Näetkö punaista – vai sinistä? Osa II

Sateenkaari

Artikkelin edellisessä osassa selvisi, että näemme värit jokseenkin samanlaisina, mutta nimeämme erilaiset värisävyt usein eri tavoin. Ja näemmekö ne aina oikein?

Vaikka havaitsemme värit jokseenkin samalla tavalla, määrätty väri voi näyttää eri ympäristöissä erilaiselta. Värien havaitseminen on tieteellisesti ilmaistuna ”kontekstisensitiivinen tulkinta”: tietyn värisävyn mieltämiseen vaikuttavat muut lähettyvillä olevat värit.

Jos rinnakkain ovat sininen ja keltainen tai sininen ja vihreä, sininen näyttää erilaiselta, vaikka kyse olisi täsmälleen samasta värisävystä.   

Ilmiön taustalla on monia syitä, joista osa on vielä hämärän peitossa.

”Osittain se johtuu näkötiedon käsittelyn organisoitumisesta. Signaaleja prosessoivat reseptiiviset kentät ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ja siksi värit vaikuttavat toisiinsa”, selvittää  Jukka Häkkinen, joka tutkii Helsingin yliopistossa visuaalista kognitiota eli näköaistiin perustuvaa havaitsemista.

Toistaiseksi ei tiedetä, onko kyseessä vain näköaistiin liittyvä sivutuote vai onko ilmiöllä jokin funktio, tietty tarkoitus.

Joka tapauksessa se tekee saman värin eri sävyjen erottamisen toisistaan joskus hankalaksi. Jos rinnakkain on esimerkiksi viisi vihreän sävyä, jotka poikkeavat vain hyvin vähän toisistaan, kaikki eivät näe viittä sävyä, vaan ainoastaan kaksi tai kolme.

Hankaluuksia tulee myös silloin, jos värejä yrittää tunnistaa ulkomuistista. Rautakaupassa omaa vuoronumeroa odotellessa voi joutua kuuntelemaan sanaharkkaa, kun pariskunta on valitsemassa maalia hyllykköön, jonka taustalla oleva seinä on vaikkapa ruskea.

Ilman värinäytettä yksimielisyyteen ruskean sävystä ja siihen sopivasta uudesta väristä on yleensä hyvin vaikea päästä. Ja vaikka sopu syntyisikin, valittu väri osoittautuu kotona todennäköisesti vääräksi.

 

Synnynnäistä ja opittua

Musiikin puolella tunnetaan absoluuttinen sävelkorva eli kyky tunnistaa tai tuottaa säveliä pelkästään havaitun äänenkorkeuden perusteella. Onko olemassa vastaavanlaista absoluuttista värisilmää, joka olisi oivallinen ominaisuus esimerkiksi juuri sopivaa maalia valittaessa?

”Epäilen. Uskoisin, että värien ja värisävyjen tunnistaminen perustuu kiinnostukseen ja harjoitteluun. Jos väreihin kiinnittää keskimääräistä enemmän huomiota, ne jäävät myös paremmin mieleen.”

Mielenkiintoinen näköaistiin liittyvä ilmiö on toisaalta värin pysyvyys. Riippumatta siitä, millainen on esimerkiksi tietystä esineestä silmään tulevan valon aallonpituusjakauma, sen väri nähdään samanlaisena.

Osittain kyse on värimuistista. Jos kotisohvalla on sininen ja punainen tyyny, ne nähdään sinisenä ja punaisena valaisipa niitä ikkunasta tuleva auringonpaiste tai lämminsävyinen energiansäästölamppu.

Tyynyjen tiedetään olevan tietyn värisiä.

Värimuisti ei kuitenkaan toimi samalla tavalla oudossa ympäristössä.

”Silloin näköaisti turvautuu diagnostisiin objekteihin, väreiltään tuttuihin kohteisiin. Sellaisia ovat esimerkiksi banaani, mansikka ja kesäinen nurmikko. Väriaistimus kalibroituu niiden perusteella.”

Häkkisen mukaan aivot tekevät myös eräänlaista skaalausta näkymän yleisen aallonpituusjakauman suhteen. Jos kaikki vaikuttaa ylenpalttisen punasävyiseltä, aistimus ”säätyy” siten, että värit asettuvat kohdalleen.

”Näköaisti on kehittynyt havaitsemaan värejä kontekstissa, suhteessa ympäristöön ja muihin väreihin. Jos koehenkilö katselee laboratoriossa pientä tasaväristä lätkää, tilanne on täysin teoreettinen.”

Silti iso osa näkötutkimuksesta on tehty juuri tällä tavoin. Tarkasteltavan kohteen koko vastaa kahden asteen kulmaa eli se näyttää halkaisijaltaan neljä kertaa suuremmalta kuin täysikuu.

Nykyisenä suuntauksena on käyttää yhä enemmän ärsykkeitä, jotka ovat luonnollisia. Sellaisia, joihin törmää jokapäiväisessä elämässä.      

”Tutkimus tuottaa jatkuvasti uutta tietoa, ja värien aistimiseen liittyviä ilmiöitä ja mekanismeja löytyy lisää.”

 

Ikänäkö ei muuta värejä

Yksi yllättävistä havainnoista liittyy ikääntymiseen. Iän karttuessa näkökyky muuttuu monin tavoin, joista yksi johtuu silmän linssin eli mykiön vähittäisestä sumentumisesta.

Linssi läpäisee valon eri aallonpituuksia eri tavalla lapsuudessa ja nuoruudessa kuin vanhemmalla iällä. Voisi kuvitella, että se vaikuttaa myös värien näkemiseen.

Tutkimusten mukaan ei vaikuta.

Kokeet ovat osoittaneet, että näemme värit samalla tavalla riippumatta kertyneistä ikävuosista. Aivot osaavat kalibroida värit kohdalleen, vaikka verkkokalvolle lankeavan valon aallonpituusjakauma on erilainen.

”Asiaa on tutkittu nuorilla koehenkilöillä, joiden silmien edessä oli sumentuneen mykiön vaikutusta simuloiva suodin. Luonnollisessa ympäristössä kalibroituminen tapahtui lähes välittömästi.”

Näkymä oli ensin ruskean- tai kellertävänsävyinen, mutta vain hetkistä myöhemmin värit erottuivat koehenkilöiden kuvauksen mukaan juuri sellaisina kuin ne todellisuudessakin olivat.

Laboratorio-olosuhteissa tilanne on hieman toinen. Kun pimeässä huoneessa heijastetaan seinälle pieni yksivärinen ympyrä, sitä onkin paljon vaikeampi luonnehtia oikein.

”Kun tarjolla ei ole vertailukohtia tai kiintopisteitä, aivojen on paljon vaikeampi kalibroida tietyn aallonpituusjakauman tuottamaa väriä kohdalleen.”

Värit siis vaikuttavat väreihin.

The Dress

Yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa

Kaikessa mukautuvuudessaan ja herkkyydessään silmä on instrumenttina melko kehno. Kuva on pieni, se tärisee ja väreistä on vain jonkinlainen aavistus. Sekä näkö- että väriaistimus syntyy vasta aivoissa. Ja kumpikin voi olla väärä.

Kymmenisen vuotta sitten netissä kiersi kuva valkoisesta mekosta, jossa oli kullanväriset pitsisomisteet.

”Ei, se oli tietenkin sinimusta!”

Juuri tästä meemissä oli kyse: ihmiset näkivät mekon värit kahdella hyvin eri tavalla.

Kuvan oli ottanut skotlantilainen Cecilia Bleasdale, joka hankki mekon tyttärensä häihin. Nettiin päätynyt kuva levisi kulovalkean lailla ympäri somea ja sai nimen The Dress. Se keräsi kymmeniä miljoonia katseluja, kommentteja ja jakoja.

Osa ihmisistä näki sen valkoisena ja kultaisena, osa sinisenä ja mustana.

Kuvaan liittyvästä erikoisesta ilmiöstä on julkaistu suuri määrä tutkimuksia. Otoksen klassikkoasemasta kertoo, että Jukka Häkkinen on käsitellyt sitä havaintopsykologian luennoillaan.

Todellisuudessa mekko oli sininen ja siinä oli mustia pitsisomisteita. Kuvaa ei ollut manipuloitu millään tavalla, ja silti osa ihmisistä näki värit oikein, osa väärin. Miksi?

”Taustalla on edellä mainittu värin pysyvyys ja ilmiö nimeltä discounting the illumination eli valaistuksen poislukeminen. Toinen aivojen tekemä tulkinta on, että valonlähde on katsojan takana ja valaisee mekkoa, toinen taas se, että valo tulee mekon takaa eli se on varjossa.”

Aivot tulkitsevat jälkimmäisen tilanteen siten, että ne ”vähentävät” hämäräksi mielletystä kuvasta oletetun varjon vaikutuksen, vaikka mitään varjoa ei ole. Siksi monet näkevät värit väärin, valkoisena ja kultaisena.

The Dress on loistava esimerkiksi siitä, että valon aallonpituudella ei ole mitään tekemistä havaitun värin kanssa, vaan kyse on aina tulkinnasta.”

Aivot tekevät ensin arvion siitä, mikä on kulloinenkin valaistustilanne, ja vähentävät sitten näin saadun valon oletetun aallonpituusjakauman näkymästä, jolloin tuloksena on aistimus tietyistä väreistä.

Joka voi olla täysin väärä.

Kuvat: Markus Hotakainen, Cecilia Bleasdale

Näetkö punaista – vai vihreää? Osa I

Revontulia Nuuksion taivaalla

Miten näemme värit? Punainen, keltainen ja sininen – jokainen tietää, miltä ne näyttävät. Perinteisen käsityksen mukaan ne ovat kolme pääväriä. Mutta miten itse kukin meistä näkee kolmikon – tai ylipäätään eri värit ?

”Yllättävän samalla tavalla”, toteaa Jukka Häkkinen, joka tutkii Helsingin yliopistossa visuaalista kognitiota eli näköaistiin perustuvaa havaitsemista.

Väriaistimuksen synty lähtee liikkeelle siitä, kun silmään päätynyt valo lankeaa mykiön ylösalaisin kääntämänä kuvana verkkokalvolle. Siinä tapahtuu värierottelu.

Useasta kerroksesta muodostuvassa verkkokalvossa on valoa aistivia soluja, sauvoja ja tappeja. Tappisoluja on kolmenlaisia ja ne ovat herkkiä eri aallonpituusalueilla.

Silmässä on noin kuusi miljoonaa tappisolua. Punaiselle herkkiä on noin 3,5 miljoonaa, viherherkkiä vajaat kaksi miljoonaa ja siniherkkiä runsaat puoli miljoonaa.

”Kukin solutyyppi aktivoituu tietyllä tavalla ja se kertoo, mistä väristä on kyse.”

Tappisolut reagoivat valon eri aallonpituuksiin, mutta se ei vielä riitä tuottamaan väriaistimusta. Aivojen pitää saada signaaleja, joita ne pystyvät käsittelemään.

”Tappisolujen aktivoitumisen jälkeen gangliosolut tekevät koodauksen.”

Voisi kuvitella, että nämä koodarit ovat valon kulkusuuntaan nähden tappisolujen jälkeen, mutta niin ei ole: gangliosolut ovat verkkokalvon etupinnalla.

Hermoverkko välittää punaiselle, vihreälle ja siniselle herkistä tappisoluista viestejä, jotka ”sytyttävät” tai ”sammuttavat” gangliosolujen väripareista jomman kumman. Tuloksena on signaali, joka sisältää tiedon havaitusta väristä.      

Punavihreä ei ole väri

Koodaaminen tapahtuu vastavärien pohjalta. Väriparit muodostuvat punaisesta ja vihreästä sekä sinisestä ja keltaisesta. Kolmas koodauspari on musta ja valkoinen.

Gangliosoluissa syntyvät signaalit välittävät tiedon väristä joko-tai-periaatteella. Punainen tai vihreä, sininen tai keltainen.

”Niitä ei voi sekoittaa eli ei ole olemassa punavihreää tai sinikeltaista väriä.”

Värierottelun ja koodauksen tuloksena syntyneet signaalit kulkevat näköhermoa ja -juostetta pitkin aivojen takaosassa sijaitsevaan näkökeskukseen. Siellä tapahtuu signaalien prosessointi, jonka tuloksena näemme värejä. Emmekä pelkästään punaista, vihreää, sinistä ja keltaista, vaan laajan kirjon erilaisia sävyjä.

Verkkokalvolla olevien tappisolujen herkkyysalueissa on yksilöllisiä eroja eivätkä ne kaikilla reagoi samalla tavalla esimerkiksi punaiseen väriin.

Lisäksi tappisolujen määrä vaihtelee huomattavan paljon, mikä puolestaan vaikuttaa väriaistin tarkkuuteen.

”Sensoreissa on vaihtelua, mutta aivot kalibroivat ympäristöstä tekemämme värihavainnot näyttämään jokseenkin samanlaiselta katsojasta riippumatta.”

Punainen on punaista ja vihreä vihreää. Kiistelyä aiheutuu yksityiskohtaisemmasta tulkinnasta eli mikä on värin sävy. Onko suosikkimuki tai kulunut kesäpusakka sinivihreä, petroolinsininen vai turkoosi? Mielipiteitä voi olla yhtä monta kuin katsojiakin.

”Toisaalta siihen vaikuttaa harjaantuminen. Treenaamalla värisävyjen hahmottamista oppii näkemään pienetkin erot.”

Se ei silti takaa yksimielisyyttä. Vielä suurempaa yksilöllistä vaihtelua on nopeudessa: kuinka pikaisesti pystyy erottamaan värisävyjä toisistaan. Ja siihen taas vaikuttavat kulttuurierot.

Jos kielessä on siniselle ja vaaleansiniselle omat nimityksensä, ne kuuluvat väriaistimuksen kannalta eri kategorioihin, ja silloin sävyjen erottaminen käy sujuvammin.

Ei nimi väriä pahenna

Värien näkeminen ei siis ole pelkästään fysiologinen ja neurologinen prosessi, se on myös kulttuurisidonnainen ilmiö. Väreillä täytyy olla nimityksiä, jotta pystymme kommunikoimaan.

Värien havaitsemisen ohella oleellinen tekijä onkin niiden nimeäminen, ja siinä tulee esiin selviä eroja. Eri kulttuureissa värit nimetään eri tavoin ja värejä kuvaavia sanoja on myös erilainen määrä.

Joissakin kielissä esimerkiksi sinisellä ja vaaleansinisellä värillä on omat nimityksensä toisin kuin vaikkapa suomessa, missä käytetään paljon johdoksia: vaaleanvihreä, tummanpunainen, rikinkeltainen.

Toisaalta mekin kutsumme sinipunaista väriä violetiksi. Vähemmän toisistaan poikkeavien värisävyjen kohdalla näkemyserot kasvavat entisestään.

”Selkeiden värien raja-alueilla esiintyy paljon tällaista hajontaa. Siihen vaikuttaa varmasti oppiminen, mutta myös mielenkiinto värejä kohtaan.”

Kuvataiteista kiinnostuneet ja etenkin taidealaa opiskelevat omaksuvat helposti hyvin toisenlaisen väripaletin kuin värien kanssa vähemmän tekemisissä olevat.

Värien havaitsemista on kohtalaisen hankala tutkia, sillä toisen ihmisen silmän tai pikemminkin pään sisään on mahdoton päästä.

Väri- tai ylipäätään näköaistimus kun ei synny silmässä: se on vain instrumentti, joka kerää valon ja syöttää sen edelleen aivojen muodostamaan tietojenkäsittelyjärjestelmään.

Huimasti kehittyneillä aivokuvantamisen menetelmillä, eritoten toiminnallisella magneettikuvauksella, pystytään tutkimaan, mitä aivoissa tapahtuu, kun ihminen saa erilaisia aistiärsykkeitä.

Toistaiseksi ei vielä kyetä määrittämään, mitä väriä koehenkilö kulloinkin katselee, mutta se on jo hyvin tiedossa, mitkä aivojen alueet aktivoituvat, kun näköhavainto syntyy. Ja näkeekö koehenkilö värejä.

”Sekä tappi- että gangliosolujen toimintaa pystytään selvittämään jo yksittäisten solujen tasolla. Niihin voidaan kiinnittää elektrodeja, jotka välittävät tietoja siitä, miten solut reagoivat erilaisiin ärsykkeisiin ja millaisia signaaleja ne saavat aikaan.”

Tulokset ovat kuitenkin usein ristiriitaisia eikä läheskään kaikkea väri- tai ylipäätään näköaistimuksen synnystä vielä tiedetä.

 

kesäyö, hämärä, kuu

Hämärässä kaikki on harmaata

”Yleinen väärinkäsitys on, että tietty valon aallonpituus vastaa tiettyä havaittua väriä”, Jukka Häkkinen muistuttaa.

Valo kuitenkin välittää näkymän silmään ja saa aivoissa aikaan väriaistimuksen. Valon vähetessä värit erottuvat yhä huonommin, ja jossain vaiheessa kaikki alkaa näyttää pelkästään harmaalta ja sen eri sävyiltä – kunnes pilkkopimeässä ei näy enää mitään.

Vähäisessä valossa tappisolujen väriherkkyys ei sinänsä heikkene, mutta niihin osuvien fotonien määrä on niin pieni, että aistimusta väreistä ei synny.

Samalla niiden rinnalla verkkokalvolla sijaitsevien, hämäränäöstä vastaavien sauvasolujen toiminta tulee hallitsevaksi. Sauvat tavallaan jyräävät tapit alleen – myös lukumäärällään, sillä niitä on noin 120 miljoonaa.

Tappisolut ovat keskittyneet verkkokalvon keskikuoppaan eli foveaan, tarkan näön alueelle. Sauvasolut kattavat muun osan verkkokalvosta.

”Tappisolujen pitää toimia hyvin tehokkaasti, sillä kirkkaassa päivänvalossa niihin voi osua miljoona fotonia sekunnissa. Sauvasolut sen sijaan ovat ikään kuin haaveja, jotka keräävät hieman pidemmällä ’valotusajalla’ vähäisestäkin valosta näköaistimuksen syntyyn riittävän määrän fotoneja.”

Sauvasoluissa kehittyy hämärässä rodopsiinia eli näköpurppuraa, jonka ansiosta ne ovat herkkiä hyvin himmeälle valolle. Sauvasolut eivät kuitenkaan erota värejä, vaan ainoastaan harmaan eri sävyjä.

Näköpurppura hajoaa nopeasti kirkkaassa valossa, mutta sen muodostuminen on hidasta. Valoisista sisätiloista yötaivaan alle siirryttäessä taivaalta alkaa erottua tähtiä vain verkkaan. Täydelliseen pimeäadaptaatioon menee aikaa puolisen tuntia.

Näköpurppuran ansiosta sauvasolut ovat herkimpiä sinivihreillä aallonpituuksilla, minkä vuoksi hämärässä työskennellessä ja erilaisissa merkkivaloissa käytetään yleensä punaista. Sauvasolut eivät siihen reagoi eikä näköpurppura sen vaikutuksesta hajoa, mutta tappisolut erottavat sen helposti.     

Värien aistiminen on tulosta evoluutiosta, joka on ollut paitsi hidasta myös vaiheittaista. Gangliosoluissa tapahtuva sini-keltakoodaus kehittyi jo yli 100 miljoonaa vuotta sitten.

Dinosaurusten valtakaudella eläneet varhaiset pikkunisäkkäät olivat hämäräaktiivisia, joten niiden silmät sopeutuivat toimimaan niukassa valaistuksessa. Kattavalle värien näkemiselle ei ollut tarvetta.

Puna-viherkoodaus kehittyi kymmeniä miljoonia vuosia myöhemmin, vasta nykyisten kädellisten esivanhempien alkaessa viihtyä päivänvalossa. Silloin oli etua, jos esimerkiksi kypsät ja ravinteikkaat hedelmät erotti raakileista.   

Kehityksen myöhäisestä vaiheesta kertoo myös se, että useimmat muut nisäkkäät, kuten kissat, koirat ja hevoset, eivät erota punaista väriä. Eivät myöskään härät, vaikka etiikaltaan kyseenalaisessa espanjalaisessa kansanhuvissa sarvipäitä ärsytetään punaisella muletalla.

Kuvat: Markus Hotakainen

 

 

 

Hyvää ruokahalua kaikilla aisteilla

Se, mitä me kutsumme ruuan mauksi, muodostuu aivoissamme usean eri aistin yhteisvaikutuksesta. Asiaa avaa uusi Turun yliopiston Funktionaalisten elintarvikkeiden kehittämiskeskuksen (FFF) nettiin luoma kaikille avoimen Moniaistinen keittokirja.

Anu Hopian ja Susanna Ihanuksen toimittama keittokirja on netistä kaikkien vapaasti ladattavissa. Kirjan tekemiseen osallistuivat myös Marí Sandell, Seppo Salminen ja Emmi Harju.

​Professori Anu Hopian ja projektipäällikkö Susanna Ihanuksen toimittama digitaalinen Moniaistinen keittokirja 5D Cookbook on julkaistu sekä suomeksi että englanniksi. Sekä tietokoneelle että tabletille luotu keittokirja löytyy Turun yliopiston nettisivuilta sekä osoitteesta www.5Dcookbook.fi. Julkaisu on maksuton ja vapaasti käytettävissä.

"Moniaistinen keittokirja syntyi muistuttamaan meitä ruoan iloista", kertoo professori Anu Hopia. "Siitä, että sitä nautitaan kaikilla viidellä aistillamme. Muodostamme käsityksen sen mausta jo ensimmäisten muutaman kymmenen millisekunnin aikana, kun viesti silmistä ehtii aivoihin. Myös kuulo ja tuntoaisti ovat osa ruokanautintoa siinä missä tutut ruokailuaistimme maku ja hajukin, Turun yliopiston Funktionaalisten elintarvikkeiden kehittämiskeskuksen."

Moniaistinen keittokirja on maailmankin mittakaavassa ainutlaatuinen teos, johon on reseptien lisäksi koottu Turun yliopiston johtaman KUMURU-projektin tieteellistä ja taiteellista satoa.

"Se, mitä kutsumme ruuan mauksi, muodostuu aivoissamme usean eri aistin yhteisvaikutuksesta", toteaa KUMURU-hankkeen projektipäällikkö Susanna Ihanus. "Asiaa lähestyttiin Etelä-Pohjanmaalla toteutetussa KUMURU-hankkeessa. Moniaistinen keittokirja - 5D Cookbook on pieni kokoelma reseptejä KUMURun makumatkalta."

Kolmevuotisen KUMURU-projektin tavoitteena oli tuottaa "KUlttuuri, MUsiikki ja RUoka" -teemasta uutta tutkimusta, uusia tapahtuma-aihioita ja innostaa yrityksiä kehittämään uutta liiketoimintaa. Yhteistyökumppaneina oli muun muassa keittiömestareita, ravintoloitsijoita, opiskelijoita, korkeakouluja, tutkijoita Suomesta, Iso Britanniasta, Argentiinasta ja Norjasta sekä taiteilijoita viidestä eri maasta.

Kokeilijan keittokirja

Moniaistinen keittokirja palvelee laajimmin ruoan ominaisuuksista kiinnostuneita ihmisiä. Kirjassa kerrotaan muun muassa, miten valmistetaan 68-asteinen kananmuna tai kuinka valmistetaan valeomenapiirakka, siis omenalta maistuva piirakka ilman ainuttakaan omenanlohkoa. Tai lukija voi testata, osaako itse yhdistää leipäjuustoa, korppua, korvapuustia tai kropsua eli eteläpohjanmaalaisten pannukakkua ajatellen sävelletyn musiikin.

Teos antaakin lukijalleen mahdollisuuden testata omia aistejaan.

"Perunalastun ja oikeaoppisesti paistetun patongin kuuluu antaa tietynlainen rapea ääni, joka voimistaa makukokemusta", vinkkaa Sibelius-Akatemian populaarimusiikin tutkimuksen professorin Heikki Uimonen teoksessa. "Äänen välittymisellä luiden kautta on tässä iso merkitys. Siis tilannetta, jossa ääni välittyy sisäkorvaan kallon luiden välityksellä eikä tärykalvon välittämänä ilman värähtelynä. Kuka tahansa voi testata tämän syömällä jotain rapeaa korvatulpat korvissa."

FFF:n dosentti, akatemiatutkija Mari Sandell kertoo teoksessa ruoan aistittavien ominaisuuksien liittyvän makuun, hajuun, ääneen, rakenteeseen ja ulkonäköön.

"Ruoka on täynnä erilaisia molekyylejä, jotka aktivoivat kemiallisia aistejamme kuten haju- ja makuaistia. Sekä yhdisteet että aistit ovat vuorovaikutuksessa keskenään monin eri tavoin. Mekaaninen käsittely, kuten pilkkominen, kypsentäminen ja kokkaus ylipäätään muokkaavat ruuan kemiallista koostumusta, ja siten kemiallista aistimusta ja fysikaalisia ominaisuuksia."

Oxfordin yliopiston Aistien välisen vuorovaikutuksen tutkimuslaboratorion professori Charles Spence puolestaan kertoo, miten ihmisen kuulo voi muuttaa hänen kokemustaan ruuasta ja juomasta. Tieteelliseen tutkimukseen osallistuneet henkilöt arvioivat viinin huomattavasti nautinnollisemmaksi kun sitä maistettiin sille sopivan musiikin kera kuin maistettaessa juomaa hiljaisuudessa.

"Tutkimustulokset osoittavat, että osallistujat johdonmukaisesti kokivat osan mauista ja aromeista sointuvan parhaiten tiettyjen sävelten ja instrumenttien kanssa. Niinpä esimerkiksi hedelmäiset sävyt kuten aprikoosi, vadelma ja karhunvatukka liitettiin korkeisiin säveliin ja instrumenteista pianoon ja puupuhaltimiin. Sitä vastoin matalammat sävelet assosioitiin myskin, puun, tumman suklaan ja savun aromeihin."

Kirja on siis kaikkien luettavissa ja koettavissa ilmaiseksi netissä: Moniaistinen keittokirja.

Juttu perustuu Turun yliopiston tiedotteeseen Moniaistinen keittokirja tarjoaa purtavaa kaikille aisteille, jonka on kirjoittanut Erja Hyytiäinen. Tiedotteessa, ja siten tässäkin, on myös otteita Moniaistisesta keittokirjasta. Erja Hyytiäinen on ottanut myös jutun toisen kuvan.

Sirkkaäyriäisen skannerisilmät

Teräsmiehen röntgenkatse on kohdannut voittajansa – ainakin melkein. 

Sirkkaäyriäisillä on jo entuudestaan tiedetty olevan erikoinen näkökyky. Niillä on silmissään 12 erilaista valoa aistivaa reseptoria, joista kukin toimii kapealla aallonpituusalueella. Ne pystyvät havaitsemaan valoa, jonka aallonpituus on välillä 300–720 nanometriä eli ultraviolettialueelta syvänpunaiseen. Lisäksi sirkkaäyriäiset erottavat toisistaan lineaarisesti ja ympyräpolarisoituneen valon. Suuresta reseptorimäärästään huolimatta sirkkaäyriäisen silmä on yllättävän huono erottamaan eri värejä toisistaan.

Ihmisen aistima aallonpituusalue on noin 400–700 nanometriä ja meille riittää värien aistimiseen kolme erilaista tappisolua: ne ovat herkkiä punaiselle, siniselle ja vihreälle valolle. Väriaistimus syntyy aivoissa tappisoluista tulevien signaalien perusteella. Sirkkaäyriäisten näköaisti toimii tyystin toisella tavalla.

Nyt australialaisen Queenslandin ja taiwanilaisen Cheng Kung -yliopiston tutkijat ovat löytäneet syyn sirkkaäyriäisten silmien vaatimattomaan suorituskykyyn. Äyriäisillä on samankaltainen verkkosilmä kuin hyönteisillä, missä ei vielä ole mitään uutta tai erikoista. Se koostuu tuhansista ommatideista, aistinsolujen muodostamista ryhmistä. Sirkkaäyriäisillä herkimmät ommatidit, joista löytyy kaikkia 12 eri aallonpituutta aistivia reseptoreita, sijaitsevat neljässä rivissä keskellä verkkosilmää. 

Sirkkaäyriäiset käyttävät silmiään eräänlaisina skannereina, jotka aistivat värit suoraan ilman saalistusta hidastavaa aivojen puuttumista peliin. Siinä missä sirkkaäyriäinen ei kykene erottamaan toisistaan esimerkiksi punaisen, sinisen tai vihreän eri sävyjä, se pystyy salamannopeasti tunnistamaan potentiaalisen saaliseläimen värin, mikä riittää saalistuksessa. Nopeasta värinmäärityksestä on etua sirkkaäyriäisten tyypillisissä elinympäristöissä eli värikylläisillä koralliriutoilla.

Tutkimus julkaistiin Science-lehdessä 24. tammikuuta (maksullinen artikkeli).