Pariisi kotkan silmin

Kotka lentää Pariisin taivaalla

Netti on nykyisin täynnä nelikoptereilla kuvattuja komeita videoita, jotka ovat toinen toistaan komeampia ja taitavampia. Siksipä tässä hieman erikoisempi lentovideo: kuvaajana on Viktor, merikotka, jonka siipien kärkiväli on yli puoli metriä.

Videolla kameraa selässään kantava Victor lasketaan lentoon Eiffel-tornin huipulta. Se tekee komean kaarroksen Seinen päällä ja kaartaa takaisin Trocadero-aukiolle, minne se syöksyy lopuksi 180 kilometrin tuntinopeudella.

Kun merikotka lentää, sen siivet ovat varsin vaakatasossa, mutta kyynärsiipi on koholla – aivan kuten videossa näkyy. Matkalennossa merikotka lyö rauhalliseen tapaan pitkiä, melko matalien, siiveniskujen sarjoja. Sarjojen väleissä se liitää lyhyesti. Sillä on tapana silloin tällöin kaarrella pitkiäkin aikoja korkealla, minkä aikana se voi edetä useita kilometrejä. Videon pieni pyräys Pariisin taivaalla vaatii vain pari siiveniskua ja muilta osin se on juuri tätä pitkää liitoa.

Video liittyy joukkorahoitettuun hankkeeseen, jonka tarkoituksena on tuottaa täysipitkä elokuva maailmasta merikotkan silmin. Elokuvan tarkoituksena on puolestaan kertoa merikotkasta, rauhoitetusta suuresta merilinnusta, jotka Suomessa ovat harvinaisia ja Ranskassa – missä elokuvahanke on vireillä – merikotkat ovat olleet kokonaan kadoksissa yli 50 vuoden ajan.

Hankkeen vetäjä on kotkaharrastaja Jacques-Olivier Travers, jonka unelmana on nähdä vielä vapaana lentäviä merikotkia Ranskan taivaalla. Yhdessä tuottaja Muriel Barran kanssa he keräävät rahaa muun muassa tällä videolla dokumenttifilmiä ja kuvitelmaa yhdistävään eläinelokuvaa, jonka kertoisi merikotkista.

Jos hanke kiinnostaa, siitä on lisää tietoa (ranskaksi) täällä: http://www.kisskissbankbank.com/fr/projects/freedom-l-envol-d-un-aigle

Näkymättömiä rakenteita

Elias Crespin: Plano Flexio Circu 5

Aix-en_Provencessa sijaitsee mainio museo: Victor Vasarelyn mukaan nimetty ja pääasiassa hänen tuotantoaan esittelevä taidemuseo Fondation Vasarely, jonka pääteema on graavinen, matemaattinen ja värikylläinen taide. Itse mustavalkoinen museorakennus, joka näyttää koostuvan suurin pallokuvioin koristetuista laatikkomaisista palikoista, heijastelee sisältöään myös erinomaisesti.

Tänään perjantaina illalla museossa juhlitaan sen uusinta näyttelyä, jonka on saanut nimen Structures de l'invisible, eli "Näkymättömyyden rakenteet". Vasarely-säätiön ja Zagrebissa sijaitsevan Klovicevi Dvori -museon yhteistyönä syntyneessä näyttelyssä esitellään töitä kahdeksalta modernistiselta taiteilijalta, joiden joukossa on myös suomalaisia. Yhteistä kaikille töille on se, että ne näyttävät leijuvan vapaasti ilmassa tai käsittelevät silmäähuijaavasti ikään kuin tyhjässä olevaa liikettä, valoa tai ainetta.

Näkymättömyys on siis teoksissa olennaisessa osassa – aivan kuten ympärillämme tavallisissakin asioissa se, mitä emme näe, on läsnä ja monasti jopa näkyvää tärkeämpää.

Monet teoksista hyödyntävät myös fysiikkaa ja tekniikaa tavalla, mikä saa puritaaniset klassisen taiteen suosijat haukkomaan henkeään. Uusi tekniikka on kuitenkin nykyajan pensseli, millä taiteilijat voivat luoda uudenlaisia töitä. Se on saanut myös muutamat tieteilijät innostumaan taiteen tekemisestä, joten nimilistalla on taiteentekijöiden lisäksi tutkijoita: Danko Bosanac, Pierre Coulet, Etienne Ghys, Davor Horvatic, Jean-Marc-Lévy-Leblond ja Jacques Mandelbrojt sekä "perinteisemmät" taiteilijat Marine Antony, Elias Crespin, Pierre Gallais, Tommi Grönlund, Petteri Nisunen, Ivana Franke, Martina Kramer, Isabelle Sordage ja Mirjana Vodopija.

Näyttely oli avoinna ennen Aixia Kroatissa, Klovievi Dvori -museossa, ja pysyy Vasarelyn vieraana tammikuun 4. päivään saakka. Mikäli olet siis matkalla eteläisessä Ranskassa joulun pyhinä, on museo ja näyttely hyvä vierailukohde!

Alla on suomalaistaiteilijoiden Tommi Grönlundin ja Petteri Nisusen tyylistä kertova video, missä aiheena on Tampereen Teknillisen Yliopistoon pysyvästi sijoitettu teos Light Oreography. Otsikkokuvassa on Elias Crespinin teos Plano Flexio Circu 5 ja tekstin keskellä Mirjana Vodopijan valoteos.

Grönlund-Nisunen - Light Oreography - 2014 from Tommi Grönlund-Petteri Nisunen on Vimeo.

3D-Könninkello

miniFactoryn 3D-tulostin valmistamassa kello-osia

Könninkellot ovat kelloja, joita valmistivat 1700- ja 1800 -luvuilla Ilmajoella toimineet Könnin mestarit.

Suvun vanhin, Jaakko Könni syntyi kesäkuun 28. päivä 1721 Ilmajoen Königsbackin, eli suomeksi Könnin kylässä. Hänestä kehittyi taitava rauta-, kello- ja pyssyseppä, ja neljän sukupolven ajan toisiaan seuranneet Könnit tulivat ennen kaikkea kuuluisiksi kelloistaan. Könnien tekemät kellot miellettiin luotettaviksi ja kestäviksi, ja näitä kelloja oli taskukelloista tornikelloihin. Klassikoiksi muodostuivat kuitenkin kaappikellot.

Voikin sanoa, että ”könninkellot” olivat Suomen ensimmäinen brändi ja heidän työpajansa Könnissä maamme ensimmäinen teknologiakylä, sillä kellojen lisäksi siellä tehtiin aseita, hevoskärryjä, lukkoja, maataloustyökaluja, kangaspuita ja jopa kirurgien välineitä.

Könnien tarinaan voi tutustua esimerkiksi Koskenkorvan museossa, missä könninkellot on törmäytetty nykyaikaan valmistamalla niihin 3D-tulostimella toimivan kellokoneiston.

Jännästä projektista kerrotaan työssä käytetyn suomalaisen 3D-tulostimia valmistavan yhtiön miniFactoryn (www.minifactory.fi) blogissa, minne juttu oli löydetty puolestaan projektin vetäjän Jaakko Koskenkorvan blogista (11latoa.com).

Koskenkorvan Könninäyttely

Museossa viime kesänä olleen näyttelyn aiheena olivat Ilmajoen Könnit. Kellojen lisäksi näyttelyssä kerrottiin tarinaa ja taustoja ihmisistä ja oloista Könnien satavuotisen kellotehtailun ajalta.

Näyttelyn tekemisen yhteydessä Könninkellon koneisto siirrettiin digitaaliseen muotoon, joten kesän aikana museossa olleessa työpajassa tuotettiin toimivan kellokoneisto 3D-tulostimella.

Perinteitä noudattaen tulostin oli myös pohjalainen, seinäjokelaisen miniFactoryn tekemä ja myymä.

Kuvassa on alkuperäisen Könninkellon valmistuksessa käytettyjä työkalu,keervärkki, puoliautomaattinen rattaanhammastuskone.

 

Kun koneiston kaikki komponentit olivat digitaalisessa muodossa 3D-mallinnettuina, pystyttiin kellon koneisto laittamaan ensin virtuaalisesti yhteen tietokoneessa ja tutkimaan sen toimintaa. Sen jälkeen osat siirrettiin 3D-tulostimelle, joka tuotti vastaavan osan pikkutarkasti – tosin nyt tulostamisessa käytetystä muovista.

Alkuperäiset osat oli tehty toisenlaisia valmistusmenetelmiä ja -raaka-aineita varten, joten hankkeen aikana osia muunneltiin paremmin tulostamiseen sopiviksi.

Kelloihin, niin alkuperäisiin kuin tulostettuun, voi käydä tutustumassa Koskenkorvan museossa.

Lisätietoa Könnin suvusta on täällä: www.konninsuku.net

Suomalaisia 3D-tulostimia myyvän miniFactoryn nettisivut ja -kauppa: www.minifactory.fi

Muoti törmää tieteeseen

Aina silloin tällöin tiede ja tieteiselokuvien visuaalinen maailma tarjoavat virikkeitä muotikuvaajille, kuten esimerkiksi hollantilaiselle Marc de Grootille, joka otti tässä olevat kuvat Grace Guozhista Voguen Alankomaiden painokselle kaksi vuotta sitten, syyskuussa 2012. Kuvissa näkyy futuristisia vaatteita kauniin japanilaisen mallin päällä erilaisissa tieteellishenkisissä paikoissa matemaattis-fysikaalisten projektioiden kanssa kuvattuna.

Tulos on kaunis, mutta sillä ei ole tieteen kanssa juuri muuta kuin visuaalisuus (ellei mennä valokuvaus- ja painotekniikkaan sen tarkemmin).

Sen sijaan Descience koittaa törmäyttää muodin maailmaa ja tiedettä hieman rajummin ja molempia – ainakin toivottavasti – hyödyttäen. Kyseessä on hanke, jonka avulla tutkijoita koetetaan rohkaista selittämään työtään ja löytöjään vaatesuunnittelun ja muodin avulla.

Hankkeessa tutkijat ja muotosuunnittelijat innostetaan tekemään työtä yhdessä ja tuottamaan "päälle puettavaa tiedettä, joka puskee myös muotisuunnittelun rajoja totuttua laajemmalle". Konkreettisesti tämä tarkoittaa sitä, että vuosittain pyritään järjestämään kilpailu, mihin osallistuu ympäri maailmaa ryhmiä, joissa on ainakin yksi tutkija mukana.

Ryhmät joko käyttävät tiedettä ja tutkimusta hyväkseen vaatteita suunnitellessaan, tai suunnittelevat vaatteet viestimään jotenkin jostain tutkimusalasta tai tieteellisestä asiasta. Tämän vuoden kilpailuun osallistui 61 tiimiä ympäri maailman, ja he kokoontuivat 29. syyskuuta MIT Media Labiin esittelemään töitään Desicence Runway Show'ssa, mistä kuvia on mm. Desciencen Facebook-sivuilla.

Suomea läheisin tutkijamuotitiimi oli vähemmän yllättäen Virosta, missä esimerkiksi Tallinnan teknillisessä yliopistossa muotiteollisuus on yksi johtava oppiaine.

Leikkiä valolla

Nelisensataa vuotta sitten elänyt kuuluisa fyysikko Sir Isaac Newton on tunnettu tarinasta omenan putoamisesta ja siitä, että se – ainakin tarinan mukaan – sai Newtonin keksimään painovoiman. Jo tätä ennen Newton oli ennättänyt kuitenkin tekemään pari pientä mullistusta optiikan alalla: hän rakensi ensimmäisen käyttökelpoisen peilikaukoputken vuonna 1668 ja pohdiskeli, että valkoinen valo koostuu itse asiassa kaikista väreistä. Hän näytti, että prismassa valo hajoaa eri väreiksi, koska eri värit taipuvat lasissa eri tavoilla.

Nyt toinen britti, taiteilija Chris Wood, on ottanut lasinpalaset ja niistä heijastuvat sekä niissä taipuvat valonsäteet ilmaisunsa välineiksi. Tuloksena on kaleidoskooppimaisia, geometrisia värien ja valojen pintoja, joissa optiikan lait hämärtyvät varjoihin ja leikkautuvat vaaleaan pintaan.

Tavallisten lasipintojen lisäksi väri- ja lasitaiteilijaksi itseään nimittävä Wood käyttää puoliläpäiseviä pintoja ja pinnoitettuja laseja, jotka heijastavat vain tiettyjä aallonpituuksia. Toisessa ääripäässä ovat vedellä täytetyt viinilasit, jotka tuottavat myös paljon jännittäviä optisia ilmiöitä.

Lisää kuvia ja taustaa on Chris Woodin nettisivuilla. Sieltä teoksia voi myös ostaa, joskin vastaavanlaisia värien ja valojen leikkejä on helppoa luoda myös itse kotioloissa. Itse tekemällä ne ovat lisäksi hauskempia ja opettavaisempia.

Nollan tähden hotelli

Null Stern Hotel

Sveitsissä, juustostaan ja komeista alppimaisemistaan tunnetussa Appenzellin kaupungissa on eräs maailman kummallisimmista hotelleista: vuonna 2009 avattu Null Stern Hotel, siis Nollan tähden hotelli, jonka mottona on ”Täällä ainoa tähti olet sinä”.

Kiinnostavan hotellista tekee kaksi seikkaa: ensinnäkin se on pyrkinyt, ja hyvin onnistunutkin, erittäin minimalistiseen olemukseen, ja toiseksi, kenties koska myös hotellin mukavuus on saatu minimoitua, se suljettiin vajaan vuoden toiminnan jälkeen. Hotelli jäi kuitenkin henkiin museona, jota tosin voi pitää myös omalaatuisena industialistis-arkkitehtoonisena tilataideteoksena.

Taiteijaveljesten Frank ja Patrik Riklinin perustama hotelli sijaitsee ydiniskua varten suojautumiseen varten tehdyssä bunkkerissa 1960-lukuisen ankean kerrostalokorttelin alapuolella kallioperässä. Ajatuksena oli mahdollisimman ankea ja yksinkertainen hotelli, missä palvelut, huonekalut ja oikeastaan kaikki on viety äärimmäiseen minimiin.

Hotellin sisäänkäynti on raskas metallinen pommisuojaovi, minkä jälkeen on pienenpieni vastaanottotiski. Siitä asiakkaat ohjataan kahteen suureen saliin, joissa on kuusi yhden hengen sähkyä ja neljä parivuodetta. Siinä missä peseytyminen ja tarpeiden tekeminen tapahtuu erillisessä, tosin kaikkien kanssa jaetussa erillisessä huoneessa, ei vuoteiden välissä ole minkäänlaisia seiniä tai edes näköesteitä.

Ainoa viihdyke hotellissa on yksi, yhteinen vanha televisio.

Koska lämmitystä ei luonnollisestikaan ole, voivat jotkut vilukissat kokea hotellin hieman kylmäksi. Heitä varten on kuumavesipulloja, niitä sellaisia muovisia brittisarjoista tuttuja litteitä lämmittimiä, jotka laitetaan peiton alle jalkopäähän. Samasta viileysseikasta johtuen tarjolla on aikaisesta aamusta alkaen kuumia juomia.

Tai siis oli, sillä nyt hotelli on enää museo. Riklin-veljesten mukaan hotelli on kommentti yhä naurettavammaksi käyvään hotellitrendiin, missä yksinkertaisesta yöpymisestä on tehty kokonaisvaltainen kokonaisvaltainen, ja siksi hyvin kallis kokemus. He kaavailivat siitä kautta maailman levittäytyvää ketjua (tosissaan tai ei), missä erilaisiin ankeisiin paikkoihin perustettaisiin paikan hengen mukaisia pieniä boutique-hotelleja.

Kokkausta konepellin alla

Tarinat kertovat, että ennenvanhaan, aikaan ennen autojääkaappeja ja tienvarsikuppiloita, etenkin Australiassa ja Yhdysvalloissa pitkien automatkojen aikana illan ruokailu valmisteltiin päivän kuluessa hieman omalaatuisella tavalla: juomat oli kiinnitetty taustapeiliin, jolloin ilmavirta viilensi ne sopivasti, ja metallifolioon kääritty lihanpala sijoitettiin konepellin alle kiinni moottoriin, jolloin se kypsyi ajon aikana.

Etenkin autiomaiden uudisraivaajien kirjoissa kerrotaan erilaisista tavoista tehdä moottorikokkausta, mutta kuka sanoo etteikö sitä voisi tehdä nykyisin ihan tavallisillakin autoilla?

Tärkeintä tässä hieman omalaatuisessa ruoanlaitossa on pakata ruoka hyvin esimerkiksi moninkertaiseen alumiinifolioon ja kiinnittää se tukevasti moottoriin siten, että se kuumenee kunnolla. Paras paikka on pakosarjan päällä. Kaikkein sopivimpia ruokia moottorikokkaukseen ovat slow cooking -ruoat, eli esimerkiksi pataruoat, joita normaalistikin kypsennettäisiin pienellä lämmöllä pitkän aikaa: esimerkiksi perunat, sipuli ja liha tai kana ovat aina toimiva, yllätyksetön yhdistelmä. Myös kirjolohi toimii erinomaisesti!

Täällä on helpot ohjeet moottorikokkaukseen ja alla on yksi ehdotus vaikkapa nyt perjantai-illan menyyksi autoilijan tapaan.

Sudenkorennon silmät

Hentosudenkorentojen silmät ovat jännän kaukana toisistaan, ja romanialainen Remus Tiplea on selvästi mieltynyt niihin: hän on kuvannut sudenkorjentoja vuodesta 2009 alkaen ja julkaissut niitä mm. National Geographicin Your Shot -kuvasivustolla.

Remuksen kuvissa yleensä kohteina olevat, hyvin hellyyttävät hentosudenkorennot ovat sudenkorjentojen toinen alalahko. Siinä missä sudenkorennot yleensä elävät melko pitkään, on hentosudenkorentojen elinkaari vain joistakin päivistä jokuseen viikkoon – tämä antaa kuviin oman, omalaatuisen tunnelmansa (jos siis asian tietää).

Wikipedia kertoo, että suomalaisista sudenkorentolajeista isot ukonkorennot ovat pitkäikäisimpiä, mutta idänkirsikorento on ennätys alallaan: keijukorentoihin kuuluvat kirsikorennot (Sympecma) kuoriutuvat syyskesällä, talvehtivat aikuisina ja lisääntyvät vasta talvehtimisen jälkeisenä keväänä. Toukkakehitys kirsikorennoilla on nopea ja vie vain pari kuukautta, keväällä (huhti-kesäkuussa) munitut munat kuoriutuvat jo saman vuoden heinä-elokuussa.

Lisää kuvia on täällä: National Geographic / Your Shot / Remus Tiplea

Ruokareseptit visualisoituina

Recipe Photography Concept

Tiedetuubissa rakastetaan ruokaa, kauneutta ja valokuvausta, joten näin perjantaina nämä kaikki ovat jo kovasti mielessä.

Niinpä tarjoilemme ruoka- ja designvinkiksi viikonloppuun visuaalisia reseptejä muotoilija Nora Lutherin ja valokuvaaja Pavel Beckerin tapaan. Kaksikon Recipe Photography Concept -kuviin on koottu samaan syssyyn kaikki kunkin ruoan tekemiseen tarvittavat aineosat, aivan kuten näkymätön käsi olisi niitä kulhoon laittamassa.

Tulos on huiman kaunis ja itse asiassa hyvin valaiseva: valmiista ruoasta otettua kuvaa katsoessakin usein ajattelee mitä kaikkea siihen on laitettu, mutta nyt tätä ei tarvitse ajatella - sen näkee.

Lisää kuvia täällä: Recipe Photography Concept.

360° ylös ja alaisin

Zainab Hussain: West Chapters Planet (2012)

Monet lukijoistamme ovat varmasti tottuneita katselemaan kalansilmäobjektiivilla otettuja kuvia, jotka esimerkiksi pientä huonetta tai koko taivaan täyttävää halonäytelmää kuvattaessa ovat kerrassaan mainioita.

Mutta mitäpä jos kokotaivaan kuvan ottaisikin alaspäin, ja sen koostaisi monista yksittäisistä, toisiinsa kiinnitetyistä kuvista? Silloin tuloksena on taidetta: hollantilainen Wouter van Buuren ja Kanadassa asuva Zainab Hussain ovat tehneet näin ja saaneet aikaiseksi omalaatuisen kauniita kuvia.

Siinä missä van Buurenin kuvissa maisema vääntyy pallomaisena keskellä olevan rakennuksen tai muun olennaisen kohteen ympärille, leikittelee Hussain kääntelemällä kameraansa ylös ja alas, jolloin tuloksena on palloja tai reikiä, riippuen siitä onko taivas reunalla vai keskellä. Kuvat tuntuvat kätkevän sisäänsä räjähtävää voimaa, aivan kuten pinkeäksi puhallettu ilmapallo, tai sitten keskellä oleva reikä voisi imeä katsojan sisäänsä.

Kuvat: yllä Zainab Hussain: West Chapters Planet (2012) ja alla Wouter van Buuren: Shanghai (2013).

Pallomaiset maisemat eri muodoissaan ovat innostaneet muitakin taiteilijoita jo pitkään, mutta näiden yllä olevien lisäksi uusin jännittävä luomus on alla oleva saksalaisen Jonas Ginterin video. Kuten tämä saksalainen selittää nettisivullaan, on video tehty kahdeksalla GoPro-kameralla, joiden kuvat on sovitettu yhteen ja editoitu videoksi.

Kuten teos osoittaa, voivat muutkin kuin etabloituneet taiteilijat tehdä taidetta, ja raja tekniikan oikeaoppisen väärinkäyttämisen sekä taiteen välillä on kovin pieni!

360° Video using 6 GoPro Cameras - spherical panorama timelapse from j0n4s on Vimeo.