Kerroimme eilen Suomen vanhimmista rakennuksista. Tässä Suomen menneisyyttä käsittelevän minisarjamme toisessa artikkelissa siirrytään ajassa vielä pidemmälle taaksepäin.

Rakennuksista ja asumuksista puhuttaessa tulee helposti mieleen: "Keitä he sitten olivat, ne ensimmäiset suomalaiset? Savolaisia? Karjalaisia? Slaaveja?" Vastaus kysymykseen on hieman monitahoinen.

Kenestä edes puhutaan?

Suurin ongelma on määritellä "suomalaiset". Yhdistääkö väkeä kieli, kulttuuri, geenit vai kenties asutettu maa-alue? Kaikki nuo ovat muuttuneet läpi historian, ja muuttuvat vääjäämättä yhä – eivätkä ne kulje käsi kädessä. Kansa voi liikkua paikasta toiseen, vaikkapa omaksua matkalla uuden kielen, sulautua toiseen kansaan, muuttaa myöhemmin muualle, ja niin edelleen.

Geneettisesti olemme sekoitus keski- ja itäeurooppalaista perimää (vaikka geeniemme kirjo kertookin pienestä ja pitkään eristyneestä kansasta) ja kielemme taas tulkitaan perinteisesti olevan lähtöisin jostain Volgan mutkan tienoilta. Kulttuurimme puolestaan on oikea sekametelisoppa, aivan kuten kaikki muutkin kulttuurit*. Perinteikäs suomalainen nykyjoulu* on esimerkiksi vivahteikas sekoitus vaikkapa saksalaista (joulukuusi), amerikkalaista (punapukuinen joulupukki), kiinalaista (riisipuuro), sekä lähi-idästä kotoisin olevaa (kristillisyys), yhdistettynä suomalaisen kekrin* viettoon. Ja ties mitä kaikkea muuta. (*Tarkennukset lisätty 27.8.)

Nykyisenlaista suomalaisuutta, tai edes nykyisen kaltaisia suomalaisia, ei siis ollut olemassa 2000 tai 200 vuotta sitten. Edes me itse emme aina olleet juuri tällaisia suomalaisia, edes 20 vuotta sitten. Olemme tuona aikana omaksuneet paljon uutta kieleemme, kansaamme ja kulttuuriimme*. Kaikki nuo kehittyvät, koko ajan*. (*Tarkennukset lisätty 27.8.)

Helpointa onkin käsitellä vain aluetta. Se lienee yksiselitteinen.

Suomesta löytyy paljon vanhoja ja komeita rakennuksia, joita esitellään etenkin rannikkokaupunkien ylpeydenaiheina. Mikä mahtaa olla niistä kaikkein vanhin? Tai koko maan vanhin asumus yleensä? Asia ei ole aivan yksiselitteinen.

Wanhoja rakennuksia on vielä pystyssä

Vöyrin puukirkon kerrotaan olevan Suomen vanhin yhä käytössä oleva puurakennus. Vaasan ja Kauhavan puolessavälissä sijaitseva kirkko valmistui vuonna 1626, lähes 400 vuotta sitten. Maallisemmista puurakennuksistamme vanhin taas on Kokkolan pedagogio, joka otettiin käyttöön kouluna vuonna 1698. Nykyään talossa sijaitsee museo.

Kaikkein vanhimmat pystyssä olevat rakennukset Suomessa ovat kuitenkin yli 700-vuotiaita ja kivisiä. Niistä iäkkäin lienee Pyhän Olavin kirkko Ahvenanmaan Jomalassa (kuva alla). Sen rakennustyöt aloitettiin 1260- tai 1270-luvulla ja saatiin päätökseen parissa vuosikymmenessä. Samoihin aikoihin rakennettiin myös muita kivikirkkoja Ahvenanmaan suurimpiin pitäjiin, sekä ainakin Turun ja Hämeen linnat.

Arkeologit ovat löytäneet todisteita aiempaa varhaisemmasta ihmisasutuksesta Islannissa. Kristityt ovat ilmeisesti ehtineet saarelle jo vuosisata ennen viikinkien tuloa.

Islanti on yksi harvoista valtioista, jonka koko asutushistoria on kirjattu ylös. Viikinkien saagat kertovat alusta lähtien kuinka - ja milloin - saari otettiin käyttöön ja mihin kukainenkin uudisasukas muutti. Tai näin on ainakin luultu. Uusi löytö viittaa viikinkejä selvästi aiempaan asutukseen saarella.

Arkeologi Kristjàn Ahronson Bangorin yliopistolta tutki kollegoineen vanhoja, ihmisten kaivamia luolia Etelä-Islannissa. Luolia tunnetaan sekä pääsaarelta että Vestmannaeyar-saarilta kaikkiaan parisensataa. Niiden kiviseiniltä löytyy lukuisia ristikaiverruksia, mikä viittaa kaivajien uskonnollisuuteen.

Tutkijoiden oletus on, että luolat ovat saarelle etelästä tulleiden kristittyjen munkkien kaivamia. Kaiverrusten tyyli on nimittäin hyvin samanlainen kuin Skotlannin ja Irlannin ulkosaarilta löytyvissä risteissä.

Erilaisten arkeologisten, geologisten ja paleontologisten sekä monien muiden historiallisten löytöjen ajoitus oli hankalaa aina vuoteen 1949 saakka, kun radiohiiliajoitus keksittiin. Sen keksimistä edelsi kuitenkin toinen löytö, jonka synty on helppo ajoittaa: hiilen radioaktiivinen isotooppi ¹⁴C löydettiin tänään 74 vuotta sitten.

Fyysikot Martin Kamen ja Sam Ruben olivat tyytyväisiä, kun Franz Kurien jo vuonna 1934 ennustama isotooppi pulpahti odotetusti esiin 27. helmikuuta 1940.

Löytö tehtiin Kalifornian yliopiston kuuluisassa Berkeleyn kampuksella sijaisevassa säteilylaboratoriossa, missä olivat maailman ensimmäiset syklotronit. Ernest Lawrence rakensi ensimmäisen sellaisen 1924 valmistaakseen keinotekoisia alkuaineita, isotooppeja, joita ei luonnossa ole sellaisinaan olemassa. Nämä isotoopit ovat käytännössä aina radioaktiivisia, sillä ne aktiivisuutensa vuoksi ne hajoavat toisiksi isotoopeiksi, eikä siksi niitä luonnosta juuri tavata. Koska työ oli fysiikan ja kemian rajamailla, ei Lawrence koskaan osannut sanoa onko hän ydinfyysikko vai ydinkemisti.

Parissa vuosikymmenessä Berkeleyssä kasvatettiin synklotronin halkaisijaa 11-tuumaisesta kolossaaliseen 60-tuumaiseen. Mitä suurempi halkaisija oli, sitä suurempiin energioihin sillä päästiin. 60-tuumaisen, siis 1,5 metriä halkaisijaltana olleen laitteen olennaisin osa oli 220 tonnia painanut voimakas magneetti, mihin korkeataajuuksista vaihtovirtaa syöttämällä saatiin aikaan sykkivä magneettikenttä, mikä sai tyhjökammiossa ympyrärataa kulkevat hiukkaset kiihtyvään liikkeeseen. Kierros kierrokselta hiukkasten energia kasvoi korkeammaksi.

Laite otettiin käyttöön vuonna 1939 ja eräät ensimmäiset sen kykyjä täysipainoisesti testailleet tutkijat olivat juuri Martin Kamen ja Sam Ruben. He saivat synklotronilla aikaan hiilen radioaktiivista isotooppia, missä oli ytimessä kuusi protonia ja 8 neutronia. Isotooppiluku määräytyy varauksettomien neutronien mukaan, ja siis tässä tapauksessa hiilen ytimessä oli 16 protonia ja neutronia.

Löydöllä oli kiinnostava epäsuora seuraus: fotosynteesin periaatteen löytyminen. Itse Lawrence usutti tutkijoitaan käyttämään hiilen uutta radioaktiivista isotooppia "johonkin hyödylliseen", ja biokemisti Melvin Calvin keksi ottaa sen avukseen, kun hän selvitti miten aineet kulkevat kasvien sisällä ilmakehästä hiilidioksidin muuttumisesta hiilihydraateiksi ja muiksi orgaaniksiksi aineiksi. Hän huomasi työryhmineen kuinka auringon valo saa klorofyllin "valmistamaan" orgaamisia aineita sen sijaan että hiilidioksidi olisi aktiivinen osallistuja prosessissa, kuten tuolloin vielä ajateltiin.

Sen lisäksi että Lawrence sai Nobelin vuonna 1939 syklotronin rakentamisesta ja keinotekoisten radioaktiivisten alkuaineiden keksimisestä, sai Calvin omansa vuonna 1961. Kaikkiaan viisi muuta Nobelia on saatu Berkeleyn atomimurskaimella (kuten sitä kutsuttiin), ja lisäksi se tuotti vielä ainakin yhden sellaisen epäsuorasti: Chicagon yliopiston luonnollisten ja keinotekoisten radioaktiivisten aineiden tutkija Willard Libby sai sen radiohiiliajoituksen periaatteen keksimisestä.

Radiohiiliajoitus

Hiili-14 oli siis kiinnostava aine, mutta erityisen kiinnostavaksi se nousi vasta vuonna 1949, kun Libby työryhmineen äkkäsi hiili-14:n esiintyvän luonnossakin. Sitä syntyy muun muassa ilmakehässä, kun kosminen säteily pommittaa happi- ja typpiatomeita. Ilmasta tämä ns. radiohiili ajautuu yhteyttämisen, hengittämisen ja ravintoketjun kautta kasveihin ja eläimiin.

Libby keksi, että kun kasvi tai eläin kuolee, niin sen radiohiilen saanti ilmakehästä tyrehtyy. Sen jälkeen mittaamalla yksinkertaisesti hiili-14:n määrää suhteessa siihen mitä vastaavassa elävässä kasvissa tai eläimessä on luonnollisesti, voidaan radiohiilen puoliintumisajan perusteella päätellä suoraan milloin se on elänyt.

Koska hiili-14:n puoliintumisaika on noin 5700 vuotta, puolet eliössä olleista radiohiiliatomeista hajoaa noin 5 700 vuodessa. Lopuista puolet hajoaa taas seuraavissa noin 5700 vuodessa ja jäljellä olevasta radiohiilestä puolet jälleen noin 5700 vuodessa. Ja niin edelleen. Tarkalleen ottaen kiili-14:n puoliintumisajaksi sanotaan 5730 ±40 vuotta, mikä kymmenistä tuhansista vuosista puhuttaessa on hyvin tarkka luku.

Suurin osa maapallolla olevasta hiilestä on sen perusmuotoa, hiili-12 -isotooppia. Sitä on noin 99% kaikesta hiilestä. Lopuista suurin osa on hiili-13 -isotooppia, kun radioaktiivista isotooppia hiili-14 on vain noin 0,0000000001%, eli noin triljoonasosan verran. Kemiallisesti hiilet eivät juuri eroa toisistaan, joten radioajoituksen lisäksi hiili-14 sopii mainiosti myös merkitsemiseen korvaamalla tavallista hiiltä aineissa tällä lievästi radioaktiivisella hiilellä.

Valta turmelee, ja täydellinen valta turmelee täydellisesti. Lordi Actonin vuonna 1887 muotoilemasta luonnehdinnasta on liikkeellä lukemattomia hieman erilaisia versioita, mutta sisältö on aina sama ja se pätee myös taannehtivasti.

Koillis-Bulgariasta, läheltä Mustanmeren rantamilla sijaitsevaa Kavarnan kaupunkia, on löydetty keskiaikainen pronssisormus, jota on mahdollisesti käytetty poliittisiin tarkoituksiin, yrityksiin säilyttää tai anastaa paljon parjattu valta.

Sormuksen koristuksena on taidokkaasti työstetty pikkuruinen rasia, jonka kyljessä on reikä. Tutkijoiden mukaan sormus ei ole kuitenkaan ollut mikään koriste vaan poliittisissa murhissa käytetty tappava ase: rasiassa säilytetty myrkky on ollut helppo tipauttaa uhrin juomalasiin.

Sormus löytyi arkeologisissa kaivauksissa, joita tehdään keskiaikaisen Kaliakran linnan raunioissa. Paikalta on löydetty murhasormuksen lisäksi kymmenittäin muitakin koruja, kuten kultasormuksia ja helmikorvakoruja. Niiden käyttötarkoitus on kuitenkin ollut vähemmän julma.

Kaivauksia johtavan Sofian Kansallisen arkeologian instituutin ja museon varajohtajan Bonnie Petrunovan mukaan sormusta ei ole pidetty sormessa jatkuvasti, vaan myrkyllä täytettyä korua on käytetty vain tarvittaessa. Ilmeisesti tarvetta on ollut tiuhaan, sillä alueella tehtiin 1300-luvulla useita murhia ja monet sikäläisen ylhäisön edustajat kuolivat selittämättömällä tavalla.

Kavarna oli aikoinaan Dobrudzhan despotaatin pääkaupunki. 1300-luvun jälkipuoliskolla alueella piti valtaa Dobrotitsa, jolla oli poikansa Ivanko Terterin kanssa alituista kähinää ja kädenvääntöä. Sormuksen ja sen ahkeran käytön arvellaan liittyvän näihin välienselvittelyihin.

Ylimystön vehkeily ei kuitenkaan johtanut kovin pysyviin tuloksiin, sillä 1400-luvun alussa ottomaanit valloittivat alueen ja miehittivät sen virallisesti vuonna 1444 käydyn Varnan taistelun jälkeen.

Kuva: Kavarna Municipality

Esihistoriallisen Japanin metsästäjä-keräilijät tai oikeastaan kalastajat käyttivät saviastioita ruoanvalmistukseen jo paljon ennen riisinviljelyn aloittamista. Jos muinaiset japanilaiset olisivat syöneet lautasensa – tai keittoastiansa – tyhjiksi ja pesseet ne putipuhtaiksi, löytöä ei kuitenkaan olisi ikinä tehty.

Vielä parikymmentä vuotta sitten oltiin siinä käsityksessä, että Japanissa alettiin valmistaa saviastioita vasta noin 2300 vuotta sitten. Sitten Jōmon-kautiselta asuinpaikalta löytyi rakennusten jäänteiden lisäksi runsaasti saviruukkujen palasia. Jōmon-kausi ulottuu noin 12 000 vuotta ajassa taaksepäin. Nyt tutkitut saviastiat ovat vielä varhaisempia ja siten peräisin paleoliittisen kauden loppuvuosituhansilta. (Kuvan ruukut ovat paljon uudempaa mallia, sillä ne on löydetty Pompeijin raunioista.)

Bioarkeologi Oliver Craigin johtama tutkijaryhmä Yorkin yliopistosta Englannista on päätynyt tulokseen, jonka mukaan japanilaisissa saviastioissa on porissut ruokaa vähintään 11 000 vuotta, mutta mahdollisesti jopa 15 000 vuotta sitten. Sirpaleista löytyneissä ruoantähteissä olevan typen perusteella on voitu päätellä, että niitä on käytetty kokkaamiseen.

Jäänteissä on todettu olevan myös rasvahappoja, jotka osoittavat, että astioissa on kypsennetty nimenomaan kalaa, mahdollisesti lohta, tai muita mereneläviä – tuhansia vuosia ennen kuin viljelyskulttuureissa alettiin käyttää saviastioita ruoanlaittoon. Craigin ryhmä tutki jäänteitä kaikkiaan 101 saviastiasta, jotka ovat peräisin 13 löytöpaikasta eri puolilta Japanin saaria. Noin 80 astiasta löytyi merkkejä joko makeassa tai merivedessä viihtyneistä eläimistä.

Manner-Aasian puolella, erityisesti Kiinassa, on hallittu saviastioiden tekotaito jo paljon aikaisemmin eli noin 20 000 vuotta sitten, mutta niitä ei ainakaan varmuudella tiedetä käytetyn ruoanvalmistukseen, vaan pelkästään säilytysastioina. Oliver Graig ryhmineen aikoo kuitenkin tutkia näiden vielä vanhempien saviastioiden palasia ja selvittää, olisivatko ne Japanista löytyneitä ruukkujakin vanhempia ”aromipesiä”.

Muinaisesta kokkaamisesta kertoi ScienceNews ja alkuperäinen artikkeli ilmestyi Nature-lehdessä 11.4.2013.

Länsimaisen historiankirjoituksen mukaan Kristoffer Kolumbus löysi Amerikan vuonna 1492, mutta kuten tunnettua, manner oli asutettu jo kauan ennen genovalaisen merenkulkijan rantautumista uuteen maailmaan – jota hän kaiken lisäksi piti kuolemaansa saakka Intiana.

Viikingit seilasivat Atlantin yli tuhat vuotta sitten ja jo paljon aiemmin, jääkauden loppuvaiheissa, Aasiasta vaelsi väkeä Pohjois-Amerikkaan nykyisen Beringin salmen kohdalla olleen maakannaksen kautta.

Ensimmäisinä amerikkalaisina pidettiin pitkään mammutteja metsästäneitä intiaaneja, jotka levittäytyvät mantereelle noin 13 000 vuotta sitten. Edelleen on kuitenkin epävarmaa, mistä suunnasta nämä Clovis-kulttuurin edustajat mantereelle saapuivat. Nyt heiltä ollaan viemässä ensimmäisten asuttajien manttelia – jos kohta ykkössija on kyseenalaistettu aiemminkin.

Brasiliasta on löytynyt liki 10 000 vuotta Clovis-kulttuurin jäljiltä löytyneitä keihäänkärkiä ja muita teräaseita vanhempia työkaluja. Geokronologi Christelle Lahayen ja arkeologi Eric Boëdan johtama ryhmä on tutkinut Toca da Tira Peiassa sijaitsevaa kalliosuojaa ja löytänyt toistasataa kiviesinettä, jotka ovat todennäköisesti tai ainakin mahdollisesti ihmisen tekemiä.

Ongelman - ja epäilyjä - aiheuttaa se, että paikalta ei ole löytynyt palanutta puuta tai muuta orgaanista ainetta, josta löytöjen ikä voitaisiin määrittää radiohiilimenetelmällä. Nyt arvio on jouduttu tekemään sillä perusteella, kuinka pitkään esineet ovat olleet hautautuneena maahan.

Esineitä on löytynyt useista kerroksista. Lahaye ja Boëda ovat tutkineet muutoksia, joita säteily on aiheuttanut eri kerroksissa esiintyvissä kvartsirakeissa ja saaneet sillä perusteella ajallisen arvion. Ylin kerros on ollut auringonvalossa viimeksi noin 4 000 vuotta sitten ja alin kerros noin 22 000 vuotta sitten.

Menetelmä on kuitenkin epävarma. Lisäksi joidenkin tutkijoiden mukaan työstetyiltä näyttävät kivet voivat olla peräisin jyrkkää kalliorinnettä alas vyöryneistä lohkareista. Osa Lahayen ja Boëdan kollegoista on kuitenkin vankasti sitä mieltä, että Clovis-intiaanit eivät olleet ensimmäisiä amerikkalaisia.