Kuhmon Ihminen ja Kosmos -tapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran talvella 1996. 

Taustalla on Kuhmon kamarimusiikkifestivaalin isä Seppo Kimanen, joka keksi Oulun yliopiston professorien kanssa järjestää Kuhmoon musiikkia ja tiedettä yhdistävän talvitapahtuman ikään kuin vastapainoksi kesän festivaalille.

Kimanen ja professori Boris Segerståhl toimivat tapahtuman pääsuunnittelijoina vuoteen 2005 asti ja jo tuolloin mukana ollut Suomen Akatemia on vastannut sittemmin yhdessä kuhmolaisten kanssa Ihmisen ja Kosmoksen suunnittelusta.

Joka vuosi tapahtumassa on yksi aihe, jota mukana olevat tutkijat lähestyvät kukin omasta lähtökohdastaan vapaamuotoisesti pohdiskellen. Tulos on aina erittäin poikkitieteellinen ja usein myös yllättävä. 

Olennaisessa osassa on myös yleisö, joka perinteisesti on osallistunut aktiivisesti alustuksiksi kutsuttuja esityksiä seuraavissa keskusteluissa. 

Ja välillä käydään kuuntelemassa kamarimusiikkia, mikä tuo oman piristävän särönsä ohjelmaan.

Tutkimuksen kohteena olevilla nanometrien kokoisilla kultapartikkeleilla on mielenkiintoisia sovelluskohteita esimerkiksi katalyytteinä, sensoreina, lääkeaineen kuljettimina ja molekyylielektroniikan komponentteina. Näissä partikkeleissa on kullasta koostuva ydinosa, jonka pinnalla on suojamolekyylien kerros. Suojakerros koostuu ns. ligandimolekyyleistä, jotka ovat tavallisimmin rikkiä ja orgaanista hiiltä sisältäviä tiolimolekyylejä, joiden rikkipää sitoutuu kemiallisesti kultaan.

Pintaa suojaavasta molekyylikerroksesta on kuitenkin ollut erittäin haastavaa saada tarkkaa rakenneinformaatiota.

Tähän asti lähes kaikki tieto partikkelien rakenteista on perustunut kiinteässä olomuodossa kiteeseen pakkautuneiden partikkelien rakenneanalyysiin röntgenkristallografian menetelmien avulla, mutta nyt julkaistussa tutkimuksessa selvitettiin aiemmin valmistetun kulta-102 -partikkelin ligandikerroksen rakenne ja dynamiikka vesiympäristössä käyttäen useiden eri menetelmien yhdistelmää.

Kokeellinen perustieto saatiin ydinmagneettiseen resonanssiin perustuvasta spektroskopiamenetelmästä, jolla saatua informaatiota tulkittiin tiheysfunktionaaliteoriaan ja molekyylidynamiikkamenetelmään perustuvien simulaatioiden avulla. Au102-partikkelista on aiemmin julkaistu kiinteän olomuodon atomirakenne, mitä apuna käyttäen voitiin tehdä lopullinen magneettiresonanssimittauksen tulkinta.

Tuloksena saatu mallinnoskuva Au102-nanopartikkelin kiderakenteesta on otsikkokuvana. 

Tätä kultapartikkelimateriaalia on käytetty aiemminkin Jyväskylän Nanotiedekeskuksessa muun muassa virusten pintarakenteiden tutkimiseen.

”Kun tiedämme nyt tarkasti, kuinka Au102-partikellin ligandikerros käyttäytyy vedessä, voimme ymmärtää paljon paremmin sitä, miten partikkeli vuorovaikuttaa biologisen materiaalin kanssa", kuvailee tutkimusta johtanut akatemiaprofessori Hannu Häkkinen Nanotiedekeskuksesta.

Tutkimuksessa olivat mukana myös Kirsi Salorinne, Sami Malola ja Xi Chen Jyväskylän yliopistosta sekä O. Andrea Wong, Christopher D. Rithner ja Christopher J. Ackerson Coloradon osavaltion yliopistosta.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -sarjassa 21.1.2016.

Suomen osuus on tehty Suomen Akatemian rahoituksella ja tutkimuksen laskennallinen osuus tehtiin Tieteen tietotekniikan keskuksen tarjoamilla superkoneresursseilla.

Artikkeli perustuu Suomen Akatemian lähettämään tiedotteeseen.

Euroopan komissio on päättänyt perustaa Euroopan laajuisen kasvihuonekaasujen seurantajärjestelmän, jonka päämaja sijoitetaan Suomeen.

ICOS (Integrated Carbon Observation System) on tutkimusasemien verkosto, jonka tehtävänä on seurata kaasujen pitoisuuksia, vapautumista ja sitoutumista.

Sen muodostavat kansalliset mittausverkostot, eri tutkimusalojen keskuslaitokset sekä niitä koordinoiva ICOS-päämaja. ICOS yhdistää monien eri tieteenalojen tutkijat tekemään huippututkimusta kasvihuonekaasujen lähteistä ja nieluista. Keskeistä on myös hiilen, typen ja veden kierrot ilmakehän ja ekosysteemien välillä. 

ICOS sai alkunsa tarpeesta rakentaa monipuolinen ja pitkäkestoinen kasvihuonekaasujen havainnointiverkosto Eurooppaan. Konkreettinen ICOS:n rakentaminen alkoi vuonna 2008 ja Suomi oli alusta alkaen eräs keskeisiä maita akatemiaprofessori Timo Vesalan johdolla.

Vuodesta 2013 lähtien Suomi on johtanut koko Euroopan laajuista ICOS- valmistelua ja rakentamista, joten ei ole yllättävää, että työtä jatketaan nyt Suomessa.

Suomen omat ICOS toiminnot muodostuvat yli kymmenestä kasvihuonekaasuja havainnoivasta tutkimusasemasta, joita operoivat Helsingin yliopisto, Ilmatieteen laitos ja Itä-Suomen yliopisto. Koko ajan mittauksia tekeviä asemia on metsissä, soilla, järvillä ja kaupungeissa.

Kautta Euroopan tulevat havainnot kerätään yhteen palveluun, josta se on vapaasti kaikkien kansalaisten ja organisaatioidenhyödynnettävissä. Karttapalvelut ja julkaisut tarjoavat faktoja ajankohtaiseen ilmastokeskusteluun ja ympäristön muutokseen. 

ICOSin päämajan Suomen osuuden rahoittavat Suomen Akatemia ja liikenne- ja viestintäministeriö. Muita kotimaisia ICOS-toimijoita ovat Ilmatieteen laitos, Helsingin yliopisto sekä Itä-Suomen yliopisto. Eduskunnassa on parhaillaan hyväksyttävänä hallituksen esitys, jolla varmistetaan ICOS:in toiminta Suomessa eurooppalaisena tutkimusinfrastruktuurikonsortiona (European ResearchInfrastructure Consortium, eli ERIC). 

Tämä artikkeli perustuu ​Opetus- ja kulttuuriministeriön tiedotteeseen; ministeriön vastuulla on ollut ICOS:n hallinnollinen valmistelu. 

Tuore ruotsalais-suomalainen tutkimus kertoo, että ihmisen geneettisen koodin ‘kielioppi’ on monimutkaisempi kuin minkään puhutun kielen.

Nyt 9. marraskuuta Nature-tiedelehdessä julkaistut tulokset selittävät, miksi ihmisen genomin tulkitseminen on niin vaikeaa.

Ihmisen genomin muodostavien kirjainten A, C, G ja T järjestys paljastui vuonna 2000, kun genomin sekvensointi valmistui. Kirjainten järjestyksen tietäminen ei kuitenkaan riittänyt siihen, että genomitietoa olisi voitu hyödyntää saman tien lääketieteessä. Kuten ihmiskielissä, on geenikielessäkin myös ymmärrettävä, mitä kirjainjonot tarkoittavat. Genomin kielessäkin on ’sanat’ ja ’kielioppi’ – tästä on väläys alla olevassa kuvassa.

Akatemiaprofessori Sirpa Jalkanen Turun yliopistosta ja akatemiaprofessori Ilkka Hanski Helsingin yliopistosta ovat tieteen uusia akateemikkoja. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö myönsi heille akateemikon arvonimen presidentin esittelyssä tänään.

Uudet akateemikot vastaanottavat arvonimensä torstaina 17.9. Helsingissä pidettävässä juhlatilaisuudessa. Tieteen akateemikon arvonimi voi olla samanaikaisesti kuudellatoista erittäin ansioituneella suomalaisella tieteentekijällä. Tasavallan presidentti myöntää tieteen akateemikon arvonimen Suomen Akatemian esityksestä.

Immuunipuolustusjärjestelmän tutkimuksen suunnannäyttäjä

Akatemiaprofessori Sirpa Jalkanen (s. 1954) on maailman johtavia tutkijoita ihmisen immuunipuolustusjärjestelmän lymfosyyttien liikkumismekanismien tutkimisessa. Hänenmerkittävimpiin tutkimussaavutuksiinsa kuuluu uusien haitallisista tulehduksista ja syövän leviämisestä vastuussa olevien "liikennemolekyylien" löytäminen ja karakterisointi. Hänen johtamansa tutkimusryhmä on tuottanut uraauurtavia tuloksia ja innovatiivisia havaintoja, jotka ovat mullistaneet käsityksiä immunologiasta ja verisuonibiologiasta. Tutkimus on korkean riskin - korkean tuoton tutkimusta, jolla on mahdollisuudet tuottaa merkittäviä tuloksia vaikeiden tulehdussairauksien hoitoon sekä syövän leviämisen ehkäisyyn.

Jalkanen on valittu akatemiaprofessoriksi kolme kertaa, viimeksi kaudelle 2014-2018. Hän on toiminut Turun MediCity tutkimuslaboratorion johtajana vuodesta 1996 alkaen, Turun yliopiston immunologian professorina vuodesta 2001 ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessorina vuodesta 2006 alkaen. Tällä hetkellä Jalkanen on yksi Translationaalisen syöpäbiologian huippuyksikön ryhmänjohtajista.

Jalkasen tutkimushavaintojen pohjalta on perustettu kaksi biotekniikkayritystä, jotka käyttävät hänen löytämiään molekyylejä lääkekehityskohteina. Yhteen näistä molekyyleistä kohdistuva lääke toimi erinomaisesti kliinisissä kokeissa akuutin keuhkovaurion hoidossa. Toinen lääkekehityskohde liittyy maksavaurioiden hoitoon. Kumpaankaan edellä mainittuun sairauteen ei ole toimivaa lääkettä. Siten kehitteillä olevilla lääkkeillä on potentiaalia vähentää potilaiden kuolleisuutta ja kärsimystä, sekä samalla tuoda Suomelle taloudellisesti kestävää liiketoimintaa lääkekehityksen alalla.

Jalkasen tutkimusryhmässä on sekä perustutkijoita että kliinisiä tutkijoita, mikä on mahdollistanut korkeatasoisen perustutkimuksen soveltamisen kliiniseen tutkimukseen, tautien diagnostiikkaan ja potilashoitoon. Tutkimusryhmä on verkottunut sekä tunnettujen kansainvälisten yliopistojen (Harvard, Stanford, Cambridge) että kotimaisten yliopisto- ja lääketeollisuuden tutkijoiden kanssa.

Sirpa Jalkasen johtamissa tutkimusprojekteissa on koulutettu kymmeniä kansainvälisiä tutkijoita. Jalkanen on saanut Maud Kuistilan palkinnon ansioistaan tutkijankouluttajana. Hän on ansioitunut myös lääkärien peruskoulutuksen parantamisessa ja syventämisessä.

Sirpa Jalkanen vaikuttaa laajasti myös yhteiskunnassa ja talouselämässä. Hän on saanut useita kotimaisia sekä kansainvälisiä asiantuntijatehtäviä ja hallitusjäsenyyksiä säätiöissä, tutkimusorganisaatioissa ja yrityksissä. Hän on vahva vaikuttaja suomalaisessa tiedekentässä ja toiminut mm. Suomalaisen Tiedeakatemian esimiehenä. Hän viestii tutkimuksestaan esimerkiksi studia generalia luennoilla sekä lehtihaastattelujen ja televisioesiintymisten muodossa.

"Tutkimustyössä kiehtovinta on etsimisen jännitys ja löytämisen riemu. Olen aina yrittänyt tutkia asioita, joita ei tunneta ja joiden tuntemisella olisi merkitystä nimenomaan sairauksien hoidossa tai ehkäisyssä. Tällöin eittämättä on usein kuin pilkkopimeässä metsässä eikä tiedä mihin suuntaan lähteä. Sitten kun yhtäkkiä löytää vastauksen - uuden ilmiön, molekyylin, mekanismin, on kuin aamu sarastaisi ja aurinko nousisi valaisten koko seudun ja tiet uusiin seikkailuihin", uusi akateemikko kuvailee.

Sirpa Jalkasen tutkimustyön arvostuksesta kertovat myös hänelle myönnetyt kotimaiset ja kansainväliset palkinnot. Huomattavimmat näistä ovat Duodecimin nuoren tutkijan palkinto 1987, Äyräpää-palkinto 2008 (arvostetuin kotimainen lääketieteellinen palkinto), FEBS:n myöntämä Datta Medal 2011 ja pohjoismaiden arvostetuin lääketieteen palkinto, Anders Jahre -palkinto 2005.

Myönnettyä akateemikon arvonimeä hän pitää merkittävänä. "Toivonkin pystyväni kantamaan arvoa viisaudella ja käyttämään kokemustani tiedeyhteisön ja yhteiskunnan hyväksi."

Solut, joista me muodostumme – samoin kuin kaikki eläimet ja kasvit koostuvat – ovat paitsi biologiaa ja kemiaa, niin myös mekaniikkaa: soluilla on kiinteä rakenne, ja tuoreen tutkimuksen mukaan se on olennaisesti aiemmin oletettua monimutkaisempaa.

Tampereen yliopiston BioMediTechissä toimivan Suomen Akatemian tutkijatohtori Teemu Ihalaisen yhdessä kansainvälisen tutkijaryhmän kanssa saamat yllättävät tulokset on julkaistu tällä viikolla Nature Materialsin verkkojulkaisussa.

Tutkimuksessa havaittiin ensimmäistä kertaa, että solutumaan välittyvä solun tukirangan jännitys muuttaa tuman sisäpinnan rakenteita. Nämä samat rakenteet sitovat geneettistä materiaalia, kromatiinia ja siten mekaanisella signaalilla on suoraan mahdollisuus vaikuttaa kromatiinin rakenteeseen ja geenien luentaan.

”Vertauskuvallisesti voidaan ajatella, että jos solu on teltta ja telttaa pystyssä pitävät narut ovat solun tukirankaa, niin projektissa tekemäämme havaintoa mukaillen naruista nykiminen muuttaisi teltan keskelle asetetun repun tavaroiden järjestystä", selittää Ihalainen. 

"Havaitsimme myös, että tuman sisäpinta on jakautunut kahteen osaan, ala- ja yläpintaan, jotka ovat rakenteellisesti erilaisia."

Projekti oli alusta saakka hyvin poikkitieteellinen ja siinä yhdistyi solu- ja molekyylibiologia sekä biomateriaalien tutkimus. Erilaisten biomateriaalien avulla manipuloitiin solujen mekaniikkaa, niiden jännitystä tai geometriaa. Kokeissa käytettiin hyväksi erilaisia pehmeitä solujen kasvatusalustoja (hydrogeelejä) tai esimerkiksi erilaisia ”mikrosaarekkeita”, joiden avulla soluja voitiin ohjata kasvamaan eri muotoihin. Soluja manipuloitiin mekaanisesti myös pehmeillä geelityynyillä. Kaikki menetelmät yhdistettiin korkean erotuskyvyn konfokaalimikroskopiaan, jonka avulla saatiin tarkkaa tietoa solujen rakenteista ja tuman toiminnasta.

Tähän asti on ajateltu, että solut aistivat niihin kohdistuvia voimia pääasiassa solukalvon läheisyydessä, pisteissä joissa solu kiinnittyy ympäristöönsä.

”Projektissa halusimme tutkia, miten syvällä solun sisällä voiman aistimus voi tapahtua. Tästä syystä keskityimme solun tuman toimintaan ja sen muutoksiin erilaisissa olosuhteissa. Solun tuma pitää sisällään solun geneettisen materiaalin ja lähivuosina on selvinnyt, että tuma on kiinnittynyt solun tukirankaan. Tämä kiinnittyminen mahdollistaa suoran mekaanisen jännityksen välittymisen solun pinnasta aina tumaan saakka. Jos mekaaninen voima pystyisi muuttamaan tuman rakenteita, se voisi vaikuttaa myös geenien luentaan ja sitä kautta solun toimintaan.”

Solut pystyvät kehittämään monimutkaisen solutukirankansa avulla mekaanisia voimia. Tämä soluissa syntynyt mekaaninen jännitys voi välittyä suoraan soluista soluihin tai epäsuorasti solujen välillä soluväliaineen kautta. Näiden lisäksi soluihin kohdistuu muita voimia kuten leikkausvoimia ja osmoottisista ilmiöistä muodostuvaa painetta.

Nykyisin tiedetään, että solut pystyvät aistimaan niihin kohdistuvia mekaanisia voimia sekä ympäristönsä fysikaalisia ominaisuuksia kuten jäykkyyttä ja elastisuutta. Nämä ”mekaaniset signaalit” vaikuttavat solujen toimintaan, kuten kantasolujen erilaistumiseen, alkion kehitykseen ja syövän syntyyn.

”Tällä hetkellä emme kuitenkaan ymmärrä tämän niin kutsutun mekanotransduktion yksityiskohtia, esimerkiksi sitä, millä mekanismilla mekaaninen voima voi vaikuttaa vaikkapa geenien luentaan. Prosessin yksityiskohtainen ymmärtäminen on laaja-alaisesti tärkeää ja helpottaisi huomattavasti esimerkiksi biomateriaalien kehittämistä sekä niiden soveltamista mm. kantasoluteknologiassa”, selittää Ihalainen.

Juttu perustuu Suomen Akatemian lähettämään tiedotteeseen.

Naisten johtamat yritykset ovat taloudellisesti vakaammalla pohjalla kuin miesten johtamat. Tämä käy ilmi Vaasan yliopiston professorin Sami Vähämaan johtamasta tutkimushankkeesta. Siinä selvitetään Suomen Akatemian rahoituksella, miten yrityksen toimitusjohtajan, talousjohtajan ja tilintarkastajan sukupuoli sekä naisedustus yrityksen hallituksessa vaikuttavat yritysten taloudelliseen päätöksentekoon.

Tutkimushankkeen tähänastiset tulokset osoittavat muun muassa, että naisten johtamissa yrityksissä on paremmat hallinto- ja valvontajärjestelmät ja että sukupuolten väliset erot esimerkiksi riskinottohalukkuudessa ja konservatiivisuudessa heijastuvat yrityksen riskisyyteen ja taloudellisen raportoinnin laatuun.

Tutkimushankkeessa käytetyt naisjohtajiin liittyvät tutkimusaineistot on kerätty pääasiallisesti Yhdysvalloista, koska esimerkiksi Suomessa on tällä hetkellä naistoimitusjohtaja vain yhdessä pörssiyrityksessä. Tilintarkastajia koskeva aineisto on puolestaan kerätty Pohjoismaista, koska näissä maissa on mahdollista selvittää yrityksen vastuullisen tilintarkastajan sukupuoli, toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa.

Tutkimushankkeessa on tutkittu esimerkiksi naisjohdon vaikutuksia yhdysvaltalaisissa pankeissa. Yhteistyössä Yhdysvaltain valtionvarainministeriön pankkivalvonnan kanssa toteutetussa tutkimuksessa havaittiin, että naisten johtamat pankit ovat vakavaraisempia ja ne selviytyivät miesjohtoisia pankkeja paremmin kriisivuosina 2008–2010.

Tutkimushankkeessa on myös selvitetty, miten yrityksen toimitusjohtajan, talousjohtajan ja tilintarkastajan sukupuoli vaikuttaa tilinpäätösinformaation laatuun. Tulosten mukaan naisjohtoisissa yrityksissä tilinpäätösinformaatio on laadukkaampaa ja naistilintarkastajat lisäävät tilinpäätösraportoinnin konservatiivisuutta.

Pitempi, Leena Vähäkylän kirjoittama juttu aiheesta on Akatemian Tietysti.fi -svustolla.

Teksti on Suomen Akatemian 27.6.2014 julkaisema tiedote.

Aalto-yliopiston professori Risto Nieminen ja Helsingin yliopiston professori Irma Thesleff ovat tieteen uusia akateemikkoja. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö myönsi heille akateemikon arvonimen presidentin esittelyssä tänään ja luovuttaa arvonimet Säätytalolla Helsingissä.

Tieteen akateemikon arvonimi voi olla samanaikaisesti kahdellatoista erittäin ansioituneella suomalaisella tieteenharjoittajalla. Ulkomaisten tieteen akateemikkojen määrää ei rajoiteta. Tasavallan presidentti myöntää tieteen akateemikon arvonimet Suomen Akatemian hallituksen esityksestä.

Nanotieteiden ja materiaalifysiikan edelläkävijä ja suunnannäyttäjä Risto Nieminen

Risto Nieminen (s. 1948) on Aalto-yliopiston perustieteiden korkeakoulun dekaani, yliopiston johtoryhmän jäsen ja Aalto-professori. Häntä pidetään edelläkävijänä ja suunnannäyttäjänä nanotieteiden ja materiaalifysiikan mallintamisen tieteellisessä tutkimuksessa. Hän on erikoistunut hyvin monipuolisesti materiaalifysiikan laskennallisiin menetelmiin.

Risto Nieminen on toiminut tieteellisissä tehtävissä keskeisissä yliopistoissa ja tutkimuskeskuksissa kotimaassa ja ulkomailla. Näihin kuuluvat Teknillinen korkeakoulu ja sittemmin Aalto-yliopisto, Tieteen tietotekniikan keskus CSC, Jyväskylän yliopisto, Teoreettisen fysiikan pohjoismainen laitos NORDITA Tanskassa ja Ruotsissa, Cornellin yliopisto Yhdysvalloissa ja Cambridgen yliopisto Englannissa. Hän väitteli tekniikan tohtoriksi vuonna 1975.

Nieminen johti Suomen Akatemian rahoittamaa Laskennallisen nanotieteen huippuyksikköä, COMP, Aalto-yliopistossa vuosina 2000–2013. Huippuyksikkö tutkii ilmiöitä, rakenteita ja systeemejä atomi- ja molekyylitasolla materiaalifysiikan näkökulmasta. Nanotieteen tuloksia sovelletaan muun muassa elektroniikan materiaaleissa ja kemiallisessa katalyysissä. Nieminen on toiminut akatemiaprofessorina vuosina 1997–2008.

Niemisellä on huomattava tieteellinen tuotanto, johon myös viitataan; Web of Sciencen tietokantojen mukaan Niemisen h-indeksi on 70. Niemiselle on myönnetty Jenny ja Antti Wihurin rahaston kunniapalkinto tunnustuksena merkittävistä ansioista tieteellisessä tutkimuksessa ja suomalaisen tieteen monipuolisena vaikuttajana. Hänet on myös valittu Vuoden professoriksi.

Uuden akateemikon mukaan huippututkijan aseman tavoittelu ei ollut motiivina, kun hän diplomityöntekijänä päätti 1970-luvulla edetä jatko-opintoihin. ”Vähän lapsenomainen kiinnostus fysiikkaan ja tutkimukseen, uteliaisuus – ne ovat pitkälti ohjanneet urakehitystä. Meillä fyysikoilla on vahva halu ymmärtää, mistä tässä maailmassa oikein on kysymys”, Nieminen kertoo. ”On uskomaton tunne itse ymmärtää asia, jonka kanssa on paininut, ja nähdä muiden soveltavan ideaa. Vertaan tätä luovaan työhön: tutkijalla on väkevä tunneside asiaan, jonka hän kokee omakseen.”

Suomen kansainvälisesti tunnetuin kehitysbiologi Irma Thesleff

Irma Thesleff (s. 1948) on kansainvälisesti tunnettu tutkija, jonka tutkimus on kohdistunut elinten kehitystä ohjaavien mekanismien selvittämiseen. Hän on tutkinut pääasiassa hammasta, mutta myös muut hampaiden lailla alkion pinnasta kehittyvät elimet, kuten karvat ja sylkirauhaset, sekä pään luut ovat olleet tutkimuskohteina. Hän on luonut nisäkkään hampaasta mallin, jonka avulla on päästy pureutumaan sikiökehityksen ohella lajien evoluutioon.

Thesleffin tavoitteena on ymmärtää, miten solut kommunikoivat kehityksen aikana. Solujen väliset vuorovaikutukset ovat yksi tärkeimmistä kehitystä ohjaavista mekanismeista. Ne ovat olleet suomalaisten kehitysbiologien tutkimuksen kohteena jo useassa polvessa 1930-luvulta lähtien. Alan keskeisiä henkilöitä ovat olleet professorit Sulo Toivonen ja Lauri Saxén (Irma Thesleffin väitöskirjan ohjaaja).

Irma Thesleff valmistui hammaslääketieteen tohtoriksi vuonna 1975. Hän on tehnyt uransa Helsingin yliopistossa lukuun ottamatta kauttaan hammaslääketieteellisen tutkimuksen kansallisessa instituutissa NIDCR:ssä Yhdysvalloissa. Hänen johtamansa kehitysbiologian tutkijaryhmä Helsingin yliopiston Biotekniikan instituutissa on alansa tutkimuksen eturivissä. Thesleff on tehnyt yli 300 tieteellistä tutkimusta ja muita julkaisuja, joihin myös viitataan; hänen h-indeksinsä Web of Science-tietokannoissa on 76.

Thesleff toimi akatemiaprofessorina vuosina 1998–2003 ja Suomen Akatemian Kehitysbiologian tutkimusohjelma -nimistä huippuyksikköä hän johti vuosina 2002–2007. Hän on kunniatohtori McGill-yliopistossa Montrealissa, Leuvenin yliopistossa Belgiassa, Debrecenin yliopistossa Unkarissa, Göteborgin yliopistossa ja Karoliinisessa instituutissa Ruotsissa, Oslon yliopistossa Norjassa sekä Kööpenhaminan yliopistossa Tanskassa. Thesleff on kutsuttu Euroopan molekyylibiologian järjestön EMBO:n ja amerikkalaisen tiedejärjestöjen kattojärjestön AAAS:n (American Association for the Advancement of Science) jäseneksi. Hän on vastaanottanut useita palkintoja ja nimityksiä, mukaan lukien lääketieteen Anders Jahre -pääpalkinnon, Apollonia-palkinnon, Isaac Schourin muistopalkinnon sekä Vuoden professori -nimityksen.

”Nimitys akateemikoksi tuli tietenkin yllätyksenä, ja otan sen nöyränä vastaan. Myönnettävä on, että vähän hirvittää liittyä tähän seuraan. Toivon, että voin vaikuttaa nimityksen myötä johonkin tärkeään asiaan tieteessä ja yhteiskunnassa,” Irma Thesleff sanoo uudesta arvonimestään.