Kazakstanissa sijaitseva Baikonurin kosmodromi on maailman ensimmäinen kantorakettien laukaisupaikka. Sieltä lähetettiin matkaan Sputnik ja Gagarin – ja monta tuhatta muuta avaruuslentoa. Paikka on omalaatuinen sekoitus huipputekniikkaa ja avaruuslentojen historiaa, maailmanpolitiikan kuohuja ja karua luonnonkauneutta.
Vaikka jännitteet Venäjän ja ns. läntisen maailman välillä ovat viime aikoina kiristyneet, laukaistaan Baikonurista ja maan toisesta suuresta avaruuskeskuksesta, Suomen rajan tuntumassa olevasta Plesetskistä jatkuvasti myös läntisten maiden satelliitteja. Ja niin eurooppalaiset, yhdysvaltalaiset, kanadalaiset kuin japanilaisetkin avaruuslentäjät nousevat avaruusasemalle Baikonurista.
Paikka on nykyisin varsin kansainvälinen, vaikka sinne meneminen on hieman tavallista matkantekoa hankalampaa; Baikonurin kaupunki ja sen vieressä oleva kosmodromi ovat Kazakstanin alueella ja vuokralla Venäjälle, mutta matka sinne tapahtuu yleensä Kazakstanin puolella olevan lentokentän kautta.
Vielä jokin aika sitten, kun Baikonur sijaitsi Kazakstanin sijaan Neuvostoliitossa, ei ulkomaalaisilla ollut juuri suuren itänaapurimme salaiseen rakettilaukaisukaupunkiin asiaa. Nyt tiedossa on vain viisumibyrokratiaa, peräkkäisiä raja- ja tullitarkastuksia. Ja luonnollisesti kaikesta täytyy maksaa.
Mutta reittikoneet vievät Moskovasta Baikonuriin pari kertaa viikossa, ja ennen kiinnostavimpia laukaisuita paikalle järjestetään myös erikoislentoja.
Baikonurin Kraini-lentoasemaa lähestyessä alla on kuivaa autiomaata, jonka karu ja kuiva maisema kertoo omaa kieltään siitä, kuinka paahtava helle ja jäätävä pakkanen vaihtelevat alueella vuodenaikojen juoksussa. Säärintamat jyräävät aavan maan ylitse normaalisti vauhdilla, jolloin sumupilvet tai raju lumimyrsky saattavat yllättää hetkessä. Kesän kirouksia ovat myös hiekkamyrskyt, jotka saavat silmät punoittamaan ja tunkevat hiekanmuruja suuhunkin.
Yleensä matkalaiset tulevat paikalle ryhmissä ja ryhmät kuskataan lentoasemalta busseilla Baikonurin kaupunkiin. Siellä kumisee historia ja tyhjät tilat, sillä aikanaan satoja tuhansia asukkaita majoittaneessa kaupungissa on nykyisin "vain" noin 50 000 asukasta. He ovat käytännössä kaikki venäläisiä, jotka ovat työssä tai komennuksella kosmodromissa.
Kosmodromi puolestaan on noin 30 kilometrin päässä kaupungista. Se, että kumpaakin kutsutaan Baikonuriksi, aiheuttaa luonnollisesti pientä sekavuutta – etenkin muualta katsottaessa.
Kosmodromin pinta-ala on noin 7400 neliökilometriä, mutta raja aseman ja ympärillä levittäytyvän aron välillä on häilyvä. Piikkilanka-aitaa ei kauempaa näe.
Parhaimmillaan alueella oli kaikkiaan 80 erilaista käytössä ollutta laukaisualustaa, joita pystyy edelleen poimimaan katseellaan lentokoneesta. Suurin osa niistä oli mannertenvälisiä ohjuksia varten ja nyt ne on pääosin poistettu käytöstä. Kookkaimmat laukaisualustat ovat ammoisia N-1 -kuuraketteja ja Buran-sukkulaa varten rakennetut, mutta aktiivisimmat nykyisin ovat Proton- ja Sojuz-kantorakettien alustat.
Niiden lisäksi alueella on useita mannertenvälisten ohjusten kokeellisia ja ainakin aikaisemmin aktiivisia laukaisualustoja sekä siiloja.
Laukaisualustojen lisäksi paikalla on suuri määrä erilaisia työtiloja ja halleja, joissa kantoraketteja, satelliitteja ja miehitettyjä avaruusaluksia valmistellaan lennoilleen. Kookkain halleista on kuurakettia varten rakennettu suuri kolossi, jonka katto romahti huollon puutteessa vuonna 2002 surmaten parikymmentä ihmistä. Valitettavasti hallissa oli varastoituna Neuvostoliiton ainoa avaruuskelpoinen sukkula Buran, joka tuhoutui myös onnettomuudessa lentokyvyttömäksi.
2000-luvun alussa Sojuz-alusten laukaisupaikkoja ja niihin liittyviä halleja remontoitiin, koska lisääntynyt kansainvälinen yhteistyö toi paitsi runsaasti ulkomaisia vierailijoita, niin myös rahaa. Myös laukaisupaikan välittömässä läheisyydessä olevat asuintilat sekä Baikonurin kaupungin hotellit laitettiin uuteen uskoon.
Nykyisellään Baikonur jakaantuukin selvästi uuteen ja remontoituun, sekä vanhaan ja rapistuvaan. Tosin nyt yli vuosikymmen sitten innokkaasti korjatut rakennukset ja tilat alkavat olla jo myös paikoitellen surullisessa kunnossa.
Kuvat: Baikonurissa ja kosmodromissa on raketteja (oikeita ja pienoismalleja), ohjuksia ja lentokoneita muistomerkkeinä lähes joka paikassa.
Avaruuskilpailun punainen tukikohta
Alun perin Tjuratamiksi kutsutun paikan kirjoitettu historia alkaa vuodesta 1901, jolloin kaupungin vieressä virtaavasta Syr Daria -joesta pumpattiin vettä höyryvetureille, jotka vetivät junia Tashkentiin vievällä rautatiellä. Alueelta myös louhittiin kuparia ja 1930-luvulla paikalla oli kulakkien (eli kommunistien vainoaminen porvareiden ja varakkaiden maanviljelijöiden) vankityöleiri.
Kun vuonna 1955 Tjuratam valittiin avaruuskeskukseksi, oli siellä vain kolmisenkymmentä rakennusta ja muutama kymmentä asukasta.
Paikka oli täydellinen Neuvostomaan ensimmäisen mannertenvälisen ohjuksen R-7:n koelaukaisupaikaksi. Sen kantomatka oli huimat 10 000 kilometriä, joten alhaalta Kazakstanista laukaistaessa riitti tilaa tarpeeksi Siperiaan saakka. Silloinen tekniikka vaati tutkaverkoston koko lentomatkan alueelle, koska tutkat seurasivat ohjuksen kulkua ja ohjasivat lentoa radiolinkin avulla.
Lisäksi laukaisualueen tuli olla myös tarpeeksi syvällä Neuvostomaan sydämessä, jotta amerikkalaisvakoojat eivät löytäisi helposti paikalle. Näistä syistä aikaisemmin rakettilaukaisuissa käytetty Kapustin Jarin laukaisukeskus Volgajoen varrella ei enää kelvannut, vaan piti löytää jotain muuta.
Kazakstanin laajalla arolla sijaitseva Baikonur oli siis täydellinen paikka, eikä keskuksen perustamispäätöstä peruttu, vaikka rakettien tutkaohjaus kävi pian vanhanaikaiseksi, kun raketin sisään asennettaviin gyroskooppeihin perustuvat inertiaohjausjärjestelmät korvasivat ulkoisten tutka-asemien verkot. Baikonurin ensimmäinen kivi iskettiin paikalleen kesällä 1955.
Salaisuus leimasi paikan toimintaa alusta alkaen. Baikonurissa työssä olleet eivät puhuneet sen sijainnista edes läheisilleen mitään, vaan viittasivat siihen vain erilaisilla hämäysnimillä. Jos lähistöllä oli liikkeellä ulkomaisia matkailijoita, tiedotettiin heistä etukäteen ja kaikki radioliikenne ja toiminta pysäytettiin.
Kun pääsuunnittelija matkasi Moskovasta paikalle, kerrottiin Skorpioni 4:n olevan liikkeellä. Lentokoneet tekivät hämäyskierroksia ilmassa suunnatessaan kohti Baikonuria.
Kun suurten kantorakettien laukaisut alkoivat keväällä 1957, pystyttiin Baikonurin likimääräinen paikka päättelemään myös lännessä ja sen tarkka sijainti ja olemus paljastuivat kesällä 1957. Silloin Pakistanista ilmaan noussut amerikkalaisten U-2 -vakoilukone löysi Baikonurin yksinkertaisesti rautatiekiskoja seuraten.
Sitä mukaa kun rakettien laukaisut lisääntyivät, kasvoi myös Baikonurin asukasmäärä. Sotilaiden komennukset muuttuivat pitemmiksi ja pian he toivat perheensä mukanaan. Laukaisukeskuksen asuinkaupunki sai oman virallisen nimenkin, Leninsk, ja kun Neuvostoliiton kuuohjelma paisutti toimintaa edelleen 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa, nousi alueella enemmän tai vähemmän pysyvästi asuvien määrä 50 000:een.
Seurannut Buran-sukkulan ja sen Energia-kantoraketin (jonka laukaisualusta-alueelta on alla oleva kuva) kehittäminen laajensi edelleen kaupunkia, minkä seurauksena väkimäärä oli jo 75000 vuonna 1990.
Koska etäisyyttä kaupungin ja laukaisualustojen välillä on muutamia kymmeniä kilometrejä, näkyvät ja kuuluvat laukaisut hyvin Leninskin asunnoissakin. Raketin nousua taivaalle voi seurata parvekkeelta ja koko kaupungin asukkaat hurrasivat, kun raketit kipusivat taivaalle.
Tosin aina laukaisut eivät ole onnistuneet näin hyvin. Heti avaruusajan alkuaikoina tapahtui kaksi suurta onnettomuutta, joissa laukaistavat raketit räjähtivät ja surmasivat suuren määrän ihmisiä. Koska kummatkin tapahtuivat lokakuun 24. päivänä, vuosina 1960 ja 1963, ei tuona päivänä sen koommin ole laukaisuja tehty. Yhä edelleen 24.10. on kielletty päivä.
Kun Neuvostoliitto hajosi, muutettiin kaupunginkin nimi Baikonuriksi. Koska laukaisupaikka sijaitsi itsenäistyneen Kazakstanin alueella, käynnistettiin saman tien myös neuvottelut sen omistuksesta ja käyttämisestä. Nykyisen sopimuksen mukaan Venäjä on vuokrannut alueen käyttöönsä vuoteen 2050 saakka ja maksaa vuokraa alueesta 115 miljoonaa dollaria vuodessa, mikä on suuri summa sinällään, mutta verrattuna Baikonurissa olevaan infrastruktuurin hintaan ja kätevään avaruuteen pääsyyn se on hintansa väärti.
Plesetsk, Venäjän ainoa toinen suuri laukaisukeskus, sijaitsee liian pohjoisessa, jotta sieltä voitaisiin laukaista satelliitteja lähellä päiväntasaajaa oleville kiertoradoille.
Siksipä Venäjä on rakentamassa uutta avaruuskeskusta Svobodnin ja Shimanovskin alueelle Amuriin, maan aivan itäiseen kolkkaan. Keskuksen nimi Космодром Восточный, Vostotšnyin kosmodromi tarkoittaakin "itäistä avaruussatamaa".
Ensimmäisen laukaisun sieltä piti tapahtua viimeisimmän suunnitelman mukaan viime vuoden puolella, mutta keskuksen rakentaminen on myöhässä mitä moninaisimmista syistä. Venäjän nykyinen taloustilanne vaikuttaa asiaa, kuten myös rakennustyömaalla oleva korruptio.
Nähtävästi Vostotšnyin tekeminen ei ole yhtä korkealla Venäjän valtionhallinnon prioriteettilistalla kuin aikanaan oli Sotshin olympiakylän rakentaminen...
Gagarin on joka puolella...
Mökki, missä Gagarin nukkui ennen historiallista lentoaan varamiehenä olleen German Titovin kanssa, on nyt museo. Korolev nukkui toisessa mökissä.
Mökin sisällä näyttää tältä.
Nyt avaruuslentäjät nukkuvat pari viikkoa ennen lähtöään tällaisessa "kosmonauttihotellissa".
Sojuz-aluksen laukaisu avaruuteen näyttää tältä.
Hyvällä säällä raketin nousua voi seurata lähes siihen saakka, kun se on avaruudessa.
Buran-sukkulan mallikappale makaa yksinäisenä.
Buran laukaistiin ainoalle avaruuslennolleen Energia-kantoraketilla tältä alustalta.
Surullisen näköinen torni Energian laukaisualustalla.
Kaikki ei ole Baikonurissa historiaa: sen rakettien, avaruusalusten ja satelliittien laukaisuvalmisteluhallit ovat aivan ajanmukaisia.
Alla on vielä tunnelmakuvia Baikonurista ja sen ympäristöstä:
Kuvat: Jari Mäkinen
Samasta aiheesta
