Nyt 60 vuotta myöhemmin Eversitin huippu on täynnä paitsi sinne muistoksi jätettyjä esineitä, niin myös suoranaista roskaa, ja siellä käy niin paljon turisteja, että tänä vuonna pullonkaulana olevalle, juuri huipun alla olevalle noin 12-metriselle kielekkeelle harkittiin jo asennettavaksi metalliset portaat. Ongelmana on se, että paikassa pääsee kulkemaan vain yhteen suuntaan, ja etekin ylös menevillä on niin kova kiire, että he eivät tule ajatelleeksi, että palaaminen alas on kipuamista tärkeämpää. Suurin osa Everestin onnettomuuksista ja kuolemantapauksista tapahtuu vuorelta laskeuduttaessa.

Vaikka kiipeäminen on nyt helpompaa kuin aikaisemmin, ei se silti ole lasten leikkiä. Ilma on ohutta, sää saattaa muuttua nopeasti ja olosuhteet ovat normaalistikin kylmät sekä haastavat. Aurinko porottaa voimakkaasti, koska suurin osa säteilyä vaimentavasta ilmakehän ilmasta on alapuolella. Normaalisti hyväkuntoistenkin lihakset ovat kipeinä, osin vuoristosairauden, osin fyysisen rasituksen vuoksi.

Ilmavoimien raketti- ja ohjusmuseo

Cape Canaveralin puolella, puolen tunnin ajon päässä Kennedyn avaruuskeskuksesta ja Titusvillestä, on Yhdysvaltain ilmavoimien oma pieni avaruusmuseo. Varsinainen museo sijaitsi alun perin tukikohdan sisällä rakennuksissa ja bunkkereissa, mistä ensimmäisiä avaruusraketteja ohjattiin, mutta tiukentuneiden turvamääräysten vuoksi museo jouduttiin sulkemaan yleisöltä. Nyt suuri osa museon esineitä on siirretty tukikohdan portin luokse näyttelyyn, mikä on hyvin perinteinen ja yksinkertainen, mutta hyvin autenttinen ja alkuperäinen. Museon henkilökunta on pääosin rakettien parissa työskennelleitä eläkeläisiä, joten heidän kertomuksensa ovat tärkeä osa museokäyntiä.

Bunkkereihin ja historiallisiin paikkoihin pääsee myös vierailemaan pari kertaa viikossa järjestettävillä kiertokäynneillä. Samalla on hyvä vakoilla mitä tämän hetken kuumin avaruusyhtiö Space X on tekemässä, sillä kiertokäynti vie läheltä heidän laukaisualustaansa ja yhtiön rakennus on museon vieressä.

Astronauttien kunniahalli

Kennedy Space Center, siis "virallinen" vierailijakeskus, pitää sisällään näyttelyn, jonka nimi on Astronaut Hall of Fame (c). Tässä pieni c on hyvin tärkeä, sillä alkuperäinen Mercury-astronauttien itsensä perustama Hall of Fame sijaitsee Titusvillessä, noin vartin ajomatkan päässä Kennedyn avaruuskeskuksesta.

Se perustettiin vuonna 1990 ja suuri joukko astronautteja lahjoitti sinne omia henkilökohtaisia tavaroitaan näytteille. Pieni museo jäi kuitenkin virallisen vierailijakeskuksen varjoon ja ajautui taloudellisiin vaikeuksiin vuonna 2002. Vierailijakeskusta pyörittävä yhtiö Delaware North Park Services osti museon esineet itselleen mielenkiintoisen juridisen näytelmän päätteeksi (osa näyttelyesineistä oli periaatteessa edelleen astronauttien omaisuutta, osa enemmän tai vähemmän virallisesti museolle luovutettuja), minkä jälkeen Astronaut Hall of Fame (c) siirrettiin osaksi vierailijakeskusta. 

Alkuperäinen Hall of Fame sekä suuri joukko astronautteja suivaantuivat omaisuutensa kaappaamisesta ja he päättivät jatkaa omaa näyttelyään uudella konseptilla. Museo avattiin uudelleen loppuvuonna 2002 ja on ehdottomasti käynnin arvoinen. Tämä alkuperäinen ja epävirallinen Hall of Fame puhuu astronauttien suulla ja on henkilökohtaisempi kuin vierailijakeskuksen näyttely.

Ilmailulaakson pitkä historia

Elokuvassa Right Stuff, Valiojoukko, kuvataan paikkaa varsin mainiosti. On keskellä autiomaata oleva pitkä tie, jossa tuleva astronautti Gordon Cooper ajaa vaimonsa kanssa kohti Edwardsin lentotukikohtaa. Hiekka pöllyää ja kuivan, matalakasvuisen pensaikon peittämää autiomaata riittää silmänkantamattomiin. Korkealta taivaalta paahtava aurinko grillaa pintaa 40 asteen lämpötilaan ja voi hyvin kuvitella, kuinka tien vieressä kalkkarokäärme helistää pyrstöään auton pyyhkäistessä ohitse. 

Tie johti laakson keskellä olevan suuren kuivuneen suolajärven reunalle. Järviä on itse asiassa useampiakin, joista suurin, Rogersin suolajärvi on laaja, lähes tasainen pinta, jolle pystyi - ja pystyy yhä - laskeutumaan lentokoneella melkein miten vain, mistä suunnasta vain. Vapaata kiitorataa on kymmeniä kilometrejä joka suuntaan, ja ilmassa tilaa on vieläkin enemmän: itäpuolella on varsinainen Mojaven autiomaa ja lännessä Tyyni valtameri. 

Länsirannikko oli jo 1930-luvulla Yhdysvaltain lentokoneteollisuuden keskus, sillä kenties sieltä tarve matkustaa nopeasti mantereen toiselle laidalle oli suurempi kuin päin vastoin, mutta vasta Toisen maailmansodan syttyminen mullisti Yhdysvaltain lentokoneteollisuuden. Sotatekniikan kehittämisen nimissä ilmailun perustutkimukseenkin uhrattiin aikaisempaa enemmän voimavaroja, ja tuloksena oli uusia, huikeita hävittäjäkoneita.  Niitä suunniteltiin, valmistettiin ja lennettiin eri puolilla maata, mutta kaikkein rajuimmat laitteet tuotiin testattavaksi Rogersin suolajärven reunalle kyhättyyn lentotukikohtaan. 

Paikkaa oli käytetty aluksi pommitus- ja ammuntaharjoituspaikkana, koska lähes tasaisella suojajärven kuivuneella pinnalla oli helppo liikkua ja tilaa riitti joka suuntaan enemmän kuin tarpeeksi. Harjoituskoneita varten Rogersin lähellä sijainneelle Murocin suolajärvelle perustettiin lentokenttä, jota harjoituksissa muulta käyneet koneet pitivät tukikohtanaan. Laivaston lentäjät puolestaan valitsivat harjoituspaikakseen laakson pohjoisreunassa sijaitsevan Mojaven, minne perustettiin myös tukikohta. 

Toinen maailmansota vilkastutti kummankin aseman toimintaa, kun rintamalla kaivattiin koko ajan lisää lentäjiä. Lisäksi sodan aikana laakson eteläosaan Palmdaleen rakennettiin Tyynen valtameren alueella operoineiden pommikoneiden käyttöön, joten 1940-luvun puolivälissä Antilooppilaaksossa oli kolme aktiivista sotilasilmailukenttää. 

Kun sota loppui, hiipui Mojaven toiminta ja Palmdale julistettiin asevoimien ylijäämäalueeksi, jota kaupattiin Los Angelesin piirikunnan käyttöön. Murocin lentotukikohta sen sijaan valittiin monien vaihtoehtojen joukosta Yhdysvaltain ensimmäisen suihkuhävittäjän koelentopaikaksi.

Bell XP-59A Airacomet oli ylipainoinen ja alitehoinen lentokone, joka vaati lentoonlähtöön pitkän kiitoradan ja jonka moottori temppuili, jolloin puolestaan suolajärven kuva, laaja ja tasainen pinta oli erinomainen hätälaskupaikka. Koneen koelentojen aikana paikka havaittiin kuitenkin erinomaiseksi koelentokeskukseksi, koska siellä saatettiin lentää läpi vuoden ja siellä voitiin koetella koneita mitä erilaisimmissa olosuhteista ensilennoista todellisuutta vastaaviin ammuntaharjoituksiin. Niinpä suolajärville tuotiin vähitellen yhä lisää uusia konetyyppejä ja järvistä suurimman, Rogersin, reunalle rakennettiin varsinainen koelentokeskus.

Siellä hääri kahdenlaisia koelentäjiä, ilmavoimien ja NACA:n pilotteja. Siinä missä sotilaskoelentäjät olivat ennen kaikkea kiinnostuneita siitä, mitkä heille tarjotuista koneista olivat parhaimpia ja kuinka käytössä olevat koneet käyttäytyivät äärimmäisissä tilanteissa, suntautuivat siviilit asiaan tieteellisemmin. NACA, National Advisory Committee on Aeronautics, oli Yhdysvaltain kongressin vuonna 1915 perustama ilmailutekniikan tutkimuslaitos, joka on myös nykyisen NASAn suora edeltäjä. NASAn ensimmäinen A-kirjain on edelleen merkkinä avaruustoimistaan enemmän tunnetun viraston ilmailuhaarasta.

Olosuhteiltaan paikka ei kuitenkaan ollut paratiisi, sillä rakennukset olivat lähinnä parakkeja ja asunnot nopeasti kyhättyjä mökkejä, koska suurin osa asukkaista ei ollut paikalla jäädäkseen. Vettä asuntoihin tuli vain ajoittain ja sähköäkin satunnaisesti. Edwards oli sotilastutkikohta, ja sotilaille komennus sinne oli keikka siinä missä muuallekin. Paitsi heille muutamille, jotka elivätkin enemmän taivaalla kuin Maan pinnalla.

Lentoja avaruuteen jo 60 vuotta sitten

Niinpä 1940-luvulta alkaen Edwards on ollut kovista kovimpien koelentäjien ja rajuista rajuimpien lentokoneiden keskittymä, koska siellä lennettiin kovempaa ja korkeammalle kuin missään muualla.  Chuck Yager rikkoi siellä äänivallin vuonna 1942 ja Arthur Murray usutti rakettilentokoneensa ennätykselliseen 27,5 km:n korkeuteen jo vuonna 1954. 

Äärimmäisin rakettikoneista oli kuuluisa X-15, jotka tehtiin keräämään tietoa ja kokemusta lentämisestä moninkertaisella äänen nopeudella ilmakehän ja avaruuden rajalla. Vuosien 1959 ja 1968 välisenä aikana kolme X-15 -koekonetta tekivät kaikkiaan 199 lentoa, joista kolmetoista nousi yli 80 kilometrin korkeuteen - siis lähes avaruuteen. 

Samaan aikaan X-15:n kehittämisen kanssa katsottiin jo kunnolla avaruuteen ja mietittiin millaisia avaruusalusten tulisi olla: kapseleita vai avaruuslentokoneita. Tuohon aikaan NASAn lisäksi Yhdysvaltain ilmavoimat pyrki mukaan miehitettyjen avaruuslentojen tekemiseen, ja se luonnollisesti suosi siivekästä avaruusalusta.

Syntyi suunnitelma nimeltä Dyna Soar, eli siivekäs minisukkula, joka nousisi avaruuteen Titan-kantoraketin nokassa ja liitäisi takaisin Maahan. Sen nimi "Dynamic Ascent and Soaring" tuli juuri tästä, eli laite olisi noussut ylös dynaamisesti (siis raketin nokassa) ja laskeutuu alaspäin lentokoneena. Laitteesta tehtiin koekone X-20, eli 10,7 metriä pitkä deltasiipinen litteä lentolaite, mutta se ei päässyt koskaan ilmaan. Dyna-Soar -ohjelma nimittäin keskeytettiin vuonna 1963, kun kaikki yhdysvaltain miehitetyt avaruuslennot keskitettiin Nasaan.

Vaikka Dyna-Soarin tarina jäi lyhyeksi, poiki se avaruudellisten liitolaitteiden tutkimusohjelman. Yhdessä vaiheessa Apollo-aluksistakin kaavailtiin tällaisia lentolaitteita, joiden rungon oma muoto itsessään olisi saanut aikaan nostovoimaa. 

NASA rakensi kolmen eri suunnitelman pohjalta koekoneet, joiden tehtävänä alun perin oli testata idean käyttökelposuutta. X-24, M2-F3 ja HL-10 uhmasivat painovoimaa satoja kertoja liitämällä pommikoneen siiven alta Mojaven autiomaan suolalakeuksille ilman siipiä vain runkonsa siipimäiseen muotoon luottaen ja todistivat idean toimivaksi. 

Vaikka siivettömät lentolaitteet siirrettiin syrjään koelentojen päätyttyä ja avaruusalukset tehtiin perinteisemmän tekniikan pohjalta, ei niiden perusajatus ei ollut huono. Se oli liian edistyksellinen 60-luvun lopun tekniikalle, sillä avaruusaluksen tekeminen siivettömäksi olisi kestänyt liian kauan ja maksanut liikaa. Siivettömien lentolaitteiden koelento-ohjelma oli kuitenkin hyödyllinen, sillä nyt sukkula laskeutuu Maahan samantyyppistä lentorataa kuin siivettömät koekoneet tekivät aikanaan ja sukkulan seuraajakandidaatit ovat suuressa määrin siivettömiä lentokoneita.

Kuin taidegalleriassa

Museon löytäminen Pariisissa ei tuota vaikeuksia. Se sijaitsee pienen kävelymatkan päässä futuristisesta, koko kaupungin horisontin yli nousevasta Pompidou-keskuksesta ylöspäin ja museota lähinnä oleva metroasema on nimetty museon mukaan: se on Arts-et-Métiers. Asema on museon kanssa samanhenkinen, sillä sen seinät ovat kuparia ja muotoiltu sukellusveneen tapaan. Vitriineissä on vanhoja laitteita ja opasteet johdattavat alhaalta laiturilta suoraan katotasolla olevalle museon sisäänkäynnille.

Pahasti rappeutumaan päässyt museorakennus oli vuosituhannen vaihteessa suljettuna usean vuoden ajan, kun sitä remontoitiin nykykuntoonsa. Arkkitehtien Andrea Brunon ja Luciano Piun jäljiltä Musée des Arts et Métiers on nyt kaunis, yksinkertainen ja helposti avautuva. Se kunnioittaa ammoisten aikojen museometodeita ja vanhahtavalla tavalla sympaattista vitriinifilosofiaa, mutta ei ole jäykistynyt. Italialaisarkkitehtien tuotos on harmoniassa talon menneisyyden kanssa, joskaan alakerrassa oleville happamille lipunmyyjille eivät heikään ole voineet mitään. Iloiset kaupanpitäjä ja vahtimestari tosin toivat hyvää vastapainoa.

Museo jakaatuu selvästi kahdeksaan osaan, joiden lisäksi sisäänkäynnin luona on tila vaihtuville näyttelyille sekä pieni kirjakauppa. Varsinainen reitti museon saloihin alkaa toisesta kerroksesta, jossa ensinnä ovat esillä tieteelliset instrumentit. Aikaskaala alkaa 1700-luvun alusta ja renessanssista, kulkee 1800-luvun lopun huikaisevan taidokkaista hienomekaanisista laitteista nykyaikaisiin elektronisiin instrumentteihin ja CRAY-supertietokoneeseen.

Varsinainen helmi on itseoppineen luonnontutkijan Antoine-Laurent de Lavoisierin vuodelta 1785 olevan laboratorion kaksoiskappale. Hän sijoitti suurimman osan maaisäntänä hankkimastaan suuresta omaisuudesta tieteelliseen tutkimukseen ja erityisesti tähän hyvin varustettuun laboratorioonsa, jossa hän tutki kaasuja. de Lavoisier oli nykyaikainen tiedemies siinä mielessä, että hän suoritti kunnollisia kokeita, mittasi ja punnisti, ja teki havaintojensa perusteella johtopäätöksiä. Niiden tekeminen jäi kuitenkin lyhyeen, sillä aatelisherra irroitettiin päästään vallankumouksen tiimellyksessä vuonna 1794 - samana vuonna, kun museo perustettiin.

Erilaisille materiaaleille on omistettu oma osastonsa; mistä metallit, puu, tekstiilit, kivi ja muovit tulevat, kuinka niitä käsitellään, missä niitä käytetään ja millaisia aineita ne oikeastaan ovat? Materiaalien tarinaan liittyy läheisesti rakennustaito. Kuinka eri materiaaleista saatettiin tehdä sellaisia laitteita, kuin on tehty? Tällä saralla kehitys 200 vuoden aikana on ollut kerrassaan huimaavaa, sillä tuskin esimerkiksi de Lavoisier ymmärtäisi nykyajan nanotekniikkaa, jossa rakennellaan elektronimikroskoopin avulla millimetrin tuhannesosan kokoisia laitteita.

Tietotekniikan ja tiedonvälitystekniikan osasto näyttää myös konkreettisesti kuinka kaksi vuosisataa ovat muuttaneet maailmaa. Sinä aikana tulivat lennätit, laskukoneet ja satelliitit. Jo pelkästään viimeisen 50 vuoden kehitys saa haukkomaan henkeä, mistä syy tietysti on elekrtoniikan valtavan kehityksen. Eräässä vitriinissä saa huokailla esihistoriallisen, siis 1980-luvun alun mikrotietokoneen äärellä. Samanlaisella Sinclairilla on kirjoittaja itsekin saanut ensikosketuksen tietotekniikkaan.

Energiantuotanto-osasto alkaa kenties tekniikan historian upeimmilla laitteilla, höyrykoneilla, ja päättyy ydinreaktoreihin ja tuulivoimaan. Reaktoria ei paikalla ole, mutta ydintekniikka on ranskalaista lähellä, ja siksi sille uhrataan monta kulmausta. Erityisiä helmiä ovat kuitenkin 1800-luvun höyryturbiinit ja ensimmäisten lentokoneiden tähtimoottorit, joiden kauneutta ja mekaanista sulavuutta ei voi kuin hämmästellä. Voimansiirto ja varsinainen koneenrakennus on eriytetty kuitenkin omaksi osastokseen. Osasto on kaikkien interaktiivisin perinteisessä mielessä, sillä siellä kävijät voivat testata omin käsin vaikkapa erilaisia hammasrattaita, tutkia planeettapyörästön toimintaa ja tutustua esimerkiksi kardaaniakseliin.

Liikenteen saralla ranskalaisten osa on ollut epäkiitollinen, sillä he ovat olleet ensimmäisten joukossa tekemässä niin autoa kuin lentokonettakin, mutta lopulta muut ovat ennättäneet ensin. Cugot'n puurakenteinen, höyryvoimalla kulkeva auto oli aikanaan varmasti uljas - ja pelottava - näky, mutta se oli liian kömpelö ja hankala oikeaksi autoksi. Clément Aderin lepakkomainen Eole-lentokone roikkuu suuren portaikon katossa ja muistuttaa siitä, että vaikka Wrightin veljekset tekivät ensimmäisen hallitun moottorilennon, teki Ader ensimmäinen moottorilennon; ennätyksellisen kevyellä ja tehokkaalla höyrymoottorilla toiminut Ader nousi parinkymmenen sentin korkeuteen, mutta ei kyennyt varsinaisesti lentämään.

Autotekniikassa onni oli kuitenkin paremmin myötä, joten vanhat Peugeotit, Renaultit ja Citröenin kertovat omaa kieltään siitä, kuinka pariisilaiset huristivat 1900-luvun alussa mukavasti Normandian rannalle viikonloppujaan viettämään. Luotijuna TGV, Train à Grande Vitesse, on myös laite, jonka eri versioita alkuperäisestä 1970-luvun mallista tulevaan superjunaan museo jaksaa esitellä pienoismallein ja kaavakuvin.

Ja oikea kirkkosali!

Museon voi kävellä läpi suunniteltua reittiä pitkin tai sitä voi koluta omassa järjestyksessään, vaikkapa joka puolella olevia tietokoneopasteita apuna käyttäen. Joka tapauksessa lopuksi kävijä päätyy aikanaan koulun kirkkona toimineeseen suureen tilaan, kappeliin. Sen korkeimmasta kohdasta roikkuu metallivaijerin varassa metallikuula, alkupeäinen Foucault'in heiluri. Sen avulla Michel Foucault osoitti 1851 konkreettisesti Maan pyörivän akselinsa ympäri, sillä heiluri liikesuunta kiertyy koko ajan ympäri. Yksinkertainen laite jaksaa hämmästyttää edelleen.

Siinä missä alttariosasssa kerrotaan koulun ja sen museon historia sekä esitellään kauniita, suhteellisen pienikokoisia näyttelyesineitä vuosien varrelta, on varsinainen kirkkosali pieni runsaudensarvi. Kangsteri-Sitikasta Renault-formulaan, Arianen rakettimoottorista ensimmäiseen dieseliin, vanhoja ajoneuvoja, ensimmäisen lennon yli Kanaalin tehnyt Blériot sekä kertomus Vapaudenpatsaan rakentamisesta. Kappelissa vierähtää helposti tunti tai kaksi.

Kappelin näyttelyesineet on aseteltu tilaa täyttävään kookkaaseen metallirakennelmaan, jota pitkin pääsee kiipeämään korkealle. Tila on kerrassaan upea, hyvin entisöity ja hyvin pitkälti kirkkosalia edelleenkin muistuttava, kunhan metallirakennelmaa ja näyttelyesineitä ei huomioi. Tosin niiden kanssa kappeli on entistäkin komeampi, joskin joku irvileuka voi arvostella paikalla selvästi leijuvaa teknouskohenkeä. Omasta mielestäni Pariisin tekniikkamuseon kappeli on eräs hienoimmista tämän alan näyttelytiloista, ja oikeastaan jo sen vuoksi kannattaa käydä paikan päällä.

Jokainen syy matkustaa Pariisiin on hyvä, ja Musée des Arts et Métiers on erittäin hyvä sellainen. Etenkin kun siellä on parhaillaan mainio Enki Bilalin taiteellistekninen robottinäyttely Mécanhumanical.

Musée des Arts et Métiers
Osoite: 60, rue Réaumur, 75003 Pariisi
Lähimmät metroasemat: Arts et Métiers, Réaumur-Sébastopol
Museo on avoinna tiistaista sunnuntaihin klo 10-18 paitsi torstaisin, jolloin museo suljetaan vasta klo 21.30. Museo on suljettu maanantaisin.
Sisäänpääsy aikuisilta maksaa 6,50 euroa ja lapsilta (sekä muilta alennukseen oikeutetuilta) 4,50 euroa. Vuosilippu maksaa 20 euroa.

Verkkainen meno on tasaista. Oppaan selostus vie kuulijan maan, maorien ja maanalaisen luolaston historiaan. Sitten veneen vauhti hidastuu entisestään ja opas vaikenee. Vene lipuu äänettömästi eteenpäin mustaa, tyyntä vedenpintaa pitkin. Vähäistä valoa antavat harvat lamput jäävät tunnelin mutkan taakse ja silmät yrittävät tottua pilkkopimeään.

Pimeys ei kuitenkaan ole täydellistä. Vähitellen mustuuden keskeltä alkaa erottua sinivihreitä valopisteitä: yksi, kaksi, kymmenen… Sadoittain, tuhansittain, miljoonittain. Luolaston seinämät ja katto ovat täynnä loistavia kiiltomatoja! Niitä on kaikkialla ja niitä on paljon.

Arachnocampa luminosa. Sääskeä muistuttavan siivekkään hyönteisen toukka-aste elää vain kosteassa ja pimeässä. Loisteellaan kiiltomadot houkuttelevat saaliseläimiä, jotka takertuvat niiden virittämiin tahmeisiin lankoihin.

Silmät ponnistelevat antaakseen käsityksen siitä, kuinka etäällä kiiltomadot ovat. Lähimmät ovat veneen pohjalle pudonneita, kaukaisimmat ovat… kaukana. Oman kätensä näkee vain mustana silhuettina himmeää hehkua vasten. Vähitellen tilan luonne alkaa hahmottua, kun kiiltomadot piirtävät hohteellaan valtavan holvimaisen luolan ääriviivat. Joki on laajentunut järveksi.

Samalla selviää, miksi veneessä ei ole liikkumiseen tarkoitettuja apuvälineitä. Kun opas vetää venettä vaijerista varovasti eteenpäin, vedenpinta pysyy rikkumattomana. Luolan katossa ja seinissä kimmeltävät kiiltomadot heijastuvat peilityynestä vedenpinnasta.

Keskellä salia on legendaarinen Zeissin projektori, joka on ollut käytössä vuodesta 1968 lähtien. Siinä tähtiä kuvaavat valopisteet heijastetaan kupoliin kahdessa pallossa olevien lamppujen ja linssien, ei digi- tai valokuitutekniikan avulla. Planeetoille ja muille erityiskohteille on omat projektorinsa.

Hauskaksi 300-paikkaisen planetaariosalin tekevät pyörivät puutuolit, jotka näyttävät siltä kuin ne kuuluisivat pikemminkin tunnelmallisen kulmakahvilan kalustukseen. Tuolit on pultattu yksitellen lattiaan ja jokainen katsoja voi kääntyillä ohjelman kestäessä mielensä mukaiseen suuntaan.

Planetaariossa käy vuosittain noin 100 000 kävijää, joten se on varsin  suosittu – olkoonkin, että Milanossa on myös runsain mitoin potentiaalista kävijäkuntaa. Ohjelmisto koostuu perinteisistä  planetaario-ohjelmista, joissa esitellään tähtitaivasta, sekä eri teemoista pidetyistä esitelmistä ja seminaareista. Lapsille ja  koululaisryhmille järjestetään omia ohjelmanumeroita.