Suomalaisen sinivalaan tarina

Kuva: Jarmo Korteniemi
Jarmo Korteniemi

Vajaat 76 vuotta sitten Suomen Porista löydettiin planeetan suurimman eläimen jäänteitä. On kuitenkin yhä mysteeri, kuinka ne päätyivät Satakunnan rannoille.

Oli lokakuun ensimmäinen päivä vuonna 1942. Samaan aikaan kun Karjalan kannaksella asemasodittiin, kaiveli maanviljelijä Vihtori Jokinen pellollaan Porin länsipuolella. Seutu oli alavaa entistä merenpohjaa ja usein veden vallassa. Jokinen oli ojittamassa peltojaan.

Kaivuutöiden lomassa maan seasta löytyi jotain erikoista: jättimäisen suuri luunkappale. Painoa sillä oli yli kahdeksan kiloa ja mittaa 32x31x21 cm. Ja pian maasta löytyi toinen samanlainen.

Löytö oli sen verran erikoinen, että luut toimitettiin oitis Satakunnan museoon Poriin. Sieltä ne siirrettiin Helsingin yliopiston eläintieteelliseen museoon ja todettiin suuren hetulavalaan selkänikamiksi. Lopulta toinen luista lähetettiin tarkempiin tutkimuksiin Kööpenhaminan Eläintieteelliseen museoon, jossa siihen perehtyi merieläinten asiantuntija Magnus Degerbøl. Hän vertaili löytöä museon mittaviin valaanluukokoelmiin ja määritti sen sinivalaan selkänikamaksi.

Luuhun aivan viime vuosina tutustunut arkeologi, dosentti Kristiina Mannermaa luottaa Degerbölin lajimääritykseen: "Nikama on niin valtava, ettei se oikein mikään muukaan voi olla", Mannermaa kommentoi.

Sinivalas Kaliforniassa 
Ihmeteltiinkö rantautunutta sinivalasta joskus kauan sitten Porinkin rannikolla?

Sinivalas (Balaenoptera musculus) on ylivoimaisesti suurin eläin, joka planeetallamme on ikinä elänyt. Jotkut piiskahäntäiset dinosauruslajit saattoivat olla kokonaispituudeltaan useita metrejä tuotakin pidempiä, mutta niiden massa jäi reippaasti alle puoleen sinivalaasta. Sinivalas on lajina kuitenkin varsin tuore, reilusti alle 10 milj. vuoden ikäinen.

Suurimmat sinivalaat saattavat olla jopa 30-metrisiä ja painaa kunnosta riippuen 100–180 tonnia. Suhteutetaanpa: Tuo jättimäinen otus voi olla kymmenen metriä pidempi ja kaksi kertaa niin painava kuin VR:n suurimmat Sr3-tyypin veturit. Yhden ainoan sinivalaan hilaaminen matalalle kiertoradalle vaatisi 3–4 Falcon Heavy -rakettilaukaisua, tai yhden Saturn V -laukaisun. Otuksen saaminen raketin kyytiin sovittaminen olisi tietysti aivan toinen juttu.

Sinivalas Klouvin metsissä on kuin neula heinäsuovassa

Nikamat löytyivät ojaa kaivettaessa 20–30 sentin syvyydestä, mutta niiden tarkka löytöpaikka ei liene enää kenenkään tiedossa.

Aikalaislähteessä nikamien kerrotaan löytyneen Preiviikin Makholmasta, n. 1,5 km päässä rannikolta. Myöhemmässä, muisteluihin perustuvassa tekstissä taas kerrotaan "Klouvin pelloista". Näiden tietojen avulla löytöpaikan saa määritettyä kartan osoittamalle seudulle.

Sillivalas kuulee kallollaan

Kuva: Aqqa Rosing-Asvid
Markus Hotakainen

Hetulavalaiden tiedetään laulavan, vaikka niillä ei äänijänteitä olekaan. Ääni syntyy päälaella sijaitsevien puhallusaukkojen yhteydessä olevissa onkaloissa, joissa ilmanpaine vaihtelee. Näin syntyy hyvin matalataajuista ääntä, joka kulkeutuu satojen kilometrien päähän.

Tutkijoille on kuitenkin ollut arvoitus, miten valaat kuulevat. San Diegon valtionyliopistossa tehdyn tutkimuksen perusteella valaiden kuulon kannalta keskeinen ruumiinosa on niiden kallo. Ted Cranford ja Petr Krysl tutkivat sillivalaan luustoa ja tuli siihen tulokseen, että kallon luut värähtelevät matalia ääniä vastaavilla taajuuksilla ja välittävät värähtelyt edelleen korvan kuuloluihin. 

Tutkimus liittyy myös merten "äänisuojeluun". Monet ihmisen toimet, kuten meriliikenne, öljynetsintä ja -poraus sekä sotaharjoitukset synnyttävät ääniaaltoja, joiden taajuus on samalla alueella valaille ominaisten äänten kanssa. Ne haittaavat valaiden kommunikointia toistensa kanssa ja tekevät uhanalaisten lajien elämän entistä tukalammaksi.

Suojelutoimien ja niitä koskevan lainsäädännön kannalta on kuitenkin ollut ongelmallista, että valaiden kuuloaisti on tunnettu hyvin huonosti. Tuoreessa tutkimuksessa tehtiin tarkka kolmiulotteinen tietokonemallinnus valaan päästä – luineen, lihaksineen, aivoineen ja aistielimineen kaikkineen – ja sen avulla tarkasteltiin äänen kulkua valaan kehossa. 

 

Mallin pohjana käytettiin valasta, joka rantautui vuonna 2003 Sunset Beachille Kaliforniaan. Sitä ei saatu takaisin veteen, joten se menehtyi, mutta sen perintö voi auttaa muita valaita. Tutkijat skannasivat valaan pään röntgenlaitteistolla ja rakensivat näin saadun informaation pohjalta tutkimuksessa käytetyn yksityiskohtaisen mallin. 

Tietokonemalli koostuu miljoonista osasista, joten sen käsittelyyn ja etenkin äänen aiheuttamien värähtelyjen simulointiin tarvittiin paljon laskentatehoa. Käytännössä ääni (eli veden paineenvaihtelut) voi kulkeutua valaan kuuloluihin kahta reittiä: pehmytkudoksia tai kallon muita luita pitkin.

Pehmytkudosten välityksellä matalataajuisen äänen kulkeutuminen on heikkoa, sillä äänen aallonpituus on suurempi kuin valas itse. Kallon luut sen sijaan voivat värähdellä pitkäaaltoisen äänen taajuuden mukaan ja jopa vahvistaa sitä – ainakin teoriassa. 

Ja uuden tutkimuksen mukaan myös käytännössä. Tutkijoiden tekemän simulaation perusteella ääni kulkeutuu valaan kallon luiden välityksellä neljä kertaa tehokkaammin kuin pehmytkudosten kautta ja valaiden ääntelyyn käyttämien matalimpien taajuuksien alueella – 10–130 Hz – jopa kymmenen kertaa tehokkaammin. 

Jatkotutkimuksessa on tarkoitus selvittää, toimiiko myös muiden valaslajien kuulo samalla periaatteella. 

Alla oleva animaatio simuloi sillivalaan kallon luiden värähtelyä 250 hertsin taajuudella. Värähtelyn suuruutta on havainnollisuuden vuoksi liioiteltu. Kuva: Ted Cranford ja Petr Krysl.

ezgif_com-resize.gif

Tutkimuksesta kerrottiin San Diegon valtionyliopiston uutissivustolla ja se on julkaistu PLOS ONE -tiedelehdessä 29. tammikuuta.

 

Kaikkien hetulavalaiden isoisoisoäiti

Kuva: Nature / University of Bristol / Bob Nicholls
Markus Hotakainen

Sinivalaan tapa ruokailla siivilöimällä hetuloilla planktonia ei ole ihan uusi keksintö. 520 miljoonaa vuotta sitten eli kambrikauden alkupuolella merissä uiskenteli Tamisiocaris borealis, jonka ateriointi tapahtui samalla tavalla. Ainakin melkein.

Tamisiocaris kuului niveljalkaisten anomalocaridien ryhmään, jonka edustajat ilmestyivät maapallolle "kambrikauden räjähdyksessä". Silloin eliölajien määrä ja kirjo kasvoi ajanjakson nimityksen mukaisesti räjähdysmäisesti.

Anomalocarideilla oli pitkänomaisen kehon molemmilla sivuilla ulokkeet, joiden avulla ne pystyivät uimaan. Suun etupuolella niillä oli pitkät ulokkeet, joita eläinten on aiemmin arveltu käyttäneen pelkästään saalistukseen. Niiden ravintona olivat esimerkiksi trilobiitit.  

 

 

Anomalocarideja pidettiin pitkään jonkinlaisena evoluution omituisena ja epäonnistuneena kokeiluna, mutta käsitys on muuttunut. Ne olivatkin hyvin kehittynyt lajiryhmä, josta löytyi niin ravintoketjun huipulla olleita saalistavia petoja kuin planktonia ravintonaan käyttäviä "lempeitä jättiläisiä". Kooltaan anomalocarikset olivat jopa parimetrisiä eli paljon suurempia kuin muut tuon ajan eliölajit.

Pohjois-Grönlannista löytyneet fossiilit osoittavat, että kaikki anomalocarikset eivät olleetkaan petoja. Tamisiocaris borealiksen "saalistusulokkeet" olivat kehittyneet hetulamaisiksi siivilöiksi, joilla se seuloi vedestä planktonia ravinnokseen. Tutkijat tekivät löydön perusteella tietokoneanimaation, joka kuvaa ulokkeiden toimintaa. Näin saatiin selkoa siitä, miten tamisiocaris pystyi niitä liikuttelemaan.

 

Tilaa aihepiirin hetulavalaat RSS-syöte