Keitä alkuperäiset suomalaiset olivat?

Akseli Gallen-Kallela: Purren valitus (1906)
Akseli Gallen-Kallela: Purren valitus (1906)
Hartmann Schedelin kartta pohjoisesta Euroopasta (1493)
Susiluola on nykyään aidattu.

Kerroimme eilen Suomen vanhimmista rakennuksista. Tässä Suomen menneisyyttä käsittelevän minisarjamme toisessa artikkelissa siirrytään ajassa vielä pidemmälle taaksepäin.

Rakennuksista ja asumuksista puhuttaessa tulee helposti mieleen: "Keitä he sitten olivat, ne ensimmäiset suomalaiset? Savolaisia? Karjalaisia? Slaaveja?" Vastaus kysymykseen on hieman monitahoinen.

Kenestä edes puhutaan?

Suurin ongelma on määritellä "suomalaiset". Yhdistääkö väkeä kieli, kulttuuri, geenit vai kenties asutettu maa-alue? Kaikki nuo ovat muuttuneet läpi historian, ja muuttuvat vääjäämättä yhä – eivätkä ne kulje käsi kädessä. Kansa voi liikkua paikasta toiseen, vaikkapa omaksua matkalla uuden kielen, sulautua toiseen kansaan, muuttaa myöhemmin muualle, ja niin edelleen.

Geneettisesti olemme sekoitus keski- ja itäeurooppalaista perimää (vaikka geeniemme kirjo kertookin pienestä ja pitkään eristyneestä kansasta) ja kielemme taas tulkitaan perinteisesti olevan lähtöisin jostain Volgan mutkan tienoilta. Kulttuurimme puolestaan on oikea sekametelisoppa, aivan kuten kaikki muutkin kulttuurit*. Perinteikäs suomalainen nykyjoulu* on esimerkiksi vivahteikas sekoitus vaikkapa saksalaista (joulukuusi), amerikkalaista (punapukuinen joulupukki), kiinalaista (riisipuuro), sekä lähi-idästä kotoisin olevaa (kristillisyys), yhdistettynä suomalaisen kekrin* viettoon. Ja ties mitä kaikkea muuta. (*Tarkennukset lisätty 27.8.)

Nykyisenlaista suomalaisuutta, tai edes nykyisen kaltaisia suomalaisia, ei siis ollut olemassa 2000 tai 200 vuotta sitten. Edes me itse emme aina olleet juuri tällaisia suomalaisia, edes 20 vuotta sitten. Olemme tuona aikana omaksuneet paljon uutta kieleemme, kansaamme ja kulttuuriimme*. Kaikki nuo kehittyvät, koko ajan*. (*Tarkennukset lisätty 27.8.)

Helpointa onkin käsitellä vain aluetta. Se lienee yksiselitteinen.

Hartmann Schedelin kartta pohjoisesta Euroopasta (1493)

Yllä: Hartmann Schedelin kartta pohjoisesta Euroopasta (1493).

Ketkä Suomenmaata aikoinaan asuttivat?

Suomi merkittiin karttoihin kunnolla vasta 1400- ja 1500-lukujen taitteessa. Ensimmäiset rajat oli saatu maamme alueelle vedeltyä  Pähkinäsaaren rauhassa sata vuotta aiemmin. Alueen hallinnointi oli tosin suurpiirteistä, tärkeintä emomaille oli verovarojen keruu. Tämä näkyi etenkin Suomen pohjoisten kolkkien moninkertaisena verotuksena.

Ruotsilla oli 1150-luvun ensimmäisestä ristiretkestä lähtien vankka jalansija eteläisen Suomen rannikkoseuduilla. Tätä ennen alueellamme hyöri pääasiassa ruotsalaisia viikinkejä kauppa- ja hävitysreissuillaan.

Merten takaa tulleet tapasivat täällä jo valmiiksi asustavia suomalaisia heimoja. (Nykyisenlaiset käsitykset heimojaosta ja sen merkityksestä tosin vakiintuivat vasta paljon myöhemmin.) Kalevalan satuihin ei ole uskominen, sillä kansalliseepos koottiin vasta 1800-luvulla. Skandinaavisissa saagoissa on kuitenkin varsin usein pohjalla ripaus todellisiakin tapahtumia. Saagoista löytyykin kertomuksia, jotka voi erittäin hyvällä tahdolla tulkita niin, että Suomen alueella kukoisti aikoinaan jopa jonkinlaisia pieniä kuningaskuntia. Mitään tieteellisiä todisteita Suomen muinaiskuninkaista ei kuitenkaan ole. (Tästä ja muusta näennäistieteellisistä historiastamme Inkeri Koskisen haastattelussa Ylen Radio 1:ssä.)

Tiettävästi kaikkein ensimmäinen maininta suomalaisista yleensäkin löytyy roomalaisen Tacituksen kirjasta 100-luvulta. Puhuessaan "fenneistä" hän tosin voi aivan hyvin tarkoittaa mitä tahansa muutakin kansaa jossain pohjoisen tai koillisen Euroopan perukoilla. Todennäköisimmin hän yleisti kuulopuheita, eikä oikeasti perehtynyt asiaan.

Mutta Suomea toki asutettiin jo aiemmin, kauan ennen ajanlaskun alkua.

Väestö seurasi jääkauden lopun jääpeitteen vetäytymistä varsin pian. Ensimmäiset merkit asutuksesta löytyy Orimattilan Myllykoskelta, lähes 11000 vuoden takaa. Kivikautisten metsästäjien ja keräilijöiden asutus levittäytyi pian rannoille ympäri maata. Yoldiameren ja myöhemmin Ancylus-järven pinnat olivat tosin paljon nykyistä korkeammalla, joten silloiset asuinpaikat löytyvät nyt sisämaasta, mäennyppylöiltä. Asutus saapui useilta suunnilta: Lappiin tuli ihmisiä pohjoisesta Komsan kulttuurista, etelämmäs taas muutti Suomusjärven ja Kundan kulttuureina tunnettuja kansoja.

Jääkauden jälkeisistä tapahtumista ja kansojen esihistoriallisista liikkeistä Suomessa on monia teorioita. Jotkut saattoivat puhua kielemme alkumuotoa, tai sitten eivät. Monet heistä saattoivat olla geneettisiä esi-isiämme, tai sitten eivät.

Yksi asia kuitenkin lienee varma: hekään eivät olleet tämän seudun ihka ensimmäisiä asukkaita. Ne kun eivät olleet millään tasolla "meikäläisiä".

Susiluola on nykyään aidattu.

Ne ihan oikeasti ensimmäiset

Ensimmäinen "suomalainen" ei tiennyt Suomesta mitään. Hän ei ehkä edes ollut kuin hyvin kaukaista sukua meille, seudun nykyasujille.

Ylivoimaisesti vanhin oletettu asuinpaikka maassamme on Kristiinankaupungin Susiluola (kuva yllä). Sieltä väitetään löytyneen jopa 120000 vuotta vanhoja kivityökaluja ja muita jälkiä ihmisen toiminnasta. Ne olisivat ajalta ennen viimeisintä jääkautta. Tulkintojen paikkansapitävyys on tosin kiistetty: ihmisen jäljet voivat hyvin olla sekoittuneet aikojen saatossa vääriin maakerroksiin ja vaikuttavat siksi paljon vanhemmilta kuin todella ovatkaan. Tai sitten ihmisellä ei ole edes mitään tekemistä niiden synnyssä. Pitäviä todisteita ei ole.

Mikäli Susiluolan vanhimmat ja fantastisimmat ikäarviot ja tulkinnat kuitenkin pitävät kutinsa, luolan asukki ei ollut edes samaa lajia kanssamme. Hän oli neandertalinihminen. Jos häntä siis oli.

Mutta miksi ensimmäisen suomalaisen edes pitäisi olla millään tasolla ihminen? Suomi ei ollut ennen ihmisen tuloa tyhjä autiomaa, vaan täällä asuttiin jo paljon kauemmin kuin mitään ihmisen sukuisia otuksia edes oli olemassa. Tästä kertovat selkeästi ne harvat fossiilit, joita maastamme löytyy. Useat törmäyskraatterimme ovat esimerkiksi säilöneet fossiileija jo 400–500 miljoonan vuoden takaa. Lumparnin ordovikikautisesta kalkkikivestä voi löytää oikosarvia, kotiloita sekä trilobiitteja. Näsijärven Aitolahden vanhat hiilipussit taas ovat vielä paljon vanhempia, 1900 miljoonan vuoden ikäisiä.

ImageSuomen kaikkein vanhin tunnettu asuinpaikka löytyy Rovaniemen lounaispuolelta. Ensimmäiset suomalaiset, Tervolan stromatoliitit, asustelivat matalalla vuorovesirannikolla tai ehkäpä ajoittain kuivuvalla tulvatasangolla noin 2000–2100 miljoonaa vuotta sitten.

Oikealla: Suomen vanhimmat asukkaat olivat Tervolan stromatoliitteja. Kuvalähde: GTK / Geo.fi
Otsikkokuva: Akseli Gallen-Kallela: Purren valitus (1906)

Päivitys 26.8.2015: Korjattu Susiluolasta kertovan kappaleen sanamuotoja selkeämmiksi. Alkuperäinen versio: "Ylivoimaisesti vanhin oletettu asuinpaikka maassamme on Kristiinankaupungin Susiluola (kuva yllä). Sieltä väitetään löytyneen jopa 120000 vuotta vanhoja kivityökaluja ja muita jälkiä ihmisen toiminnasta – ajalta ennen viimeisintä jääkautta. Susiluolan löytöjen tulkinnoista tosin kiistellään yhä varsin kiivaasti: ihmisen jäljiksi tulkitut merkit voivat olla sekoittuneet aikojen saatossa vääriin kerroksiin ja vaikuttavat siksi vanhemmilta kuin todella ovatkaan. Tai ehkäpä ihmisellä ei ole edes mitään tekemistä niiden synnyssä. Mikäli Susiluolan vanhimmat ikäarviot ja tulkinnat pitävät kuitenkin kutinsa, luolan asukki – eli se ensimmäinen suomalainen – ei ollut edes samaa lajia kanssamme. Hän oli neandertalinihminen."

Päivitys 27.8.2015: Lisätty selventäviä lauseita kansan, kielen ja kulttuurin kehityksestä. Lauseet merkitty tähdillä (*).

Päivitys 19.9.2015: Lisätty linkki radio-ohjelmaan, jossa puhutaan Suomen näennäistieteellisestä historiasta.

Mikä on Suomen vanhin rakennus?

Kuva: Joe Kaniini / Wikimedia Commons
Kuva: Joe Kaniini / Wikimedia Commons
Jomalan kirkko Ahvenanmaalla. (Harri Blomberg / Wikimedia Commons)
Kuva: Ilarius

Tämä on Suomen menneisyyttä käsittelevän minisarjamme ensimmäinen artikkeli. Toinen käsittelee alkuperäisiä suomalaisia.

Suomesta löytyy paljon vanhoja ja komeita rakennuksia, joita esitellään etenkin rannikkokaupunkien ylpeydenaiheina. Mikä mahtaa olla niistä kaikkein vanhin? Tai koko maan vanhin asumus yleensä? Asia ei ole aivan yksiselitteinen.

Wanhoja rakennuksia on vielä pystyssä

Vöyrin puukirkon kerrotaan olevan Suomen vanhin yhä käytössä oleva puurakennus. Vaasan ja Kauhavan puolessavälissä sijaitseva kirkko valmistui vuonna 1626, lähes 400 vuotta sitten. Maallisemmista puurakennuksistamme vanhin taas on Kokkolan pedagogio, joka otettiin käyttöön kouluna vuonna 1698. Nykyään talossa sijaitsee museo.

Kaikkein vanhimmat pystyssä olevat rakennukset Suomessa ovat kuitenkin yli 700-vuotiaita ja kivisiä. Niistä iäkkäin lienee Pyhän Olavin kirkko Ahvenanmaan Jomalassa (kuva alla). Sen rakennustyöt aloitettiin 1260- tai 1270-luvulla ja saatiin päätökseen parissa vuosikymmenessä. Samoihin aikoihin rakennettiin myös muita kivikirkkoja Ahvenanmaan suurimpiin pitäjiin, sekä ainakin Turun ja Hämeen linnat.

Jomalan kirkko Ahvenanmaalla. (Harri Blomberg / Wikimedia Commons)

Yllä: Jomalan kirkko. Kuva: Harri Blomberg / Wikimedia Commons

Satoja vuosia vanhoista rakennuksista ei yksikään olisi voinut selvitä yksin. Kaikkia on uudistettu, laajennettu ja/tai korjattu paljonkin valmistusaikojen jälkeen. Mutta missä kulkee se raja, jonka jälkeen alkuperäistä rakennusta ei enää ole? Ongelma on eittämättä osaksi filosofinen, mutta myös käytännöllinen.

Paras käytännön esimerkki tästä lienee otsikkokuvassakin komeileva Pyhän Henrikin saarnahuoneena tunnettu hirsiaitta Kokemäellä. Perimätiedon mukaan piispa Henrik olisi viettänyt juuri siellä viimeisen yönsä joskus vuoden 1156 paikkeilla, ennen kohtalokasta tapaamistaan Lallin ja tämän kirveen kanssa.

Aitan hirsiä on uusittu eri aikoina, ja paljon. Vastikään tehdyt iänmääritykset ovatkin osoittaneet aitan varsinaiseksi tilkkutäkiksi: yksittäisten hirsien ikäarvioit ulottuvat 1400-luvulta aina 1700-luvulle asti. Vaikka aitta siis onkin suomalaiseksi rakennukseksi hyvin vanha, se ei enää liene se sama piispa Henrikin nukkumapaikka – jos se sitä ikinä edes olikaan.

Nykyään aitta ja 150 vuotta sitten sen suojaksi rakennettu kappeli ovat Kokemäen suosituimpia nähtävyyksiä.

Jäänteitä paljon, paljon kauempaa

Suomessa on toki ollut rakennuksia ja asumuksia jo aiemminkin. Aika on vain onnistunut nakertamaan ne raunioiksi, tai vain vihjeiksi raunioista.

Maamme vanhin tunnettu kirkonpohja sijaitsee pienellä pienellä kummulla Aurajoen rannalla lähellä Turkua. Ravattulan Ristimäen sattumalta löydettyn puukirkon jäänteet on ajoitettu 1100- ja 1200-lukujen taitteeseen. Kirkkoa ympäröi kalmisto, johon on haudattu väkeä jo kauan ennen kirkon rakentamista.

Suomi asutettiin kuitenkin jo tuhansia vuosia ennen kristinuskon tuloa. Merkkejä rauta-, pronssi- ja kivikautisesta asutuksesta on löydetty ympäri maata. Vanhimmat varmat merkit ihmisasutuksesta lienevät Orimattilan Myllykoskelta. Siellä (ja luultavasti muuallakin Suomessa) oli ihmisasutusta heti jääkauden jälkeen, hulppeat 11000 vuotta sitten. Jo tuolloin ihmiset asustelivat jonkinlaisissa rakennuksissa.

Muista lukea myös toinen Suomen menneisyyttä käsittelevä juttumme "Keitä akuperäiset suomalaiset olivat".

Kuva: Ilarius

Yllä: Arkeologisia kaivauksia Kaarinan Ravattulan Ristimäen varhaiskeskiaikaisella kirkonpaikalla 2013. Kirkko ja kalmisto ajoittuvat 1100-luvulle. Kuva: Ilarius / Wikimedia Commons

Otsikkokuva: Pyhän Henrikin saarnahuoneena tunnettu hirsiaitta on tavallaan eräs maamme vanhimpia rakennuksia. Kuva: Joe Kaniini / Wikimedia Commons

Viikingit eivät ehkä olleetkaan Islannin ensimmäisiä asukkaita

Kuva: Kristjàn Ahronson
Kuva: Kristjàn Ahronson

Arkeologit ovat löytäneet todisteita aiempaa varhaisemmasta ihmisasutuksesta Islannissa. Kristityt ovat ilmeisesti ehtineet saarelle jo vuosisata ennen viikinkien tuloa.

Islanti on yksi harvoista valtioista, jonka koko asutushistoria on kirjattu ylös. Viikinkien saagat kertovat alusta lähtien kuinka - ja milloin - saari otettiin käyttöön ja mihin kukainenkin uudisasukas muutti. Tai näin on ainakin luultu. Uusi löytö viittaa viikinkejä selvästi aiempaan asutukseen saarella.

Arkeologi Kristjàn Ahronson Bangorin yliopistolta tutki kollegoineen vanhoja, ihmisten kaivamia luolia Etelä-Islannissa. Luolia tunnetaan sekä pääsaarelta että Vestmannaeyar-saarilta kaikkiaan parisensataa. Niiden kiviseiniltä löytyy lukuisia ristikaiverruksia, mikä viittaa kaivajien uskonnollisuuteen.

Tutkijoiden oletus on, että luolat ovat saarelle etelästä tulleiden kristittyjen munkkien kaivamia. Kaiverrusten tyyli on nimittäin hyvin samanlainen kuin Skotlannin ja Irlannin ulkosaarilta löytyvissä risteissä.

 

Varsinainen mullistava löytö tehtiin pääsaaren Seljalandin alueelta. Sen lisäksi, että seudun luolista löytyi 24 suurta kaiverrusta, tutkijat löysivät alueelta myös luolien kaivuu- ja louhosjätteitä. Jälkimmäisten ikä onnistuttiin selvittämään erittäin tarkasti niitä peittävän tulivuoren tuhkan avulla. "Tefrakronologiaksi" kutsuttu ajoituskeino perustuu siihen, että jokainen tulivuori - joskus jopa yksittäinen purkaus - peittää ympäröivän seudun kemiallisesti ainutlaatuisella tuhkakerroksella.

Seljalandin luolat on kaivettu noin vuonna 800 jaa. Tämä on noin sata vuotta ennen viikinkien ensimmäistä mainintaa saaresta.

Ahronson on kirjoittanut tutkimustuloksistaan kirjan ja kertoo tutkimuksen vaiheista yleisesti The Conversationissa.

Lisäys 3.6.: Joissain viikinkiteksteissä mainitaan, että heidän tullessaan saarelle siellä asui jo ihmisiä. The Book of Icelanders kertoo yksiselitteisesti seuraavaa: "Silloin täällä oli kristittyjä, joita normannit/viikingit kutsuvat papar-nimellä, mutta he lähtivät myöhemmin pois, sillä he eivät haluneet olla pakanoiden seurassa. He jättivät jälkeensä irlantilaisia kirjoja ja kelloja ja keppejä. Tästä voitiin nähdä että he olivat irlantilaisia." Kirja on kuitenkin kirjoitettu muutama sata vuotta itse tapahtumien jälkeen, ja se on läpikäynyt ainakin muutaman muokkauksen. Kristinuskon - kirjoittaja kun oli pappi - tulkinnat ovat voineet matkan varrella vaikuttaa lainatun kaltaisiin osioihin. Ennen Ahronsonin suoria tutkimuksia ei siis ole voitu varmuudella sanoa, oliko saari todella asuttu ennen viikinkien tuloa - ja jos oli, missä asumukset sijaitsivat ja kuinka kauan ihmisiä saarella oli ollut.

Otsikkokuvassa näkyy yksi kallioon kaivetuista luolista (Kristjàn Ahronson).

Villisikoja Suomessa jo kivikaudella

Villisikapesue Luonnontieteellisen museon Maailman luonto -näyttelyssä. Kuva: Marika Turtiainen / Luomus
Villisikapesue Luonnontieteellisen museon Maailman luonto -näyttelyssä. Kuva: Marika Turtiainen / Luomus

Helsingin yliopiston tutkijaryhmä on selvittänyt, että villisikoja on ollut Suomessa jo kivikaudella. Arkeologisten luulöytöjen perusteella villisikoja on elänyt maassamme ainakin noin 8800–7900 vuotta sitten. Tähän asti on oletettu, että villisika olisi levinnyt Suomeen Virosta ja Venäjältä vasta 1950-luvulta alkaen.

Tutkijoiden havainnot perustuvat muinaisten luulöytöjen radiohiiliajoituksiin. Pelkän arkeologisen löytöyhteyden perusteella luiden iästä ei usein voida olla varmoja. Askolasta ja Joutsasta löydetyistä sian luista teetettiin tarkan iän varmistamiseksi radiohiiliajoitus AMS- menetelmällä Helsingin yliopiston Ajoituslaboratoriossa. Yliopiston tutkijaryhmä on selvittänyt, että villisikoja on ollut Suomessa jo kivikaudella. Arkeologisten luulöytöjen perusteella villisikoja on elänyt maassamme ainakin noin 8800–7900 vuotta sitten. Tähän asti on oletettu, että villisika olisi levinnyt Suomeen Virosta ja Venäjältä vasta 1950-luvulta alkaen.

Tutkimuksissa varmistui, että Askolan ja Joutsan villisianluut ovat 8800–7900 vuoden takaa. Aiemmin Vantaalta löytynyt luu on samalta ajalta.

Nykyisin Suomen ilmasto ei ole suotuisa villisioille aivan eteläosia lukuun ottamatta. Syynä on lähinnä talven kylmyys ja paksu lumipeite, joka vaikeuttaa ravinnonsaantia.

Sikojen luut ovat hyvin harvinaisia Suomen kivikautisissa aineistoissa, ja niiden kohdalla on yleensä epäilty asuinpaikkakerrostumien sekoittumista. Tämän vuoksi on ajateltu, ettei villisikoja olisi elänyt Suomessa edes silloin, kun se ilmaston ja kasvillisuuden perusteella olisi ollut mahdollista.

Ajoitusten myötä on selvää, että villisikoja on pyydetty Suomessa kivikaudella.

"Villisika on ollut suosikkipyyntikohde ja tärkeä osa elinkeinoa kaikilla alueilla, joilla se on elänyt runsaana", kertoo arkeologi Kristiina Mannermaa Helsingin yliopistosta. "Jos villisika olisi ollut yleinen, se näkyisi arkeologisissa luuaineistoissamme. Pienistä määristä ei jää paljon merkkejä vuosituhansien päähän".

Villisika ei muodostanut pysyvää kantaa Suomeen eikä se esiinny arkeologisissa aineistoissa myöhempinä jaksoina.

"Meistä on todennäköistä, että ihminen esti sian vakiintumisen tänne levinneisyyden äärirajoille – aivan kuten lähivuosikymmeninä", jatkaa riistaeläintutkija Petri Nummi. "Viime aikoina sadan yksilön vuosipyynti on riittänyt estämään sian levittäytymisen. Sikaa on voitu metsästää muun pyynnin yhteydessä silloinkin, kun se on ollut vähälukuinen".

Villisikatulokset julkaistiin 26.11.2014 The Holocene -julkaisussa. Tutkimusryhmään kuuluvat paleontologi Pirkko Ukkonen, arkeologi Kristiina Mannermaa ja riistaeläintutkija Petri Nummi Helsingin yliopistosta.

Ukkonen, P., Mannermaa, K. & Nummi, P. 2014. New evidence of the presence of wild boar (Sus scrofa) in Finland during Early Holocene. Dispersal restricted by snow and hunting? The Holocene. Online. DOI: 10.1177/0959683614557575

Juttu on Helsingin yliopiston tiedote.

Otsikkokuvassa on villisikapesue Luonnontieteellisen museon Maailman luonto -näyttelyssä. Kuva: Marika Turtiainen / Luomus

Savi-idoleita Jokiniemestä Toimitus Pe, 08/08/2014 - 16:15
Heurekan arkeologiset yleisökaivaukset Vantaan Jokiniemessä
Heurekan arkeologiset yleisökaivaukset Vantaan Jokiniemessä
Heurekan arkeologiset yleisökaivaukset Vantaan Jokiniemessä

Vantaan Jokiniemessä 10 päivää kestäneet Heurekan arkeologiset yleisökaivaukset saivat hienon päätöksen keskiviikkona 6. elokuuta, kun kaivauksilta löytyi jo toinen harvinainen savi-idoli.

Edellisenä päivänä oli juuri tehty ensimmäinen, sikiötä muistuttava savi-idolilöytö. Molemmat löydökset ovat lähes 6 000 vuotta vanhoja ja edustavat kampakeraamista kulttuuria noin kivikauden puolivälistä. Runsaimmat löydöt tulivat kohdasta, jossa näyttäisi olleen kaksi hautaa lähekkäin. Vainajista ei ollut säilynyt jälkiä.

Tiedekeskus Heurekan, Helsingin yliopiston alumnitoiminnan ja arkeologi Jan Fastin yhteistyössä järjestämillä yleisökaivauksilla Vantaan Jokiniemessä oli keskiviikkona 6.8. kaivauksien lopetuspäivä. Mukana kaivauksissa oli viimeisinä päivinä Arkeologian harrastajat Ango ry:n jäseniä. Molemmat harvinaiset savi-idolilöydöt teki arkeologian harrastaja Kyllikki Rosenström. Kaivauksia johtaneen Jan Fastin mukaan löydöt ovat ainutlaatuisia, sillä harvoin saviesineet ovat säilyneet näin hyvin tai niitä on saatu ehjinä ylös.

Kaikkiaan kymmenen päivää 28.7.–6.8.2014 kestäneillä Jokiniemen yleisökaivauksilla ahkeroi viime viikolla lähes sata arkeologiasta kiinnostunutta, ensimmäistä kertaa kaivauksiin osallistunutta Helsingin yliopiston alumnia. Kaivajat vaihtuivat joka päivä. Lisäksi kaivauksilla oli mukana Ango ry:n jäseniä ja kokeneita arkeologeja ohjaajina.

Vastaavanlaiset yleisökaivaukset järjestettiin edellisen kerran Jokiniemen alueella vuosina 1990–1994. Kaivauksien johtajana tälläkin kertaa toiminut Jan Fast oli paikalla myös yli kaksikymmentä vuotta sitten, kun samaiselta alueelta löydettiin vastaavanlainen savi-idoli, joka esitti parrakasta miehen päätä. Tuolloin idoli sai Fastin mukaan kansainvälistäkin huomiota, koska kampakeraamiset kulttuuriesineet ovat hyvin harvinaisia.

”Nyt tehdyt löydöt ovat vieläkin hienompia ja aivan omaa luokkaansa, koska ne ovat säilyneet niin hyvin. Nämä savi-idolit ovat parasta museokamaa. Tällaiset esineet kertovat muinaisten ihmisten elämästä paljon enemmän kuin esimerkiksi ruukunpalat. Näistä saadaan hienot näytteet kivikautisesta kulttuurista Kansallismuseoon." kertoo Fast.

Heurekan arkeologiset yleisökaivaukset Vantaan Jokiniemessä

Jokiniemen kivikautinen asuinpaikka löydettiin vuonna 1982. Alueella on suoritettu arkeologisia kaivauksia aiemmin sekä Museoviraston että Heurekan toimesta. Heurekan kaivauksilla vuosina 1990–1994 alueelta löydettiin erittäin runsaasti merkkejä kivikautisesta asutuksesta ajalta noin 4000–3000 vuotta ennen ajanlaskua alkua. Suurimman löytöryhmän muodostivat tuolloin kivikautiset saviastianpalat, joita löydettiin kymmeniätuhansia. Kaivausalueilta löytyi silloin myös melko runsaasti kiviesineitä, nuolenkärkiä, kaapimia, kivikirveiden kappaleita sekä niiden valmistuksessa syntynyttä jätettä eli niin sanottuja iskoksia. Löytöalue, joka nyt on lähellä Keravanjoen rantaa, oli kivikaudella meren rannalla.

Tämän vuoden kaivauksien päälöydökset ovat kahden savi-idolin lisäksi meripihkakorujen kappaleet, piikiviset nuolenkärjet, joista yksi on ilmiömäisen hyvin säilynyt, sekä tuhansia saviastianpaloja. Runsaimmat löydöt olivat kahden lähekkäisen hautakuopan kohdalla. Hautapaikoista todistaa tumma maa-aines, jonka väriin vuosituhansien aikana kokonaan hajonnut orgaaninen aines on vaikuttanut.

Heureka järjestää yleisökaivaukset Jokiniemessä ensi kesänä laajemmalla alueella ja pidempikestoisina. ”Tämän kokemuksen perusteella on varmaa, että innokkaita kaivajia löytyy ja saamme uuden kosketuksen kivikauden kulttuuriin” toteaa Heurekan elämysjohtaja Mikko Myllykoski.

Teksti perustuu käytännössä suoraan Heurekan 7.8.2014 lähettämään tiedotteeseen.

Hiili-14 - Berkeleyn Nobel-koneen tuotos

Berkeleyn 60-tuumainen synklotroni
Berkeleyn 60-tuumainen synklotroni
Arkeologinen kaivaus

Erilaisten arkeologisten, geologisten ja paleontologisten sekä monien muiden historiallisten löytöjen ajoitus oli hankalaa aina vuoteen 1949 saakka, kun radiohiiliajoitus keksittiin. Sen keksimistä edelsi kuitenkin toinen löytö, jonka synty on helppo ajoittaa: hiilen radioaktiivinen isotooppi 14C löydettiin tänään 74 vuotta sitten.

Fyysikot Martin Kamen ja Sam Ruben olivat tyytyväisiä, kun Franz Kurien jo vuonna 1934 ennustama isotooppi pulpahti odotetusti esiin 27. helmikuuta 1940.

Löytö tehtiin Kalifornian yliopiston kuuluisassa Berkeleyn kampuksella sijaisevassa säteilylaboratoriossa, missä olivat maailman ensimmäiset syklotronit. Ernest Lawrence rakensi ensimmäisen sellaisen 1924 valmistaakseen keinotekoisia alkuaineita, isotooppeja, joita ei luonnossa ole sellaisinaan olemassa. Nämä isotoopit ovat käytännössä aina radioaktiivisia, sillä ne aktiivisuutensa vuoksi ne hajoavat toisiksi isotoopeiksi, eikä siksi niitä luonnosta juuri tavata. Koska työ oli fysiikan ja kemian rajamailla, ei Lawrence koskaan osannut sanoa onko hän ydinfyysikko vai ydinkemisti.

Parissa vuosikymmenessä Berkeleyssä kasvatettiin synklotronin halkaisijaa 11-tuumaisesta kolossaaliseen 60-tuumaiseen. Mitä suurempi halkaisija oli, sitä suurempiin energioihin sillä päästiin. 60-tuumaisen, siis 1,5 metriä halkaisijaltana olleen laitteen olennaisin osa oli 220 tonnia painanut voimakas magneetti, mihin korkeataajuuksista vaihtovirtaa syöttämällä saatiin aikaan sykkivä magneettikenttä, mikä sai tyhjökammiossa ympyrärataa kulkevat hiukkaset kiihtyvään liikkeeseen. Kierros kierrokselta hiukkasten energia kasvoi korkeammaksi.

Laite otettiin käyttöön vuonna 1939 ja eräät ensimmäiset sen kykyjä täysipainoisesti testailleet tutkijat olivat juuri Martin Kamen ja Sam Ruben. He saivat synklotronilla aikaan hiilen radioaktiivista isotooppia, missä oli ytimessä kuusi protonia ja 8 neutronia. Isotooppiluku määräytyy varauksettomien neutronien mukaan, ja siis tässä tapauksessa hiilen ytimessä oli 16 protonia ja neutronia.

Löydöllä oli kiinnostava epäsuora seuraus: fotosynteesin periaatteen löytyminen. Itse Lawrence usutti tutkijoitaan käyttämään hiilen uutta radioaktiivista isotooppia "johonkin hyödylliseen", ja biokemisti Melvin Calvin keksi ottaa sen avukseen, kun hän selvitti miten aineet kulkevat kasvien sisällä ilmakehästä hiilidioksidin muuttumisesta hiilihydraateiksi ja muiksi orgaaniksiksi aineiksi. Hän huomasi työryhmineen kuinka auringon valo saa klorofyllin "valmistamaan" orgaamisia aineita sen sijaan että hiilidioksidi olisi aktiivinen osallistuja prosessissa, kuten tuolloin vielä ajateltiin.

Sen lisäksi että Lawrence sai Nobelin vuonna 1939 syklotronin rakentamisesta ja keinotekoisten radioaktiivisten alkuaineiden keksimisestä, sai Calvin omansa vuonna 1961. Kaikkiaan viisi muuta Nobelia on saatu Berkeleyn atomimurskaimella (kuten sitä kutsuttiin), ja lisäksi se tuotti vielä ainakin yhden sellaisen epäsuorasti: Chicagon yliopiston luonnollisten ja keinotekoisten radioaktiivisten aineiden tutkija Willard Libby sai sen radiohiiliajoituksen periaatteen keksimisestä.

Radiohiiliajoitus

Hiili-14 oli siis kiinnostava aine, mutta erityisen kiinnostavaksi se nousi vasta vuonna 1949, kun Libby työryhmineen äkkäsi hiili-14:n esiintyvän luonnossakin. Sitä syntyy muun muassa ilmakehässä, kun kosminen säteily pommittaa happi- ja typpiatomeita. Ilmasta tämä ns. radiohiili ajautuu yhteyttämisen, hengittämisen ja ravintoketjun kautta kasveihin ja eläimiin.

Libby keksi, että kun kasvi tai eläin kuolee, niin sen radiohiilen saanti ilmakehästä tyrehtyy. Sen jälkeen mittaamalla yksinkertaisesti hiili-14:n määrää suhteessa siihen mitä vastaavassa elävässä kasvissa tai eläimessä on luonnollisesti, voidaan radiohiilen puoliintumisajan perusteella päätellä suoraan milloin se on elänyt.

Koska hiili-14:n puoliintumisaika on noin 5700 vuotta, puolet eliössä olleista radiohiiliatomeista hajoaa noin 5 700 vuodessa. Lopuista puolet hajoaa taas seuraavissa noin 5700 vuodessa ja jäljellä olevasta radiohiilestä puolet jälleen noin 5700 vuodessa. Ja niin edelleen. Tarkalleen ottaen kiili-14:n puoliintumisajaksi sanotaan 5730 ±40 vuotta, mikä kymmenistä tuhansista vuosista puhuttaessa on hyvin tarkka luku.

Suurin osa maapallolla olevasta hiilestä on sen perusmuotoa, hiili-12 -isotooppia. Sitä on noin 99% kaikesta hiilestä. Lopuista suurin osa on hiili-13 -isotooppia, kun radioaktiivista isotooppia hiili-14 on vain noin 0,0000000001%, eli noin triljoonasosan verran. Kemiallisesti hiilet eivät juuri eroa toisistaan, joten radioajoituksen lisäksi hiili-14 sopii mainiosti myös merkitsemiseen korvaamalla tavallista hiiltä aineissa tällä lievästi radioaktiivisella hiilellä.

Kätevimmillään radiohiiliajoitus on muun muassa paleontologiassa ja arkeologiassa. Rajana iänmäärityksessä on noin kymmenen puoliintumisaikaa, eli jotakuinkin 60 000 vuoden kohdalla, koska silloin hiili-14:n määrä on pudonnut jo niin pieneksi, etteivät tulokset ole enää luotettavia. Kun iältään tunnettuja, nuoria näytteitä on verrattu radiohiiliajoituksella saatuihin tuloksiin, on todettu täysin suoraviivaisen laskelman antavan hieman liian nuoria ikiä hyvin vanhoille esineille. Tätä varten on laskettu korjauskertoimia muun muassa käyttäen mittatikkuinka puiden vuosirenkaita.

Radiohiiliajoitus sopii erinomaisesti eloperäisten aineiden ajoitukseen. Esimerkiksi puu, hiiltyneet ainekset, luu, eläinten kuoret ja sekä eloperäisissä soluissa oleva kollageeni sisältävät sopivasti hiili-14:aa, jotta iänmääritys onnistuu.

Siinä missä aikaisemmin radiohiilen määrää arvioitiin betasäteilyä mittaamalla, on 1990-luvun alusta alkaen tärkein menetelmä ollut massaspektrometri. Sen avulla voidaan hiilen isotooppien tarkat määrät selvittää hyvin tarkasti. Näin ikä voidaan määrittää yhä pienemmistä näytemääristä sekä mm. keramiikasta.

Arkeologinen kaivaus

Kuvat: Berkeley Lab via United States Department of Energy ja Flickr/texasrobo

Keskiaikainen salaliittoteoria

Valta turmelee, ja täydellinen valta turmelee täydellisesti. Lordi Actonin vuonna 1887 muotoilemasta luonnehdinnasta on liikkeellä lukemattomia hieman erilaisia versioita, mutta sisältö on aina sama ja se pätee myös taannehtivasti.

Koillis-Bulgariasta, läheltä Mustanmeren rantamilla sijaitsevaa Kavarnan kaupunkia, on löydetty keskiaikainen pronssisormus, jota on mahdollisesti käytetty poliittisiin tarkoituksiin, yrityksiin säilyttää tai anastaa paljon parjattu valta.

Sormuksen koristuksena on taidokkaasti työstetty pikkuruinen rasia, jonka kyljessä on reikä. Tutkijoiden mukaan sormus ei ole kuitenkaan ollut mikään koriste vaan poliittisissa murhissa käytetty tappava ase: rasiassa säilytetty myrkky on ollut helppo tipauttaa uhrin juomalasiin.

Sormus löytyi arkeologisissa kaivauksissa, joita tehdään keskiaikaisen Kaliakran linnan raunioissa. Paikalta on löydetty murhasormuksen lisäksi kymmenittäin muitakin koruja, kuten kultasormuksia ja helmikorvakoruja. Niiden käyttötarkoitus on kuitenkin ollut vähemmän julma.

Kaivauksia johtavan Sofian Kansallisen arkeologian instituutin ja museon varajohtajan Bonnie Petrunovan mukaan sormusta ei ole pidetty sormessa jatkuvasti, vaan myrkyllä täytettyä korua on käytetty vain tarvittaessa. Ilmeisesti tarvetta on ollut tiuhaan, sillä alueella tehtiin 1300-luvulla useita murhia ja monet sikäläisen ylhäisön edustajat kuolivat selittämättömällä tavalla.

Kavarna oli aikoinaan Dobrudzhan despotaatin pääkaupunki. 1300-luvun jälkipuoliskolla alueella piti valtaa Dobrotitsa, jolla oli poikansa Ivanko Terterin kanssa alituista kähinää ja kädenvääntöä. Sormuksen ja sen ahkeran käytön arvellaan liittyvän näihin välienselvittelyihin.

Ylimystön vehkeily ei kuitenkaan johtanut kovin pysyviin tuloksiin, sillä 1400-luvun alussa ottomaanit valloittivat alueen ja miehittivät sen virallisesti vuonna 1444 käydyn Varnan taistelun jälkeen.

Kuva: Kavarna Municipality

Ikivanha aromipesä

Kuka muistaa takavuosina öiseen aikaan pyörineillä ostoskanavilla mainostetun styroksisen puuronhauduttimen? Se on vanhanaikaisuudestaan huolimatta uusinta uutta verrattuna Japanista löytyneisiin muinaisiin keittiövälineisiin.

Esihistoriallisen Japanin metsästäjä-keräilijät tai oikeastaan kalastajat käyttivät saviastioita ruoanvalmistukseen jo paljon ennen riisinviljelyn aloittamista. Jos muinaiset japanilaiset olisivat syöneet lautasensa – tai keittoastiansa – tyhjiksi ja pesseet ne putipuhtaiksi, löytöä ei kuitenkaan olisi ikinä tehty.

Vielä parikymmentä vuotta sitten oltiin siinä käsityksessä, että Japanissa alettiin valmistaa saviastioita vasta noin 2300 vuotta sitten. Sitten Jōmon-kautiselta asuinpaikalta löytyi rakennusten jäänteiden lisäksi runsaasti saviruukkujen palasia. Jōmon-kausi ulottuu noin 12 000 vuotta ajassa taaksepäin. Nyt tutkitut saviastiat ovat vielä varhaisempia ja siten peräisin paleoliittisen kauden loppuvuosituhansilta. (Kuvan ruukut ovat paljon uudempaa mallia, sillä ne on löydetty Pompeijin raunioista.)

Bioarkeologi Oliver Craigin johtama tutkijaryhmä Yorkin yliopistosta Englannista on päätynyt tulokseen, jonka mukaan japanilaisissa saviastioissa on porissut ruokaa vähintään 11 000 vuotta, mutta mahdollisesti jopa 15 000 vuotta sitten. Sirpaleista löytyneissä ruoantähteissä olevan typen perusteella on voitu päätellä, että niitä on käytetty kokkaamiseen.

Jäänteissä on todettu olevan myös rasvahappoja, jotka osoittavat, että astioissa on kypsennetty nimenomaan kalaa, mahdollisesti lohta, tai muita mereneläviä – tuhansia vuosia ennen kuin viljelyskulttuureissa alettiin käyttää saviastioita ruoanlaittoon. Craigin ryhmä tutki jäänteitä kaikkiaan 101 saviastiasta, jotka ovat peräisin 13 löytöpaikasta eri puolilta Japanin saaria. Noin 80 astiasta löytyi merkkejä joko makeassa tai merivedessä viihtyneistä eläimistä.

Manner-Aasian puolella, erityisesti Kiinassa, on hallittu saviastioiden tekotaito jo paljon aikaisemmin eli noin 20 000 vuotta sitten, mutta niitä ei ainakaan varmuudella tiedetä käytetyn ruoanvalmistukseen, vaan pelkästään säilytysastioina. Oliver Graig ryhmineen aikoo kuitenkin tutkia näiden vielä vanhempien saviastioiden palasia ja selvittää, olisivatko ne Japanista löytyneitä ruukkujakin vanhempia ”aromipesiä”.

Muinaisesta kokkaamisesta kertoi ScienceNews ja alkuperäinen artikkeli ilmestyi Nature-lehdessä 11.4.2013.

Clovis jäämässä kakkoseksi

Länsimaisen historiankirjoituksen mukaan Kristoffer Kolumbus löysi Amerikan vuonna 1492, mutta kuten tunnettua, manner oli asutettu jo kauan ennen genovalaisen merenkulkijan rantautumista uuteen maailmaan – jota hän kaiken lisäksi piti kuolemaansa saakka Intiana.

Viikingit seilasivat Atlantin yli tuhat vuotta sitten ja jo paljon aiemmin, jääkauden loppuvaiheissa, Aasiasta vaelsi väkeä Pohjois-Amerikkaan nykyisen Beringin salmen kohdalla olleen maakannaksen kautta.

Ensimmäisinä amerikkalaisina pidettiin pitkään mammutteja metsästäneitä intiaaneja, jotka levittäytyvät mantereelle noin 13 000 vuotta sitten. Edelleen on kuitenkin epävarmaa, mistä suunnasta nämä Clovis-kulttuurin edustajat mantereelle saapuivat. Nyt heiltä ollaan viemässä ensimmäisten asuttajien manttelia – jos kohta ykkössija on kyseenalaistettu aiemminkin.

Brasiliasta on löytynyt liki 10 000 vuotta Clovis-kulttuurin jäljiltä löytyneitä keihäänkärkiä ja muita teräaseita vanhempia työkaluja. Geokronologi Christelle Lahayen ja arkeologi Eric Boëdan johtama ryhmä on tutkinut Toca da Tira Peiassa sijaitsevaa kalliosuojaa ja löytänyt toistasataa kiviesinettä, jotka ovat todennäköisesti tai ainakin mahdollisesti ihmisen tekemiä.

Ongelman - ja epäilyjä - aiheuttaa se, että paikalta ei ole löytynyt palanutta puuta tai muuta orgaanista ainetta, josta löytöjen ikä voitaisiin määrittää radiohiilimenetelmällä. Nyt arvio on jouduttu tekemään sillä perusteella, kuinka pitkään esineet ovat olleet hautautuneena maahan.

Esineitä on löytynyt useista kerroksista. Lahaye ja Boëda ovat tutkineet muutoksia, joita säteily on aiheuttanut eri kerroksissa esiintyvissä kvartsirakeissa ja saaneet sillä perusteella ajallisen arvion. Ylin kerros on ollut auringonvalossa viimeksi noin 4 000 vuotta sitten ja alin kerros noin 22 000 vuotta sitten.

Menetelmä on kuitenkin epävarma. Lisäksi joidenkin tutkijoiden mukaan työstetyiltä näyttävät kivet voivat olla peräisin jyrkkää kalliorinnettä alas vyöryneistä lohkareista. Osa Lahayen ja Boëdan kollegoista on kuitenkin vankasti sitä mieltä, että Clovis-intiaanit eivät olleet ensimmäisiä amerikkalaisia.