Taide muokkaa Big Dataa

 

Data on nykyisin myös taiteen materiaalia. Taiteilijat keräävät ja järjestelevät suuria datavirtoja – Big Dataa – niin, että niistä strukturoituu uutta tietoa. Datataideteoksissa asiat saavat usein kokonaan uusia merkityksiä, estetiikkaa unohtamatta.

Raakamateriaalina on isoja datamassoja, joita muokataan. Suuria datajoukkoja käsitellään tieteessäkin: esimerkiksi tilastollinen päättely on sitä, että laajan aineiston perusteella johdetaan malli ja sen pohjalta laaditaan esimerkiksi ennusteita. 

Taiteessa ei kuitenkaan ole kyse tieteellisestä tutkimuksesta tai tieteen ennusteiden visualisoinnista, vaan taiteilijat päättävät omista lähtökohdistaan, mitä tietoaineistoja ja miten he käyttävät. 

Useimmin kuvataan nykymaailmaa, mutta taiteilijat voivat käsitellä dataa siten, että asiat saadaan näyttämään oudoilta ja epätavanomaisilta, mikä onkin taiteen tarkoitus: näyttää asioita uudessa valossa ja sellaisista näkövinkkeleistä, joita ei aina tule ajatelleeksi.

 

 

Teoksessaan Cinemetrics Frederic Brodbeck on kerännyt ja visualisoinut dataa elokuvista. Taiteilija on luonut elokuville visuaalisen "sormenjäljen" poimimalla ja analysoimalla otteita editointistruktuuria, väriä ja liikettä käsittelevästä informaatiosta ja muuntamalla sen animoiduksi graafiseksi esitykseksi siten, että elokuvat voidaan nähdä kokonaisina vierekkäin samalla näytöllä. 

Teos mahdollistaa sen, että useampia elokuvia voi katsoa samanaikaisesti rinnakkain ja verrata niiden eroja ja yhtäläisyyksiä, esimerkiksi alkuperäisiä verrattuna uusintaversioihin, saman genren elokuvia, eri aikakausien elokuvia tai tietyn ohjaajan eri elokuvia.

Mikä sitten tekee datamuokkauksista taidetta? Paitsi että ne esitetään visuaalisesti kiinnostavassa muodossa ja usein taidegallerioissa, Lev Manovich, newyorkilainen tietotekniikan ja mediateorian professori, kiteytti Renewable Futures -konferenssissa Riiassa lokakuussa: "Taide kuvaa maailmaa jostakin yksittäisestä näkökulmasta, yhden ihmisen kokemuksesta". 

Kommentti on sikäli paradoksaalinen, että taiteilijoiden käyttämä iso data sisältää usein satojen tai tuhansien ihmisten elämää ja kokemuksia. Esimerkiksi Daniel GoddemeyerinMoritz StefanerinDominikus Baurin ja Lev Manovichin installaatioon ja nettisovellukseen On Broadway on koottu 40 miljoonaa datakohdetta ja sosiaalisen median kuvaa. 

Tämä nykyajan maisemataulu on kaupunkinäkymä, joka on luotu lukuisien ihmisten jakamista instagramkuvista, twiiteistä, taksitilausdatasta, foursquare-kirjoittautumisista ja muusta mediaelämästä. 

Sen sijaan, että tämä "datakaupunki" olisi kuvattu tavanomaiseen tapaan graafeina, numeroina tai karttana, se on kuvallinen interaktiivinen moniperspektiivinen kaupunkimaisema. Teoksella on myös taiteellinen esikuvansa Edward Ruschan 8,33 m pitkässä valokuvateoksessa Every Building on the Sunset Strip vuodelta 1966. 

 

 

Cinemetrics-teoksen tuottama tieto tai On Broadway -teokseen koottu data ei ehkä ole yhteiskunnan kehityksen kannalta hyödyllistä tai käyttökelpoista. Mutta taiteilijoiden innovatiivinen työ tuottaa uusia kokemuksia monille ja – mikä parasta – näyttää oivaltavasti, että asioita voi tarkastella monesta näkökulmasta: kaikki ei ole sitä miltä ensivilkaisulla näyttää. 

Nykytaiteessa on jo pitkään ollut pelkän visuaalisuuden lisäksi paljon muutakin. Pelkästään teoksia tuijottamalla niistä ei välttämättä irtoa mitään, vaan tarvitaan myös (taiteilijan antamaa) taustatietoa tai erilaisten yhteyksien ja tilanteiden tajua. 

Datateoksienkin sisältö on paljon muuta kuin visuaalista, mutta silti niissä tuntuu olevan enemmän katsottavaa ja niiden ääressä viihtyy pidempään kuin monien perinteisten taideteosten. 

Riiassa, Latviassa parhaillaan (10.10.–22.11.2015) esillä olevassa Data Drift -näyttelyssä on kauniisti installoituina kiinnostavia töitä kuten elokuvia katsovia tietokoneita (otsikkokuvassa Matrix-elokuvaa), länsimaiden kulttuurihistoria merkkihenkilöiden synnyin- ja kuolinpaikkojen datana vuodesta 600 BC nykyaikaan viidessä minuutissa ja monta muuta post-digiajan datateosta.

 

Joulupukki, maailman pitkäkestoisin performanssi

Aika kauan sitten kolme länsimaista taiteilijaa esitti performanssin, jossa he seisoivat yleisön edessä ja kukin luki vaieten kirjaa kynttilän valossa. Kun taiteilija löysi kirjasta sanan ”valkoinen”, hän sammutti kynttilänsä ja poistui näyttämöltä. Teos päättyi, kun näyttämö oli pimentynyt.

Kaksi esittäjää löysi omista kirjoistaan sanan ”valkoinen” muutamassa minuutissa. Mutta yksi taiteilijoista luki erästä Hegelin teosta, eikä vielä tunnin kuluttuakaan ollut löytänyt sanaa ”valkoinen”. Katsojat tulivat kärsimättömiksi ja eräs taidekriitikko kävi puhaltamassa kynttilän sammuksiin. Taiteilija sytytti sen uudelleen ja jatkoi lukemista.

Aika on monien nykytaiteilijoiden materiaalia ja samalla taiteellisen tutkimuksen kohde. Taiteen avulla aikaa voi tarkoituksellisesti hidastaa, venyttää, nopeuttaa tai pysäyttää siten, että teoksen kokija tulee äärimmäisen tietoiseksi ajan luonteesta. Aikakokemus tihentyy käsiteltäväksi.

Meille kärsimättömille esitys, jossa ei näennäisesti tapahdu mitään ja jonka kestoa emme varmasti voi tietää, on kiduttava. Olemme ajan kanssa yksin, sillä mikään ulkoinen toiminta ei kuluta aikaamme. Odotamme vain esityksen – tietyn ajan jakson – loppumista. Uteliaisuus pitää paikallaan.

Joulu vertautuu performanssiklassikkoon: odotamme että joulupukit sammuttavat kynttilänsä ja poistuvat näyttämöltä tolkullisessa ajassa. Oudoksumme, jos jossakin on jouluvalot vielä huhtikuussa ja närkästymme, jos törmäämme kesälomamatkalla joulutarvikkeita myyvään kauppaan.

Sammutamme joulun, ja jos uimarannalle ilmestyy elokuun kuumuudessa joulupukkilauma, käy kuten kuvatussa performanssissa: vahtimestari pyysi lopulta sinnikästä taiteilijaa poistumaan näyttämöltä.

Arkinen kokemuksemme ajasta on, että asioilla on tietty rytmi: jotakin tapahtuu oikeassa järjestyksessä ja oikeaan aikaan, luonnollisesti. Jos jokin taiteellinen performanssi sekoittaa arkista ajan tajuamme, se saattaa tuntua epämukavalta, mutta pidemmän päälle esimerkiksi yhä kiihtyvän kiireen hidastaminen on mahdollista vain ajan kulkuun tarttumalla ja rytmittämällä oma elämä uudella tavalla.

Suhteellisuusteorian mukaan nopeuden kasvaessa aika hidastuu – siksi joulupukki pystyy rekilennollaan jakamaan lahjat miljoonille ihmisille yhden vuorokauden aikana. Jos luonnonlait olisivat toiset, joulupukin odottamiseen käytettävä aika kodeissa ei tuntuisi niin pitkältä. Joulupukki, maailman vanhin performanssitaiteilija, on kuitenkin opettanut meitä kärsivällisiksi – ainakin kerran vuodessa.

 

 

 

Katie Patersonin taide, osa 3: Leikkikenttänä avaruus

Taide ja universumi ovat monien mielestä käsittämättömiä kumpikin. Katie Patersonin tuotannossa taiteen ja maailmankaikkeuden käsittämättömyys kohtaavat.

Aloitetaanpa alusta – aina ajasta ennen tähtien ja galaksien syntymää. Paterson on jo useiden vuosien ajan kerännyt valokuvia universumin historian pimeydestä. Maailmankaikkeuden tyhjä pimeys on talletettu 35 mm:n diakuviksi, joista jokainen on numeroitu ja joihin on merkitty tyhjyyden etäisyys Maasta valovuosina. ”Pimeyden historia” (History of Darkness, 2011) on taiteilijan elinikäinen projekti.

Tuhannet diat ovat laatikoissa, joista katsoja voi ottaa käteensä dian ja nostaa sen valoa vasten nähdäkseen mitä kuvassa on. Mutta hän ei näe mitään, vain pimeyttä. Tyhjyys mahdottomalta tuntuvien etäisyyksien päässä tarvitsisi valoa tullakseen havaituksi. Mutta valoa ei ollut siinä pimeydessä, jota ne kuvaavat. Tiedemaallikko alkaa leikkiä ajatuksella valon nopeudesta suhteessa pimeyden hitauteen.

Taiteen kannalta kiinnostavaa on, että aivan viime aikoihin asti diakuvat ovat olleet taidehistorian tallennusmenetelmä, harvemmin taiteen väline. Paterson leikittelee myös visuaalisen taiteen perusasioilla: kuvataiteessahan pitäisi aina olla jotakin näkemistä. Kuvataide ikuistaa nähtyä, koettua, ohimenevää ja katoavaa, harvemmin sellaista mitä ei ole koskaan ollutkaan mahdollista nähdä.

Paterson on siis kuvannut universumin aikaa, vuosimiljardeja, joiden kuluessa tähtiä on syntynyt. Mutta hän on myös tehnyt taidetta niiden kuolemasta. Teoksessaan ”Kaikki kuolleet tähdet” (All the Dead Stars, 2010) hän kartoitti kaikki noin 27000 kuollutta tähteä, joiden sijainnit on havaittu ja paikallistettu.

Taiteilija on päässyt tutkijoiden sähköpostilistalle, jonka kautta hän saa ilmoituksen aina, kun tähti kuolee. Kun Paterson kuulee tähden kuolleen, hän postittaa kuolemasta kertovan pahoittelukirjeen jonnekin, esimerkiksi galleriaan, missä hänellä on näyttely. Vastaanottaja voi saada kirjeen, jossa lukee: "Minun on ikäväkseni ilmoitettava teille tähden SN 2011kd kuolemasta."

Tähdet säteilevät valoaaltoja: kuumimmat väreilevät sinisimpinä, kylmimmät punaisimpina. Ja joskus tähti räjähtää! Ensimmäisen tunnetun kosmisen gammasäteilyhavainnon teki amerikkalainen vakoilusatelliitti heinäkuussa 1967. Gammasäteilypurkaukset kertovat erittäin voimakkaista räjähdyksistä etäisissä galakseissa. Tyypillinen gammapurkaus vapauttaa yhtä paljon energiaa kuin Aurinko 10 miljardin elinvuotensa aikana eli gammapurkaukset ovat maailmankaikkeuden kirkkaimpia tapahtumia.

Vuoteen 2011 mennessä tutkijat olivat tallentaneet 3216 gammapurkausta. Paterson halusi toistaa nämä valtavat räjähdykset yhtenä suurena purkauksena inhimillisesti käsitettävässä muodossa. Hän käytti häistä ja perhejuhlista tuttuja konfettikanuunoita, joista jokaisessa oli 3216 konfettia. Jokainen konfetti vastasi väriltään yhtä tunnettua gammapurkauksen lähdettä. ”Sata miljardia aurinkoa” (100 Billion Suns, 2011) esitettiin neljän päivän aikana Venetsian biennaalissa: lähes sata konfettikanuunaa paukautettiin satunnaisesti eri puolilla kaupunkia, kaduilla, kujilla ja piazzoilla.

Gallerianjohtaja Ben Tufnell on kiinnittänyt huomiota siihen, että konfettikanuunan väriryöpyt ovat naurettavan kotikutoisia verrattuna valtaviin kosmisiin välähdyksiin. Mutta toistamalla mittasuhteiltaan käsittämättömän suuret, valtavat, tapahtumat ihmisenkokoisena versiona taiteilija tuo maailmankaikkeuden monumentaaliset ulottuvuudet käsiteltävään muotoon. Kun universumi muutetaan ihmisenkokoiseksi, huomaamme heti kuinka pieni oma leikkikenttämme on.

Taiteessa leikitellään usein tekemällä pienestä tolkuttoman suurta tai palauttamalla valtavan suuri asia ihmisenkokoisiin mittasuhteisiin. Siinä välissä on paljon mistä voimme ammentaa: runoutta, romantiikkaa, tietoa ja huumoria.

Mukana on myös melankoliaa. Kun vierailija pari vuotta sitten työnsi auki Katie Patersonin näyttelyyn johtavan oven, hän saattoi kuulla oudon vaimean suhahtavan humahduksen – kauan kauan sitten jossakin kaukana kuolevan tähden viimeisen huokauksen.

Avaruus on taas vähän tyhjempi, mutta ihmisillä enemmän ajateltavaa.

Kuvat © Katie Paterson, BALTIC Centre of Contemporary Art, Martin John Callanan

Katie Patersonin taide, osa 2: Taiteilija Kuussa

Kuu on aina ollut yksi taiteilijoiden suosikkiaiheista, tulvillaan romanttista mystiikkaa ja salaperäistä kylmää lainavaloa: Hjalmar Munsterhjelmin Metsälampi kuutamossa (1888), Jussi Kiven Metsä kuutamossa (2005) ja tuhannet muut kuutamomaisemat; Georges Méliès’n Matka kuuhun (1902), Bernardo Bertoluccin elokuva La Luna (1979) ja Duncan Jonesin Kuu (2009), Coleridgen ja Shelleyn runot 1800-luvun alkupuolelta… Kuinka kukaan enää tohtii tehdä mitään uutta taidetta Kuusta?

Kuuta on kuvattu paljon, mutta Kuuhun itseensä taiteilijat eivät ole juuri koskeneet. Kuukivien työstäminen on ollut tieteentekijöiden työtä, eivätkä taiteilijat juuri ole Kuussa käyskennelleet.

Tänä syksynä taiteilija Katie Paterson kuitenkin pakkasi kuukiven palan puulatikkoon ja lähetti sen syyskuun 8. Newcastle-upon-Tynesta, Britanniasta kiertämään Maata. Laatikkoon pakattu ”Toinen Kuu” (Second Moon) lentää vuoden ajan rahtifirman koneilla maiden, merien ja mannerten yli, kaksi kertaa nopeammin kuin Kuu, kaikkiaan 30 kertaa maapallon ympäri lännestä itään.

Paketin matkaa voi seurata sovelluksen avulla, joka näyttää näkymän tästä ”toisesta Kuusta” Maahan ja samalla maapallon oikeasta Kuusta katsottuna. Sovelluksen voi ladata täältä.

Kyse ei ole vain pienestä kivestä. Ihmiset ovat käyneet Kuussa, mutta suurin osa meistä taistelee Maan pinnalla pienten asioiden kanssa. Patersonin matkaan lähettämä kuukivikään ei pysty kokonaan irrottautumaan maankamarasta: tuon tuostakin se palautetaan maanpinnalle, siirretään toiseen rahtikoneeseen ja nousee sen mukana taas ilmaan.

Tämän laatikossa olevan lentävän kiven voi ajatella vertauskuvallisesti esittävän ihmisen mielikuvitusta. Ilman mielikuvitusta meillä ei olisi kuukiveä Maassa, sillä ilman mielikuvitusta kukaan ei olisi käynyt Kuussa.

Toinen Kuu on Maahan tuotu kuukivi. Mutta Paterson on myös lähettänyt Maasta kulttuuria Kuuhun. Viisi vuotta sitten hän lähetti morsekoodille käännetyn Beethovenin Kuutamosonaatin nuotituksen radioviestinä Kuuhun ja takaisin (Earth-Moon-Earth (E.M.E), 2008).

Kuun pinta heijasti takaisin vain osan informaatiosta, varjot veivät loput, musiikki katosi kraattereihin. Kuu palautti sonaatin muuttuneessa muodossa: takaisin Maahan tulleet viestifragmentit käännettiin taas nuoteiksi ja Kuun varastamat osat jätettiin aukoiksi ja puuttumaan niin että niistä tuli taukoja ja intervalleja nuotitukseen. Näyttelyssä itsesoittava flyygeli esitti Kuun muuttaman sonaatin.

Patersonin taide kietoo yhteen kosmologisen, käsitteellisen, tieteellisen ja runollisen. Hän sysää mielikuvituksen liikkeelle ja se vie meitä kiihtyvällä nopeudella maailmojen rajoille. Toinen Kuu on myös tarttumakohta, jotta ihmiset sijoittaisivat sovellusta katsoessaan itsensä jälleen kerran mittasuhteeseen maailmankaikkeuden kanssa.

Patersonin kuuteokset liittyvät kuutaideteosten loputtomaan jatkumoon. Samalla hän paljastaa tieteen runollisen luonnon. Se konkretisoituu ehkä parhaiten teoksessa, jossa hän teetti Kuun valoa simuloivia lamppuja (Light bulb to Simulate Moonlight, 2009).

Kuunvalon spektrin mukaan valmistettuja lamppuja on tehty sarjoiksi, joista jokaisessa on kuunvaloa yhden ihmisen elinajaksi laskettuna vuoden 2008 keskimääräisen eliniän odotteen mukaan eli kun jokainen lamppu palaa 2000 tuntia, elinikäisessä lamppuvarastossa on 289 lamppua.

Voisimme siis viettää monta romanttista tiedeiltaa Kuun lainavalossa ja antaa mielikuvituksen lentää.

Kuvat © Katie Paterson, Ingleby Gallery, Edinburgh

Taide sekoittaa ajatukset

Työnjako vaikuttaa selvältä: kun tiede yrittää löytää ratkaisuja ongelmiin, taide luo uusia ongelmia.

Tieteellä ja taiteella on nykyisin paljon yhteistä. Mutta on erojakin. Siinä missä tiede tutkii olemassaolevia asioita – vaikka emme niitä ensivilkaisulla havaitsisikaan – taiteessa kuvitellaan asioita. Tieteessä pyritään vastaamaan kysymyksiin. Taiteessa yritetään keksiä uusia kysymyksiä.

Sekä tiede että taide tekevät näkyväksi asioita, joita emme havaitse tai tule ajatelleeksi. Taide esittää mahdollisuuksia ja kysyy: Entäpä jos maailma toimisikin tällä tavalla?

Monien mielestä taiteen paras ominaisuus on, että se tekee asioista kihelmöivästi epäselviä ja sekoittaa kuvaa todellisuudesta. Jos meillä on jokin varma käsitys asioiden tilasta, voi olla melkein varma, että taide horjuttaa varmuutta. Taide, joka pystyy tuottamaan ohimenevää epävarmuuden ja epäilyn tunnetta, pystyy myös luomaan uusia kysymyksiä. Inhimillisen kehityksen kannalta juuri se on tärkeää.

Viime vuosikymmeninä taiteilijat ovat heittäneet taltat ja pensselit kierrätykseen ja ryhtyneet soveltamaan tieteen ja teknologian menetelmiä: tutkimusta, soluviljelyä, DNA-manipulaatiota, kudosten kasvattamista, algoritmejä, kinetiikkaa, ohjelmointia, robotiikkaa. Näitä menetelmiä yhdistetään sellaisiin taiteellisiin toimintatapoihin kuin assosiointi sekä metaforien ja anekdoottien käyttäminen.

Se ei ole uutta. Italialainen Piero Manzoni teki eräänlaisen proto-biotaideprojektin käyttäessään samaa strategiaa kuin viruksen tartuttamisessa: hän antoi taideteoksensa läpäistä katsojan kehon. Manzoni nimittäin painoi sormenjälkensä kovaksi keitettyihin kananmuniin ja yleisö saattoi kohdata teokset nielemällä koko näyttelyn 70 minuutissa. Tämä Taiteennälkäinen yleisö kuluttaa elinvoimaista taidetta -teos toteutettiin jo vuonna 1960.

Hans Haacke laittoi vuonna 1967 MIT:ssä näytteille Kondensaatiokuutio-nimisen veistoksensa; nimi kertoo, että kysymys oli kuutiosta, jonka sisällä höyrystynyt vesi tiivistyi pisaroiksi lasiin.

Nämä varhaiset teokset kommentoivat enemmän taide- kuin tiedemaailman lakeja. Caroline A. Jones toteaa Haacken näyttelykatalogissa, että kysymys oli perinteisen akateemisen kaunotaidetradition (chiaroscuro, materiaalin käsittely, luonnostelu) muuntamisesta teknisten protokollien mukaiseksi toiminnaksi (struktuurianalyysi, materiaali-innovaatio, konepiirustus). Eli kysymys oli taiteen nykyaikaistamisesta.

Kun taide ja sen menetelmät viitisenkymmentä vuotta sitten saatettiin ajan tasalle, taide onkin nykyään mutkattomassa vuoropuhelussa tieteen ja teknologian kanssa. Taiteessa esimerkiksi testataan tieteessä kehitettyjä prosesseja esittämällä kriittisiä kysymyksiä, joita tieteentekijät eivät välttämättä ehdi tai tule ajatelleeksi.

Paul Vanouse teki vuonna 2006 biomediateoksen (Latent Figure Protocol), jossa pET-11a-bakteerin DNAta manipuloidaan elektroforeesi-menetelmällä. Reaktiivista geeliä ja sähkövirtaa käyttämällä tutkijat voivat tehdä päätelmiä DNAn laadusta sen mukaan, miten kauas DNA-molekyylit geelissä liikkuvat.

Vanouse halusi kuitenkin kyseenalaistaa prosessin objektiivisuuden käyttämällä entsyymejä, joiden avulla hän pystyi liikuttamaan DNA-fragmentteja haluamiinsa asemiin niin, että niistä muodostui kansainvälinen copyright-merkki. Taiteilija videoi kokeen ja videoperformanssi esitettiin galleriassa.

Taiteilijoiden esittämät kysymykset liittyvätkin usein tieteen sovellusten eettisyyteen. Mutta taiteella on tieteen kannalta muitakin ulottuvuuksia. Tieteen menetelmien käyttäminen vaatii usein taiteilijoiden ja tutkijoiden yhteistyötä, mikä edellyttää molemminpuolista oppimista. Moni tieteentekijä on kuvannut yhteistyötä taiteilijoiden kanssa innostavaksi poikkeukseksi tutkimusarjen ankariin protokolliin.

On totta, että nykytaiteessa ei ole paljon näkemistä. Tasokas taide ei kuvita tiedettä. Se ei kaunistele eikä markkinoi tiedettä tekemällä siitä havainnollista, värikästä ja houkuttelevan näköistä. Suurennettu mikroskooppikuva soluista voi olla dramaattinen ja aistikas sisustuselementti, mutta taiteena se ei ole yhtä kiinnostava kuin solusta kasvatettu nahkatakki.