Netti on nykyisin täynnä nelikoptereilla kuvattuja komeita videoita, jotka ovat toinen toistaan komeampia ja taitavampia. Siksipä tässä hieman erikoisempi lentovideo: kuvaajana on Viktor, merikotka, jonka siipien kärkiväli on yli puoli metriä.

Videolla kameraa selässään kantava Victor lasketaan lentoon Eiffel-tornin huipulta. Se tekee komean kaarroksen Seinen päällä ja kaartaa takaisin Trocadero-aukiolle, minne se syöksyy lopuksi 180 kilometrin tuntinopeudella.

Kun merikotka lentää, sen siivet ovat varsin vaakatasossa, mutta kyynärsiipi on koholla – aivan kuten videossa näkyy. Matkalennossa merikotka lyö rauhalliseen tapaan pitkiä, melko matalien, siiveniskujen sarjoja. Sarjojen väleissä se liitää lyhyesti. Sillä on tapana silloin tällöin kaarrella pitkiäkin aikoja korkealla, minkä aikana se voi edetä useita kilometrejä. Videon pieni pyräys Pariisin taivaalla vaatii vain pari siiveniskua ja muilta osin se on juuri tätä pitkää liitoa.

Video liittyy joukkorahoitettuun hankkeeseen, jonka tarkoituksena on tuottaa täysipitkä elokuva maailmasta merikotkan silmin. Elokuvan tarkoituksena on puolestaan kertoa merikotkasta, rauhoitetusta suuresta merilinnusta, jotka Suomessa ovat harvinaisia ja Ranskassa – missä elokuvahanke on vireillä – merikotkat ovat olleet kokonaan kadoksissa yli 50 vuoden ajan.

Hankkeen vetäjä on kotkaharrastaja Jacques-Olivier Travers, jonka unelmana on nähdä vielä vapaana lentäviä merikotkia Ranskan taivaalla. Yhdessä tuottaja Muriel Barran kanssa he keräävät rahaa muun muassa tällä videolla dokumenttifilmiä ja kuvitelmaa yhdistävään eläinelokuvaa, jonka kertoisi merikotkista.

Jos hanke kiinnostaa, siitä on lisää tietoa (ranskaksi) täällä: http://www.kisskissbankbank.com/fr/projects/freedom-l-envol-d-un-aigle

Aix-en_Provencessa sijaitsee mainio museo: Victor Vasarelyn mukaan nimetty ja pääasiassa hänen tuotantoaan esittelevä taidemuseo Fondation Vasarely, jonka pääteema on graavinen, matemaattinen ja värikylläinen taide. Itse mustavalkoinen museorakennus, joka näyttää koostuvan suurin pallokuvioin koristetuista laatikkomaisista palikoista, heijastelee sisältöään myös erinomaisesti.

Tänään perjantaina illalla museossa juhlitaan sen uusinta näyttelyä, jonka on saanut nimen Structures de l'invisible, eli "Näkymättömyyden rakenteet". Vasarely-säätiön ja Zagrebissa sijaitsevan Klovicevi Dvori -museon yhteistyönä syntyneessä näyttelyssä esitellään töitä kahdeksalta modernistiselta taiteilijalta, joiden joukossa on myös suomalaisia. Yhteistä kaikille töille on se, että ne näyttävät leijuvan vapaasti ilmassa tai käsittelevät silmäähuijaavasti ikään kuin tyhjässä olevaa liikettä, valoa tai ainetta.

Näkymättömyys on siis teoksissa olennaisessa osassa – aivan kuten ympärillämme tavallisissakin asioissa se, mitä emme näe, on läsnä ja monasti jopa näkyvää tärkeämpää.

Könninkellot ovat kelloja, joita valmistivat 1700- ja 1800 -luvuilla Ilmajoella toimineet Könnin mestarit.

Suvun vanhin, Jaakko Könni syntyi kesäkuun 28. päivä 1721 Ilmajoen Königsbackin, eli suomeksi Könnin kylässä. Hänestä kehittyi taitava rauta-, kello- ja pyssyseppä, ja neljän sukupolven ajan toisiaan seuranneet Könnit tulivat ennen kaikkea kuuluisiksi kelloistaan. Könnien tekemät kellot miellettiin luotettaviksi ja kestäviksi, ja näitä kelloja oli taskukelloista tornikelloihin. Klassikoiksi muodostuivat kuitenkin kaappikellot.

Voikin sanoa, että ”könninkellot” olivat Suomen ensimmäinen brändi ja heidän työpajansa Könnissä maamme ensimmäinen teknologiakylä, sillä kellojen lisäksi siellä tehtiin aseita, hevoskärryjä, lukkoja, maataloustyökaluja, kangaspuita ja jopa kirurgien välineitä.

Könnien tarinaan voi tutustua esimerkiksi Koskenkorvan museossa, missä könninkellot on törmäytetty nykyaikaan valmistamalla niihin 3D-tulostimella toimivan kellokoneiston.

Jännästä projektista kerrotaan työssä käytetyn suomalaisen 3D-tulostimia valmistavan yhtiön miniFactoryn (www.minifactory.fi) blogissa, minne juttu oli löydetty puolestaan projektin vetäjän Jaakko Koskenkorvan blogista (11latoa.com).

Koskenkorvan Könninäyttely

Museossa viime kesänä olleen näyttelyn aiheena olivat Ilmajoen Könnit. Kellojen lisäksi näyttelyssä kerrottiin tarinaa ja taustoja ihmisistä ja oloista Könnien satavuotisen kellotehtailun ajalta.

Näyttelyn tekemisen yhteydessä Könninkellon koneisto siirrettiin digitaaliseen muotoon, joten kesän aikana museossa olleessa työpajassa tuotettiin toimivan kellokoneisto 3D-tulostimella.

Perinteitä noudattaen tulostin oli myös pohjalainen, seinäjokelaisen miniFactoryn tekemä ja myymä.

Aina silloin tällöin tiede ja tieteiselokuvien visuaalinen maailma tarjoavat virikkeitä muotikuvaajille, kuten esimerkiksi hollantilaiselle Marc de Grootille, joka otti tässä olevat kuvat Grace Guozhista Voguen Alankomaiden painokselle kaksi vuotta sitten, syyskuussa 2012. Kuvissa näkyy futuristisia vaatteita kauniin japanilaisen mallin päällä erilaisissa tieteellishenkisissä paikoissa matemaattis-fysikaalisten projektioiden kanssa kuvattuna.

Tulos on kaunis, mutta sillä ei ole tieteen kanssa juuri muuta kuin visuaalisuus (ellei mennä valokuvaus- ja painotekniikkaan sen tarkemmin).

Nelisensataa vuotta sitten elänyt kuuluisa fyysikko Sir Isaac Newton on tunnettu tarinasta omenan putoamisesta ja siitä, että se – ainakin tarinan mukaan – sai Newtonin keksimään painovoiman. Jo tätä ennen Newton oli ennättänyt kuitenkin tekemään pari pientä mullistusta optiikan alalla: hän rakensi ensimmäisen käyttökelpoisen peilikaukoputken vuonna 1668 ja pohdiskeli, että valkoinen valo koostuu itse asiassa kaikista väreistä. Hän näytti, että prismassa valo hajoaa eri väreiksi, koska eri värit taipuvat lasissa eri tavoilla.

Nyt toinen britti, taiteilija Chris Wood, on ottanut lasinpalaset ja niistä heijastuvat sekä niissä taipuvat valonsäteet ilmaisunsa välineiksi. Tuloksena on kaleidoskooppimaisia, geometrisia värien ja valojen pintoja, joissa optiikan lait hämärtyvät varjoihin ja leikkautuvat vaaleaan pintaan.

Tavallisten lasipintojen lisäksi väri- ja lasitaiteilijaksi itseään nimittävä Wood käyttää puoliläpäiseviä pintoja ja pinnoitettuja laseja, jotka heijastavat vain tiettyjä aallonpituuksia. Toisessa ääripäässä ovat vedellä täytetyt viinilasit, jotka tuottavat myös paljon jännittäviä optisia ilmiöitä.

Lisää kuvia ja taustaa on Chris Woodin nettisivuilla. Sieltä teoksia voi myös ostaa, joskin vastaavanlaisia värien ja valojen leikkejä on helppoa luoda myös itse kotioloissa. Itse tekemällä ne ovat lisäksi hauskempia ja opettavaisempia.

Sveitsissä, juustostaan ja komeista alppimaisemistaan tunnetussa Appenzellin kaupungissa on eräs maailman kummallisimmista hotelleista: vuonna 2009 avattu Null Stern Hotel, siis Nollan tähden hotelli, jonka mottona on ”Täällä ainoa tähti olet sinä”.

Kiinnostavan hotellista tekee kaksi seikkaa: ensinnäkin se on pyrkinyt, ja hyvin onnistunutkin, erittäin minimalistiseen olemukseen, ja toiseksi, kenties koska myös hotellin mukavuus on saatu minimoitua, se suljettiin vajaan vuoden toiminnan jälkeen. Hotelli jäi kuitenkin henkiin museona, jota tosin voi pitää myös omalaatuisena industialistis-arkkitehtoonisena tilataideteoksena.

Taiteijaveljesten Frank ja Patrik Riklinin perustama hotelli sijaitsee ydiniskua varten suojautumiseen varten tehdyssä bunkkerissa 1960-lukuisen ankean kerrostalokorttelin alapuolella kallioperässä. Ajatuksena oli mahdollisimman ankea ja yksinkertainen hotelli, missä palvelut, huonekalut ja oikeastaan kaikki on viety äärimmäiseen minimiin.

Hotellin sisäänkäynti on raskas metallinen pommisuojaovi, minkä jälkeen on pienenpieni vastaanottotiski. Siitä asiakkaat ohjataan kahteen suureen saliin, joissa on kuusi yhden hengen sähkyä ja neljä parivuodetta. Siinä missä peseytyminen ja tarpeiden tekeminen tapahtuu erillisessä, tosin kaikkien kanssa jaetussa erillisessä huoneessa, ei vuoteiden välissä ole minkäänlaisia seiniä tai edes näköesteitä.

Ainoa viihdyke hotellissa on yksi, yhteinen vanha televisio.

Tarinat kertovat, että ennenvanhaan, aikaan ennen autojääkaappeja ja tienvarsikuppiloita, etenkin Australiassa ja Yhdysvalloissa pitkien automatkojen aikana illan ruokailu valmisteltiin päivän kuluessa hieman omalaatuisella tavalla: juomat oli kiinnitetty taustapeiliin, jolloin ilmavirta viilensi ne sopivasti, ja metallifolioon kääritty lihanpala sijoitettiin konepellin alle kiinni moottoriin, jolloin se kypsyi ajon aikana.

Etenkin autiomaiden uudisraivaajien kirjoissa kerrotaan erilaisista tavoista tehdä moottorikokkausta, mutta kuka sanoo etteikö sitä voisi tehdä nykyisin ihan tavallisillakin autoilla?

Tärkeintä tässä hieman omalaatuisessa ruoanlaitossa on pakata ruoka hyvin esimerkiksi moninkertaiseen alumiinifolioon ja kiinnittää se tukevasti moottoriin siten, että se kuumenee kunnolla. Paras paikka on pakosarjan päällä. Kaikkein sopivimpia ruokia moottorikokkaukseen ovat slow cooking -ruoat, eli esimerkiksi pataruoat, joita normaalistikin kypsennettäisiin pienellä lämmöllä pitkän aikaa: esimerkiksi perunat, sipuli ja liha tai kana ovat aina toimiva, yllätyksetön yhdistelmä. Myös kirjolohi toimii erinomaisesti!

Täällä on helpot ohjeet moottorikokkaukseen ja alla on yksi ehdotus vaikkapa nyt perjantai-illan menyyksi autoilijan tapaan.

Hentosudenkorentojen silmät ovat jännän kaukana toisistaan, ja romanialainen Remus Tiplea on selvästi mieltynyt niihin: hän on kuvannut sudenkorjentoja vuodesta 2009 alkaen ja julkaissut niitä mm. National Geographicin Your Shot -kuvasivustolla.

Remuksen kuvissa yleensä kohteina olevat, hyvin hellyyttävät hentosudenkorennot ovat sudenkorjentojen toinen alalahko. Siinä missä sudenkorennot yleensä elävät melko pitkään, on hentosudenkorentojen elinkaari vain joistakin päivistä jokuseen viikkoon – tämä antaa kuviin oman, omalaatuisen tunnelmansa (jos siis asian tietää).

Wikipedia kertoo, että suomalaisista sudenkorentolajeista isot ukonkorennot ovat pitkäikäisimpiä, mutta idänkirsikorento on ennätys alallaan: keijukorentoihin kuuluvat kirsikorennot (Sympecma) kuoriutuvat syyskesällä, talvehtivat aikuisina ja lisääntyvät vasta talvehtimisen jälkeisenä keväänä. Toukkakehitys kirsikorennoilla on nopea ja vie vain pari kuukautta, keväällä (huhti-kesäkuussa) munitut munat kuoriutuvat jo saman vuoden heinä-elokuussa.

Lisää kuvia on täällä: National Geographic / Your Shot / Remus Tiplea

Tiedetuubissa rakastetaan ruokaa, kauneutta ja valokuvausta, joten näin perjantaina nämä kaikki ovat jo kovasti mielessä.

Niinpä tarjoilemme ruoka- ja designvinkiksi viikonloppuun visuaalisia reseptejä muotoilija Nora Lutherin ja valokuvaaja Pavel Beckerin tapaan. Kaksikon Recipe Photography Concept -kuviin on koottu samaan syssyyn kaikki kunkin ruoan tekemiseen tarvittavat aineosat, aivan kuten näkymätön käsi olisi niitä kulhoon laittamassa.

Tulos on huiman kaunis ja itse asiassa hyvin valaiseva: valmiista ruoasta otettua kuvaa katsoessakin usein ajattelee mitä kaikkea siihen on laitettu, mutta nyt tätä ei tarvitse ajatella - sen näkee.

Lisää kuvia täällä: Recipe Photography Concept.

Monet lukijoistamme ovat varmasti tottuneita katselemaan kalansilmäobjektiivilla otettuja kuvia, jotka esimerkiksi pientä huonetta tai koko taivaan täyttävää halonäytelmää kuvattaessa ovat kerrassaan mainioita.

Mutta mitäpä jos kokotaivaan kuvan ottaisikin alaspäin, ja sen koostaisi monista yksittäisistä, toisiinsa kiinnitetyistä kuvista? Silloin tuloksena on taidetta: hollantilainen Wouter van Buuren ja Kanadassa asuva Zainab Hussain ovat tehneet näin ja saaneet aikaiseksi omalaatuisen kauniita kuvia.

Siinä missä van Buurenin kuvissa maisema vääntyy pallomaisena keskellä olevan rakennuksen tai muun olennaisen kohteen ympärille, leikittelee Hussain kääntelemällä kameraansa ylös ja alas, jolloin tuloksena on palloja tai reikiä, riippuen siitä onko taivas reunalla vai keskellä. Kuvat tuntuvat kätkevän sisäänsä räjähtävää voimaa, aivan kuten pinkeäksi puhallettu ilmapallo, tai sitten keskellä oleva reikä voisi imeä katsojan sisäänsä.

Kuvat: yllä Zainab Hussain: West Chapters Planet (2012) ja alla Wouter van Buuren: Shanghai (2013).