Arizonan suuri meteoriittikraatteri lisämausteilla

Barringer-kraatteri

”KesälläViikonlopun tiedemuseojutussa käytiin läpi avaruusmuseoita Yhdysvalloissa, eikä aiheesta päästä kokonaan eroon tänäänkään. Erilaisia Apollo-ajan esineitä nimittäin on näytteillä eri puolilla maata, ja niihin saattaa törmätä varsin yllättävissäkin paikoissa – jotka lopulta eivät olekaan kovin yllättäviä.

Kuten Arizonan suurella meteoriittikraatterilla.

Kuuluisa kraatteri tunnetaan nimellä Barringer-kraatteri, koska kaivosgeologi Daniel Barringer ehdotti ensimmäisenä (vuonna 1903) kraatterin olevan oikeasti syntynyt suuren meteoriitin iskun johdosta. Sitä ennen johtava teoria kraatterin synnystä oli suuri vulkaaninen kaasuräjähdys. 

Kraatterin olemassaolo toki oli tiedossa jo ammoisista ajoista alkaen, ja jo silloin, kun ensimmäiset eurooppalaiset saapuivat paikalle, oli kraatterin luota löydetty noin 30 tonnia omituisia rautakappaleita.

Niiden arveltiin olevan kraatterista peräisin, mutta vasta Barringer tuli ajatelleeksi suurta rautameteoriittia, joka olisi maahan iskeytyessään hajonnut ja levittäytynyt ympäriinsä.

Barringer oli siis myös kaivosmies, ja tuli heti ajatelleeksi pitemmälle: jos ympäristössä oli jo noin paljon hyvälaatuista rautaa, niin kuinka paljon sitä olikaan kraatterin alla?

Hän osti siksi kraatterin alueen itselleen, ja yhä edelleen paikka on Barringerin perheen hallussa. Onneksi he ovat perustaneet sinne nyt mielenkiintoisen vierailijakeskuksen, missä voi tutustua tarkemmin kraatterin ja sen alueen historiaan sekä myös käydä katsomassa kraatteria tarkemmin.

Näyttelyssä kerrotaan myös se, että valitettavasti Barringer ei löytänyt rautaansa.

Hän koetti kaivaa sitä 27 vuoden ajan ja porasi kraatterin keskellä 419 metrin syvyyteen. Sittemmin meteorin törmäystä mallinnettaessa on selvinnyt, että todennäköisesti itse meteori oli halkaisijaltaan noin 50 metriä, ja että suurin osa siitä höyrystyi jo ilmassa. Valtaosa lopusta raudasta höyrystyi törmäyksen aikaan, joten vain jäljelle jääneet rautakappaleet olisivat levinneet roiskeina ympäristöön.

Törmäyksen oletetaan tapahtuneen noin 50 000 vuotta sitten. Itse kraatteri on noin 1,2 km halkaisijaltaan, sen syvyys on 170 metriä ja sitä ympäröi noin 45 metriä ympäröivää tasankoa korkeammalle nouseva reuna. 

Kyseinen paikka Arizonassa on ylänköä, eli vaikka paikka näyttää tasaisen aukealta hiekkalakeudelta, on se 1740 metriä korkealla meren pinnasta.

Otsikkokuvassa on koostekuva kraatterista, sillä yhteen kuvaan sitä ei reunalla seisten saa kuin tosi laajakenttäisellä objektiivilla. Kuvassa näkyy oikealla vierailijakeskus, mistä pääsee laskeutumaan näköalatasanteelle sekä kulkemaan eri puolille reunaa polkuja pitkin. 

Vierailijakeskus on siis avoinna yleisölle ja se sijaitsee I-40 -tien varrella Flagstaffin ja Winslowin välissä; ajomatkaa Flagstaffista on noin 55 km. Tieltä on luonnollisesti kraatterille hyvä ohjeistus.

Mutta mitä tekemistä kraatterilla on Apollojen kanssa?

Paljonkin, ja siksi vierailijakeskuksen pihalla on Apollo-alus. Tosin kyseessä ei ole "oikea" kapseli, yksi niistä harvoista avaruudessa käyneistä, vaan kyseessä on koemalli, jolla testattiin aluksen kellumista.

Apollo-aluksethan laskeutuivat Maahan laskuvarjojen avulla ja molskahtivat lennon päätteeksi mereen. Siksi molskahtamista ja kellumista testattiin erilaisin koemallein, jotka olivat ulkomuodoltaan täysin avaruuskapselien kaltaisia ja niiden massa sekä massajakautuma oli tehty oikean kaltaisiksi. 

Museossa näytteillä oleva kappale on ns. boilerplate 29, eli koekappale 29, jolla tehtiin ennen kaikkea normaalien laskeutumisten testaukset, eli sellaiset, missä kapseli putosi mereen nätisti "oikein päin". 

Kelluminen ja vesi eivät kuitenkaan ole yhtymäkohta meteorikraatteriin, vaan se, että kuuastronautit kävivät kouluttautumassa kraatterilla, joka muistuttaa suuresti Kuussa olevia kraattereita. Heille opetettiin paikalla geologiaa ja liikkumista kraatterilla. He hikoilivat täysissä avaruuspuvuissaan Arizonan kuuman auringon alla kuukävelyitä harjoitellen.

Lisäkoulutusta he saivat Flagstaffissa sijaitsevassa Yhdysvaltain geologisen tutkimuskeskuksen tiloissa, minne myös kerättiin paljon kuulennoilta (niin miehittämättömiltä luotainlennoilta kuin Apollo-lennoiltakin) saatua geologista materiaalia, ja siellä myös suunniteltiin kolmella viimeisellä Apollo-laskeutumisella käytetty kuuauto.

Paikka, missä kuugeologian tutkimus alkoi 1960-luvulla, on nykyisin Astrogeologian tutkimuskeskus, ja se tukee monia NASAn hankkeita. Laitoksen sisäänkäynnin aulassa on myös kiinnostava pieni näyttely, missä on luonnollisesti esillä myös yksi kuuautojen koekappaleista. Paikalle tosin pääsee vain ennakolta sopimalla, sillä keskus ei ole avoinna yleisölle.

Sen sijaan Flagstaffissa on yleisölle avoin kiinnostava Pohjois-Arizonan museo, missä on myös paljon geologiaan sekä paleontologiaan liittyvää materiaalia. Geologia on tuolla alueella muutenkin kova sana, sillä aivan vieressä sijaitsee Grand Canyon.

Tiedetuubin klubi vierailee kraatterilla, Flagstaffissa ja Grand Canyonilla ensi vuoden elokuussa tehtävällä auringonpimennysmatkalla. Jos olet kiinnostunut tulemaan mukaan, niin lisätietoja matkasta on matkan omalla sivulla.

Tiedetuubin esittelemiä tiedekeskuksia ja muita kiinnostavia kohteita

Apolloja niin että heikottaa!

Juuri nyt 47 vuotta sitten Apollo 11 kiisi kolme astronautti mukanaan kohti Kuuta. Lentoa voi seurata nyt reaaliajassa twitterissä mainiolla @ReliveApollo11 -tilillä, mutta paremmin ja konkreettisemmin Apollo-aikaan pääsee tutustumaan Yhdysvaltain lukuisissa avaruuslentoja esittelevissä museoissa. Niistä parhaat on tänään museosarjan esittelyssä.

”KesälläKansainvälinen avaruusasema on kiinnostava ja tärkeä osa avaruuslentoja, ja sen merkitys on ennen kaikkea se, että sen asioista avaruudessa elämisestä ja työskentelemisestä on tullut rutiinia.

Rutiini ja arkipäiväisyys ei kuitenkaan ole kaikkein koukuttavimpia aiheita avaruuslentoja suurelle yleisölle esiteltäessä, joten ei ole mikään ihme, että Yhdysvaltain suuret avaruuslentokeskukset keskittyvät historiaan: Apollo-lentoja jaksetaan esitellä joka kantilta ja avaruussukkuloistakin otetaan kaikki irti – etenkin niiden hohdokkaimmista lennoista, kuten Hubble-avaruusteleskoopin huoltolennoista.

Kenties paras ja ennen kaikkea upein paikka Apollojen sekä sukkuloiden aikaan tutustumiseen on Floridassa, Cape Kennedyn vieressä sijaitseva Kennedyn avaruuskeskuksen vierailijakompleksi. Kirjoitimme tästä pari vuotta sitten tässä jutussa.

Keskuksessa on huikea kokoelma raketteja ja avaruusaluksia (kuten avaruussukkula Atlantis), erilaisia esineitä ja interaktiivisia näyttelykohteita, ja mikä parasta, sieltä pääsee käymään varsinaisen avaruuskeskuksen puolella. Siellä on esillä puolestaan oikea Saturnus 5 -kantoraketti ja lisäksi siellä voi ihailla jättimäistä VAB-rakennusta sekä laukaisualustoja.

Kiertoajeluilla pääsee myös käymään Cape Canaveralin puolella paikoissa, mistä Yhdysvaltain miehitetyt avaruuslennot tehtiin ennen Kennedyn avaruuskeskuksen rakentamista. Canaveralin puolella on myös oma museonsa, USAn ilmavoimien avaruusmuseo, minne voi mennä erikseenkin ja mistä pääsee katsomaan sen puolen historiaa. Tästäkin museosta kerrottiin USAn avaruuskeskusten avaruusmuseojutussa.

Tuossa jutussa esiteltiin samoin Houstonin avaruuskeskuksen vieressä oleva yleisökeskus, missä on esillä samoin Saturnus 5 sekä koko joukko muita raketteja. Houstonissa pääsee myös käymään historialliseksi muistomerkiksi muutetussa Apollo-ajan lennonjohtokeskuksessa sekä kiertämään muutenkin miehitettyjen avaruuslentojen keskusta.

Paras paikka kaikkeen (amerikkalaiseen) avaruushistoriaa tutustumiseen on kuitenkin USAn pääkaupunki Washington. Siellä sijaitsee Kansallinen ilmailu- ja avaruusmuseo, joka on osa Smithsonian-museorypästä. 

Museon päärakennus on aivan kaupungin keskustassa olevan Mall -puiston vieressä, ja sen läpi käymiseen kannattaa varata yksi päivä, jos sen tarjontaan haluaa tutustua vähänkin seikkaperäisemmin. Museossa on myös usein vierailijoita, kuten astronautteja, ja ennen museokäyntiä kannattaakin tarkastaa mitä on tarjolla ja milloin.

Kirjoitimme museosta pari vuotta sitten omassa jutussaan, ja siinä kerrotaan myös  museon toisesta rakennuksesta, lähellä Washingtonin Dullesin lentoasemaa olevasta vain lentokoneille ja avaruuslaitteille omistetusta Udvar-Hazy -keskuksesta. Sitä varten kannattaa varata kokonaan toinen päivä, sillä esillä on hyvin paljon kaikenlaista kiinnostavaa.

Näyttelyn helmi on avaruussukkula Discovery, joka tuotiin museoon sukkuloiden jäätyä eläkkeelle. Sitä voi kierrellä lähes kosketusetäisyydellä.

Muut avaruussukkulat ovat esillä New Yorkissa (Enterprise Intrepid Sea-Air-Space Museumissa), Kennedyn avaruuskeskuksessa ja Los Angelesissa, Kaliforniassa (Endeavour Kalifornian tiedekeskuksessa).

Goddard visitor centre

Jokaisen NASAn tutkimuskeskuksen vieressä on myös enemmän tai vähemmän suuri yleisökeskus, missä esitellään etenkin kyseisessä keskuksessa tehtävää työtä. Alla on listaus näistä keskuksista, ja jos joku niistä sattuu matkan varrelle, niin niissä kannattaa ehdottomasti poiketa.

NASA Ames Exploration Center Ames Research Center Moffett Field, California
Goddard Visitor Center Goddard Space Flight Center Greenbelt, Maryland
Kennedy Space Center Visitor Complex Kennedy Space Center Merritt Island, Florida
WFF Visitor Center Wallops Flight Facility Wallops Island, Virginia
U.S. Space & Rocket Center Marshall Space Flight Center Huntsville, Alabama
Dryden Flight Research Center Dryden Flight Research Center Edwards Air Force Base, California
Great Lakes Science Center Glenn Research Center Cleveland, Ohio
Jet Propulsion Laboratory Jet Propulsion Laboratory Pasadena, California
Space Center Houston Lyndon B. Johnson Space Center Houston, Texas
John C. Stennis Space Center John C. Stennis Space Center Hancock County, Mississippi
Virginia Air and Space Center Langley Research Center Hampton, Virginia

Clevelandissa vierailijakeskus on yhdistetty paikallisen tiedekeskuksen kanssa, ja vaikka siellä avaruusosasto ei ole kovin suuri, on se kenties paras paikka päästä tutustumaan Apollo-kapseliin hyvin läheltä – sisälle ei voi mennä, mutta sisälle pääsee kurkistamaan.

Tämän jutun otsikkokuvassa on täma Clevelandin kapseli, joka oli toiseksi viimeinen avaruudessa ollut Apollo: alusta käytettiin Skylab-avaruusasemalle menemiseen ja sieltä palaamiseen vuonna 1973 Skylab 3 -lennolla.

Muut Apollo-kapselit ovat esillä näissä museoissa:

Apollo 6 
Fernbank Science Center, Atlanta, Georgia

Apollo 7
Frontiers of Flight Museum, Dallas, Texas

Apollo 8
Chicago Museum of Science and Industry, Chicago, Illinois

Apollo 9
San Diego Air and Space Museum, San Diego, California

Apollo 10
Science Museum, London, England

Apollo 11
The National Air and Space Museum, Washington, D.C.

Apollo 12
Virginia Air and Space Center, Hampton, Virginia

Apollo 13
Kansas Cosmosphere and Space Center, Hutchinson, Kansas

Apollo 14
Visitor's Center, Kennedy Space Center, Florida

Apollo 15
USAF Museum, Wright-Patterson Air Force Base, Dayton, Ohio

Apollo 16
U.S. Space and Rocket Center, Huntsville, Alabama

Apollo 17
NASA Johnson Space Center, Houston, Texas

Apollo-Soyuz
California Science Center, Los Angeles, California

Skylab 2
Naval Aviation Museum, Pensacola, Florida

Skylab 4
National Air and Space Museum, Washington, D.C.

Tiedetuubin esittelemiä tiedekeskuksia ja muita kiinnostavia kohteita

Ukrainan tilanne säteilee avaruuteen

Samaan aikaan kun Ukrainan tapahtumat ovat kiristäneet Venäjän ja länsimaiden välejä ennätykselliselle tasolle, valmistellaan Euroopan avaruuslaukaisukeskuksessa Kouroussa ensimmäisen ESAn ja EU:n yhteisen tiedustelusatelliitin lähettämistä. Kiinnostavasti tämä Sentinel-1A tullaan laukaisemaan venäläisellä Sojuz -kantoraketilla.

Sojuz-rakettien tuominen Etelä-Amerikassa sijaitsevaan Ranskan merentakaiseen maakuntaan oli pitkällisen poliittisen väännön tulos ja ensimmäinen Sojuz laukaistiin Kourousta lokakuussa 2011. Kyydissä sillä oli silloin eurooppalaisen Galileo -satelliittipaikannusjärjestelmän kaksi satelliittia. Sen jälkeen Sojuzeilla on laukaistu Kourousta muiden muassa myös kaksi muuta puolustusmielessä kiinnostavaa satellititia, kaksi ranskalaista Pleiades 1 -vakoilusatelliittia.

Ja nyt vuorossa on siis Sentinel-1, uuden sukupolven tutkasatelliitti, jota hienotunteisesti kutsutaan kaukokartoitussatelliitiksi. Sitä se toki onkin: kyseessä on ensimmäinen Euroopan avaruusjärjestön ja Euroopan unionin yhteisen Copernicus -ohjelman satelliitti, jonka tehtävänä on tarkkailla avaruudesta hyvin tarkasti merijäätä ja jäätiköitä, merien pinnalla olevia saasteita, maansiirtymiä, metsätuhoja, maankäyttöä ja avustaa yksityiskohtaisilla maanpinnasta ottamilla tutkakuvillaan esimerkiksi pelastustöitä luonnononnettomuuksien jälkeen.

Tarkalleen ottaen kyseessä on satelliittikaksikko, sillä nyt laukaistavan Sentinel 1A:n seuraksi avaruuteen laukaistaan ensi vuonna toinen samanlainen satelliitti, Sentinel 1B.

Mutta samaan tapaan sotilaat ja puolustusviranomaiset voivat käyttää kuvia omiin tarkoituksiinsa. Copernicus -ohjelma tunnettiinkin aluksi nimellä GMES, Global Monitoring for Environment and Security, eli aikomus on tarkkailla Maan pintaa ja sen tapahtumia sekä ilmiöitä maailmanlaajuisesti paitsi tutkijoiden tarpeiksi, niin myös turvallisuusmielessä. Kun aikaisemmin ESA piti tiukasti näppinsä irti militaarishenkisistä hankkeista, on Copernicus ensimmäinen tapaus, missä myös sotilaiden intressit on otettu huomioon. EU:lle kyse on myös askeleesta kohti yhteistä avaruustiedustelua, ja siinä se käyttää apunaan ESAa – mistä EU haluaisi kehittää oman avaruusjärjestönsä (mutta ESA ei ole halukas niin suoraan yhteyteen).

Virallisesti Sentinel-1:n tarkoitus on tarkkailla ennen kaikkea Eurooppaa ja Kanadaa sekä tärkeimpiä laivareittejä. Se pystyy kartoittamaan kuitenkin koko maapallon pinnan kolmessa vuorokaudessa ja sen kuvat ovat käytössä noin tunnin kuluttua sen jälkeen kun satelliitti on kulkenut tietyn maapallon pinnan paikan päältä. Kahden satelliitin voimin mistä tahansa maapalloa saadaan tarkkoja kuvia noin vuorokauden kuluessa siitä kun tarve ilmenee.

Juuri tällaisilla satelliiteilla esimerkiksi Ukrainaa havaitaan näinä päivinä erittäin tarkasti. Niin Yhdysvalloilla, Venäjällä, Kiinalla kuin Euroopan mailla on satelliitteja, jotka pystyvät kuvaamaan joukkojen liikkeitä ja käytämiä varusteita senttimetrien tarkkuudella öin ja päivin. Sentinelin kaltaisille tutkasatelliiteille eivät pilvetkään ole esteenä. Verrattuna nyt jo avaruudessa oleviin parhaimpiin satelliitteihin on eurooppalaiset Sentinelit todennäköisesti pikkutekijöitä.

Yhdysvalloilla on käytössään myös huippusalainen koekone X-37, minisukkula, joka pystyy muuttamaan helposti rataansa avaruudessa. Se on virallisesti nyt kolmannella koelennollaan ja on viettänyt avaruudessa jo yli 400 vuorokautta. Huhujen mukaan sen rahtiruumassa on kokeiluluontoisia vaikoiluvälineitä, joilla se pystyy kuvaamaan tarkasti paitsi kohteita kiertoradalla, niin myös alhaalla Maan pinnalla.

Tuorein netistä nyt löytyvä ratatieto on helmikuun puolivälistä, mutta omituisesti silminnäkijähavaintoja ei ole enää saatavilla samaan tapaan kuin aiemmin: kenties tämän sotilassatelliittikoodilla USA-240 olevan minisukkulan liikkeistä ei haluta juuri nyt kertoa tämän enempää ja ainakin hakukoneista uudet tiedot on pystytty häivyttämään.

On todennäköistä, että kiertoradalla on parhaillaan käymässä ennen näkemätön kuhina, koska milloinkaan sitten kylmän sodan päättymisen jälkeen avaruuden suurvallat eivät ole olleet näin tiukasti toisiaan vastaan, eikä koskaan aikaisemmin ole ollut avaruudessa yhtä tehokasta tiedusteluarsenaalia. Varsinaisia aseita siellä ei kuitenkaan liene.