Aivoissamme on erilaisia mekanismeja, joiden avulla opimme asioita ja muistamme ne myöhemminkin. Sen lisäksi aivoissa tapahtuu aktiivista unohtamista, kun "turhaa" tietoa pyyhkiytyy pois. Lundin yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa on selvitetty, mitä silloin tapahtuu solutasolla. 

Ihminen ja myös eläin oppii yhdistämään esimerkiksi tietyn toistuvan äänen tai valosignaalin ja ilmavirtauksen, joka kohdistuu silmään. Ilmavirta saa aikaan räpyttelyrefleksin, mutta ennen pitkää silmä räpsyy pelkästä äänestä tai valosta. 

Tässä ei ole mitään uutta eikä ihmeellistä. Päänvaivaa on aiheuttanut se, miksi sekä äänen että valon yhdistäminen ilmavirtaan ei suinkaan edistä oppimista vaan päinvastoin heikentää sitä.

"Kaksi ärsykettä tuottaa kehnompia tuloksia kuin yksi. Se vaikuttaa maalaisjärjen vastaiselta, mutta uskoaksemme syynä on, että aivot säästävät sillä tavoin energiaa", arvelee tutkijaryhmään kuulunut Germund Hesslow.

Jo aiemmin on osoitettu, että aivojen opittua yhdistämään tietyt asiat riittävän tehokkaasti, niissä aktivoituu neuroneja, jotka alkavat hidastaa oppimisprosessia.

"Voidaan sanoa, että yhteyden oppinut aivojen osa toteaa 'opettajalleen', että 'osaan tämän nyt, voisitko olla hiljaa'. Kun aivot ovat oppineet kaksi yhteyttä, jarrutus tehostuu. Siksi tuloksena on unohdus, joka on kuitenkin yleensä väliaikainen", Hesslow selittää.

Turhien kytkentöjen ylläpitäminen vaatii aivoilta energiaa. Siksi niissä on tutkijoiden mukaan jarrumekanismi, vaikka se toisinaan onkin hieman liian tehokas.

Lundin tutkimuksessa hermosolujen oppimista ja unohtamista tutkittiin eläimillä, mutta mekanismien arvellaan olevan samanlaisia ihmisaivoissa. Siksi tulokset ovat kiinnostavia paitsi aivotutkimuksen myös psykologian kannalta. Niistä voi olla apua käytännön opetustyössäkin.

"Opettajien kannalta olisi tietenkin tärkeä tuntea mekanismit, joilla aivot pyyhkivät pois turhina pitämiään asioita. Niitä ei kannata käynnistää vahingossa", Hesslow päättää.

Tutkimuksesta kerrottiin Lundin yliopiston uutissivuilla ja se on julkaistu Proceedings of the National Academy of Sciences -tiedelehdessä.

Carnegie Mellon -yliopiston tutkijat ovat onnistuneet ensimmäisen kerran tarkkaan määrittämään, mihin aivojen alueisiin ja miten uusi tieto tallentuu. Erityyppiset tiedot arkistoituvat aivojen eri osiin, mutta ne ovat samat kaikille. 

Tutkimuksessa tarkkailtiin 16 koehenkilön aivoja toiminnallisella magneettikuvauksella (fMRI, functional magnetic resonance imaging), kun heille opetettiin uusia asioita kahdeksasta sukupuuttoon kuolleesta eläimestä.

Kutakin eläintä koskevat tiedot niiden käyttämästä ravinnosta ja asuinpaikoista tallentuivat aivojen "syömis-" (kuvan vihreät alueet) ja "asumis"-alueille (siniset ja punaiset). Ne aktivoituivat sen mukaan, kummasta asiasta uutta tietoa oli tarjolla. 

Jokainen eläin sai aivoissa lisäksi oman "tunnisteensa". Sen perusteella pystyttiin myöhemmin tunnistamaan, mitä eläintä koehenkilöt kulloinkin ajattelivat. Eläimillä, joilla oli samanlaisia ominaisuuksia esimerkiksi ravinnon suhteen, saivat kuitenkin samankaltaiset tunnisteet. Ne eivät siis ole sattumanvaraisia muistilappuja, vaan sisältävät jo itsessään informaatiota tallentuneesta tiedosta.

Tutkimuksessa paljastui myös, että eläimen ominaisuuksia koskevat "tallenteet" säilyivät aivoissa ennallaan, vaikka koehenkilöille kerrottiin myös muista eläinten piirteistä. "Aina kun opimme jotain, aivomme muuttuvat peruuttamattomasti systemaattisella tavalla", toteaa tutkimusta johtanut Andrew Bauer.

Kaukaisena käytännön sovelluksena tutkijat näkevät mahdollisuuden tarkastella myös paljon monimutkaisempien käsitteiden ja asioiden tallentumista aivoihin. Siten voidaan huomata, jos osa informaatiosta tallentuu "väärin" eli sitä ei ymmärretä. Silloin opetusmenetelmiä on mahdollista kehittää paremmiksi ja tehokkaammiksi.

Uusi tutkimus antaa tietoa paitsi asioiden tallentumisesta aivoihin, myös niiden unohtamisesta. Esimerkiksi Alzheimerin tauti aiheuttaa aivoissa muutoksia, jotka saattavat olla käänteisiä nyt havaitulle oppimisprosessille: vähitellen yhä useammat asiat katoavat aivojen arkistosta.

Tutkimuksesta kerrottiin EurekAlert!-sivustolla ja se julkaistiin Human Brain Mapping -tiedelehdessä (maksullinen) 2. kesäkuuta.

Kuva: Carnegie Mellon University

Tarkoituksena on, että kehitettävät lasit pystyvät myös seuraamaan käyttäjänsä tilaa, kuten aktiviteettia, väsymystä tai valppautta.

“Esineiden internetistä odotetaan internet-kehityksen seuraavaa aaltoa”, arvelee teemajohtaja Kai Puolamäki Työterveyslaitoksesta.

“Ihmisen toiminnan seuraaminen esineiden internetin (The Internet of Things, IoT) muodostamassa uudessa toimintaympäristössä tulee luomaan arvokasta tietoa siitä, miten vuorovaikutus ihmisen ja teknisen ympäristön välillä tulisi suunnitella ja toteuttaa”.

Hankkeessa kehitetyn ratkaisun avulla esineiden internetissä olevat älykkäät esineet tai laitteet saadaan reagoimaan katseeseen. Esimerkiksi kahvinkeitin voi mennä päälle, kun katse suunnataan siihen. Nokkelammat lasit seuraavat esimerkiksi käyttäjän aikomuksia, kognitiivista tilaa, aktiviteettia ja tarkkaavaisuuden suuntaamista ja välittävät keräämänsä tiedon esineiden internetissä oleville älykkäille laitteille. Tätä tietoa voidaan käyttää hyödyksi esimerkiksi työturvallisuuden parantamisessa, työn tutkimuksessa tai tutkittaessa laitteiden käyttäjäkokemuksen parantamista.

“Tarkoituksenamme on tutkia käyttäjän näkökulmasta millaista esineiden internetin käyttäminen on”, kertoo dosentti Jukka Häkkinen Helsingin yliopistosta. “Se on tärkeätä, sillä esineiden internetissä esineet viestivät paitsi keskenään myös käyttäjälle”.

Katseenseurantalaitteita voidaan hyödyntää esimerkiksi laitteiden ohjailussa

Nykyisin monet laitteet, kuten autot tai televisiot voivat olla yhteydessä verkkoon. Tulevaisuudessa IoT yleistyy niin, että arkisetkin esineet ovat verkossa. Jos kaikilla esineillä on internet-osoite ja sensoreita, ne voivat lähettää käyttäjälle valtavat määrät tietoa. Esimerkiksi kahvinkeittotilanteessa kahvinkeitin voi kertoa, että sähkö on juuri nyt kallista. Kahvipurkki kertoa, että kahvi on lopussa. Astiakaappi kertoa, että puhtaita kahvikuppeja ei ole, ja jääkaappi viestittää, että maito on mennyt vanhaksi.

Häkkisen mukaan kriittinen kysymys on ajankohta, eli milloin tieto voidaan antaa käyttäjälle, jotta aivot eivät ylikuormitu ja tieto ei häiritse toimintaa. Jos henkilö saa tehtävän aikana lisätietoa, opittu rutiini katkeaa ja henkilön täytyy pohtia tiedon merkitystä tehtävässä. Tämä kuormittaa käyttäjää. Kuormituksen minimoimiseksi täytyy tiedon antamisajankohta asettaa tarkasti.

“Katseenseurantalaite on uutta teknologiaa, se voidaan pukea päälle kuten silmälasit, ja käyttäjä voi toimia arkipäiväisessä ympäristössä”, Häkkinen toteaa.

“Tutkimme laitteella milloin tieto täytyy antaa ja missä muodossa, jotta käyttäjä pystyy toimimaan luontevasti esineiden internetissä. Eli jos keität kahvia, tiedämme silmänliikkeiden avulla tarkasti, missä kohdassa toimintaa olet ja milloin sinulle kannattaa kertoa, että poimi kahvimuki tiskikoneesta äläkä keittiön kaapista. Laitteessa olevien sensorien avulla voimme myös tarkkailla henkilön tilaa antamalla stressaantuneella tai ylikuormittuneelle henkilölle vähemmän tietoa.”

Psykologian alalla ei ole aikaisempaa tutkimusta käyttäjän toiminnan ja silmänliikkeiden perusteella saadun palautteen synkronoinnista.

“Ihmisen visuaalisen huomion kohteen tunnistamista voidaan hyödyntää moniin tarkoituksiin esimerkiksi tutkimuksessa, opetuksessa tai laitteiden ohjaamisessa”, jatkaa tutkimusinsinööri Kristian Lukander Työterveyslaitoksesta. 

“Esimerkiksi liikenteen turvallisuustutkimuksessa voidaan tutkia autonkuljettajan ajon aikaista ympäristön havainnointia tai kuluttajatutkimuksessa sitä, mihin henkilö kohdistaa katseensa pakkauksessa. Laseja voitaisiin käyttää myös erilaisten laitteiden ohjailuun”.

“Hankkeen tuloksena syntyvät Nokkelammat lasit julkaistaan open source -periaatteella vapaasti kaikkien saataville”, toteaa tutkija Miika Toivanen Työterveyslaitoksesta. 

Työterveyslaitoksen Aivot ja työ -tutkimuskeskus on jo julkaissut aiemman tutkimusprojektin tuotoksena syntyneen ensimmäisen version katseenseurantalaseista.

Kaksivuotisen hankkeen Nokkelammat lasit toteuttavat Työterveyslaitoksen Aivot ja työ -tutkimuskeskus ja Helsingin yliopiston Visuaalisen kognition tutkimusryhmä. Hanketta rahoittaa Suomen Akatemia.

Meille suomalaisille liikkuminen liukkaalla pinnalla – joko lumella tai jäällä – on arkea monta kuukautta vuodesta, mutta silti joka talvi tuhansilta ihmisiltä menee yllättäen jalat alta. Liukastelua voi yrittää välttää, mutta tuoreiden tutkimustulosten mukaan tasapainoilu on suurelta osin tiedostamatonta.

Salk-instituutissa (Salk Institute for Biological Studies) tehdyn tutkimuksen mukaan keskeisessä osassa on selkäytimessä oleva neuronien ryhmä, eräänlaiset "miniaivot", jotka keräävät eri aistien välittämää tietoa ja ohjaavat sen pohjalta suoraan lihasten toimintaa.

Tutkijat tarkastelivat selkäytimen hermoratoja, jotka välittävät tietoa jalkapohjien aistimista pienistä paineenvaihteluista ja liikkeistä. Niiden avulla keho pystyy refleksinomaisesti tekemään pieniä korjauksia jalkojen asentoon ja pitämään siten yllä tasapainoa.

Jo aiemmin on tiedetty, että jalkapohjista saapuvat signaalit tulevat käsitellyiksi jo selkäytimessä ennen niiden päätymistä aivoihin saakka. Tähän saakka on kuitenkin ollut epäselvää, mitä signaaleille tarkkaan ottaen selkäytimen neuroneissa tapahtuu tai miten niiden välittämä informaatio yhdistyy muiden aistien tuottamaan tietoon kehon asennosta ja liikkeistä.

Silmämme kertovat, millaisella pinnalla liikumme, sisäkorvan kaarikäytävät ja kuulokivielin tiedottavat kulloisestakin asennostamme, ja lihasten reseptorit pitävät kirjaa kehon ja raajojen liikkeistä. Kaikki tämä tieto päätyy aivoihin, mutta se "esikäsitellään" jo matkan varrella.

Esimerkiksi silmässä on neuronien ja valonherkkien solujen kerros, joka "koodaa" jo valmiiksi aivojen näkökeskukseen menevää informaatiota. Samaa on ounasteltu myös selkäytimen osalta, mutta aikaisemmin ei ole onnistuttu tunnistamaan tehtävää hoitavia neuroneja eikä niiden välisiä kytkentöjä.

Salk-instituutissa tehdyssä tutkimuksessa käytettiin kuvantamismenetelmää, joka perustuu muokattuun vesikauhuvirukseen. Sen avulla voitiin seurata signaalien matkaa tuntoherkistä reseptoreista hermoratoja pitkin selkäytimeen.

Hermoratojen todettiin linkittyvän niin sanottujen RORα-neuronien muodostamaan ryhmään, joka puolestaan on yhteydessä aivojen liikekeskukseen. Tästä tutkijat päättelivät, että nimenomaan tämä neuroniryhmä on keskeinen solmukohta, eräänlainen ohjauskeskus,  jalkojen ja aivojen välillä. RORα-neuronit on merkitty kuvaan punaisella, sinisellä puolestaan aivoista ja raajoista tulevat hermoradat.

Evoluution kannalta on kuitenkin aina ollut keskeisen tärkeää tunnistaa vaaratilanteet; ellei tätä kykyä ollut, joutui hyvin nopeasti pedon eineeksi tai rotkon pohjalle.

Aivotutkijoita on askarruttanut, missä päin pollaamme hälytyskellot alkavat uhkaavassa tilanteessa soida, millaisia prosesseja se muualla aivoissamme käynnistää, ja miten opimme muistamaan vaaratilanteet ja välttämään niitä jatkossa.

Hiiren aivot ovat useampaakin astetta vaatimattomammat kuin omamme, mutta niitä tutkimalla on löydetty "itsesuojelupiiri", joka liittyy vaaran tunnistamiseen ja muistamiseen sekä siihen reagoimiseen. 

Tutkijaryhmän tarkastelun kohteena oli aivojen "sähköpäätaulu", talamus eli näkökukkula. Se on väliaivoissa sijaitseva tumake, jonka kautta aisteihin (paitsi hajuaistiin) liittyvät hermoradat kulkevat muualle aivoihin.

Erityisessä syynissä oli talamuksen PVT-alue (paraventricular nucleus of the thalamus), joka tutkijoiden mukaan aktivoituu sekä fyysisten että psyykkisten stressitekijöiden vaikutuksesta.   

Koe-eläimille annettiin vaaran simuloimiseksi pieniä sähköshokkeja jalkoihin. Estämällä PVT-alueen takaosassa sijaitsevien neuronien yhteydenpidon mantelitumakkeen neuronien kanssa tutkijat totesivat, että nämä PVT-neuronit ovat keskeisessä asemassa, kun aivot rekisteröivät vaaran ja reagoivat siihen. Jo aiemmin on tiedetty, että "pelkomuisti" sijaitsee nimenomaan mantelitumakkeessa.  

Tutkimuksessa saatiin viitteitä myös siitä, mikä on "vaaran välittäjäaine". Näyttäisi siltä, että viestinnästä vastaa BDNF-proteiini (brain-derived neurotrophic factor), joka säätelee synapsien toimintaa. 

Kokeissa käytettiin geenimanipuloituja hiiriä, joilla ei ollut BDNF-proteiinin tuottamista ohjaavaa geeniä tai sille soveltuvaa reseptoria. Tällaisilla hiirillä ei juurikaan ollut kykyä tunnistaa vaaratilanteita (liekö sama ilmiö myös kaikkein päättömimpien temppuvideoiden taustalla...). Toisaalta samaisen proteiinin keinotekoinen lisääminen hiirten aivokudokseen sai aikaan samanlaisen reaktion kuin todellinen vaara.

Tutkimuksesta kerrottiin Stony Brook Universityn tiedotteessa Newswise-sivustolla ja se on julkaistu Nature-tiedelehdessä 19. tammikuuta.

Vanha kansa sanoi, että nukkuminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Ja tapansa mukaan vanha kansa oli aika lailla oikeassa. Univaje on nimittäin myrkkyä aivoille.

Pennsylvanian yliopistossa tutkittiin apulaisprofessori Sigrid Veaseyn johdolla hiirien aivoissa tapahtuvia muutoksia, kun niitä pidettiin hereillä. Tuloksena oli, että pitkään jatkuessaan liian lyhyet unijaksot aiheuttivat aivosolujen tuhoutumista.

Hiirien keinotekoisella unirytmillä jäljiteltiin yövuorossa työskentelevien ihmisten tilannetta: kolme päivää kestävän ”yötyöjakson” aikana hiiret saivat nukkua ainoastaan 4–5 tuntia vuorokaudessa. Se riitti aiheuttamaan aivoissa pysyviä vaurioita.

Vahinkoa syntyi erityisesti aivojen valppautta ylläpitävissä sekä kognitiivisiin kykyihin liittyvissä soluissa, joita on aivorungon ”sinertävässä aivotäplässä” (Locus caeruleus). Sen tuottama noradrenaliini vaikuttaa aivokuoren reaktiokykyyn.

Alkuun hiirien univajeesta oli seurauksena, että niiden aivojen hermosolut alkoivat tuottaa enemmän SirT3-proteiinia, joka antaa soluille energiaa ja suojaa niiden aineenvaihduntaa vaurioilta. Kun univajetta kertyi enemmän ja pätkittäinen nukkuminen jatkui, proteiinin tuotanto lakkasi. Muutaman päivän kuluessa hermosoluja alkoi kuolla kiihtyvällä tahdilla. Jopa 25 prosenttia Locus caeruleuksen soluista tuhoutui.

Hiirillä ja ihmisillä on toki eroja, mutta jos nyt tehty tutkimus antaa osviittaa myös ihmisaivojen reagoinnista univajeeseen, univelkaa on turha yrittää kuitata nukkumalla esimerkiksi viikonloppuisin pidempään: vahinko on ehtinyt jo tapahtua.

"Aikaisemmin on yleisesti oletettu, että kognitiiviset kyvyt palautuvat sekä lyhyt- että pitkäaikaisen univajeen jäljiltä", Veasey toteaa. "Joissakin tutkimuksissa on kuitenkin todettu, että esimerkiksi keskittymiskyky ei kuitenkaan palaa ennalleen, vaikka nukkuisi kolmen vuorokauden ajan kunnon yöunet. Halusimme selvittää, aiheuttaako krooninen univaje vaurioita hermosoluissa ja millaisia vauriot ovat. Kukaan ei ollut kuvitellut, että univaje voi vahingoittaa aivoja pysyvästi."

Tutkijat arvelevat, että tulevaisuudessa saattaa olla mahdollista kehittää SirT3-proteiiniin perustuva lääkeaine, jolla univajeesta aiheutuvat vauriot voidaan estää. Samalla pystytään kenties vaikuttamaan myöhemmällä iällä esiintyviin sairauksiin, kuten Alzheimerin ja Parkinsonin tauteihin, jotka liittyvät aivojen rappeutumiseen. Aivorungon hermosolujen tuhoutuminen ei varsinaisesti aiheuta näitä tauteja, mutta se saattaa nopeuttaa niiden etenemistä.

Noin 14% ihmisistä on mielestään poistunut fyysisestä kehostaan ja voinut liikkua ympäriinsä pelkkänä tietoisena mielenä. Tässä ns. astraaliprojektiossa voi myös katsoa itseään ikään kuin ulkoapäin ja jotkut kokevat yhtenäisyyttä jonkinlaisen suuremman hengen kanssa.

Tieteellisesti kyse on todennäköisimmin hallusinaatiosta tai valveunesta, missä henkilö tiedostaa enemmän tai vähemmän selvästi näkevänsä unta, ja raja tietoisuuden ja unen välillä on häilyvä. Aivomme pystyvät tuottamaan paljon erilaisia kokemuksia, joita itse saatamme pitää totena, mutta jotka ovat vain neuronien napsuntaa.

Nyt tälle oletukselle on saatu lisätukea, sillä Ottawan yliopiston tutkijat pystyivät kuvaamaan aivojen toimintaa kehostapoistumiskokemuksen aikana. Koehenkilönä oli nainen, joka pystyi omien sanojensa mukaan poistumaan halutessaan omasta kehostaan, ja tutkijat pyysivät päästä mittaamaan mitä hänen aivoissaan astraalimatkan aikana oikein tapahtui. Kyseessä on tiettävästi ensimmäinen kerta, kun tätä on pystytty tutkimaan tieteellisesti.

Naisen oman kertomuksen mukaan hänen tietoisuutensa poistui kehosta kokeen aikana ja hän pyöri ilmassa fyysisen itsensä yläpuolella vaakatasossa. Hän myös katseli itseään ilmasta.

Kokeen aikana nainen oli magneettikuvauslaitteessa, joka seurasi koko ajan hänen aivojensa toimintaa. Aivojen näköaivokuori aktivoitui voimakkaasti kokemuksessa ja samalla aivojen vasemman puolen liikeaivokuoren alueet, joiden tiedetään olevan yhteydessä mielikuviin sekä raajojen sekä koko kehon liikkeisiin muuttuivat selvästi aktiivisemiksi. Tämän aivojen alueen avulla tiedostamme missä olemme ympäristössämme ja kuinka liikumme siinä.

Nähtävästi siis koehenkilö simuloi tapahtumaa koko ajan aivoissaan, sillä samaan aikaan hänen oma kehonsa oli tukevasti paikallaan, eikä huoneessa tapahtunut mitään epätavallista. Vaikka naisen kannalta tapaus oli hyvin todellinen, oli se tapahtunut vain hänen omissa aivoissaan.

Koko tutkimuskuvaus esiteltiin helmikuussa Frontiers in Human Neurocience -julkaisussa.

Tutkijat haluaisivat päästä tutkimaan myös muita henkilöitä sekä kehostapoistumistapauksia, jotka eivät tapahdu tietoisesti. Nythän nainen pystyi käynnistämään itse halutessaan kehostapoistumisen.

Nyt vietetään aivoviikkoa

Tällä viikolla (viikko 11) vietetään kansainvälistä aivoviikkoa, joka aikana Suomessakin järjestetään paljon erilaisia tapahtumia.  Aivoviikolla tehdään neurotiedettä tutuksi, kerrotaan alan tutkimuksista ja siitä miten niiden tuloksia voidaan hyödyntää terveyden edistämisessä.

…mutta yön yli nukkuminen voi olla liioittelua. Columbian yliopistossa New Yorkissa tehdyn tutkimuksen mukaan päätöksiä tehdessä kannattaa tuumia tovi, mutta ei välttämättä kovin pitkään. Jopa 50–100 millisekunnin viivyttely riittää antamaan aivoille mahdollisuuden keskittyä oleellisimpaan informaatioon ja jättää huomiotta epäoleellisen.

Oleellista on lykätä päätöksenteon aloittamista tuon lyhyen hetken ja olla käytännössä tekemättä mitään. Varsinainen valintaprosessi eri vaihtoehtojen välillä ei pysty erottelemaan tärkeää, vähemmän tärkeää tai täysin turhaa tietoa, vaan aivojen pitää ehtiä arvioida se ennen kuin prosessi edes alkaa. Muuten virheratkaisujen ja väärien päätösten todennäköisyys kasvaa huomattavasti. 

Asiaa tutkittiin kaksiosaisella kokeella. Ensin testihenkilöiden piti katsella ruudulla satunnaisesti liikkuvia tummia pisteitä ja päätellä, liikkuvatko ne pääsääntöisesti oikealle vai vasemmalle. Sitten ruudulle lisättiin häiriötekijäksi vaaleampia pisteitä, jotka liikkuivat suurimmaksi osaksi joko samaan tai eri suuntaan kuin tummat pisteet, joiden liikettä piti arvioida. 

Testihenkilöitä pyydettiin arvioimaan tummien pisteiden liikesuunta joko mahdollisimman nopeasti tai mahdollisimman tarkasti. Jos ”häirikköpisteet” liikkuivat samaan suuntaan kuin arvioinnin kohteena olevat pisteet, arviot liikesuunnasta osuivat melkein aina oikeaan. Jos liikkeen suunta oli päinvastainen, arviot menivät usein metsään.

Toisessa vaiheessa koejärjestely oli muuten samanlainen, mutta testihenkilöiden piti antaa vastaukset säännöllisesti kuuluvien naksausten tahdissa. Sitä vaihdeltiin siten, että liikkuvien pisteiden tarkasteluun oli aikaa 17–500 millisekuntia. Näin saatiin selvitettyä, kuinka nopeasti aivot pystyivät karsimaan havainnoista häiriötekijän – eli vaaleiden pisteiden liikkeen – ja suodattamaan oleellisen tiedon eli tummien pisteiden liikesuunnan. Tulosten mukaan aivoilta menee noin 120 millisekuntia keskittää huomio asiaan, joka on päätöksenteon kannalta keskeinen. 

Oikeiden päätösten tekemistä ei siis välttämättä takaa pitkällinen pohdinta, mutta hetken viivyttely on paikallaan. Tutkijoiden mukaan aivot huolehtivat tästä jahkailusta itsestään – edellyttäen, että siihen on aikaa – mutta jatkotutkimusten tavoitteena on selvittää, pystyykö tätä aivojen ominaisuutta tietoisesti kehittämään. Sillä olisi suuri merkitys tilanteissa, joissa vaaditaan nopeita, mutta oikeaan osuneita ratkaisuja esimerkiksi lennonjohdossa vilkkaan liikenteen aikana.

Koska tutkimuksessa paneuduttiin aivojen perimmäisiin prosesseihin, sen toivotaan antavan viitteitä myös siitä, mitä ADHD:n tai skitsofrenian ”häiritsemissä” aivoissa tapahtuu.

Tutkimus julkaistiin PLoS One -tiedelehdessä 5. maaliskuuta ja siitä uutisoitiin Columbian yliopiston sivustolla.