Kadonneeksi luultu kengurotta olikin vain piileksinyt yli 30 vuotta

Markus Hotakainen

Tutkijat ja luonnonsuojelijat ovat löytäneet Baja Californiasta Meksikon pohjoisosista sanquintininkengurotan (Dipodomys gravipes), jonka luultiin jo kuolleen sukupuuttoon.

Viimeisin havainto lajista oli vuodelta 1986 ja Meksikon hallitus lisäsi pikkuruisen kengurotan uhanalaisten lajien joukkoon vuonna 1994. Sittemmin sitä on pidetty esimerkkinä maanviljelyksen leviämisen aiheuttamasta sukupuutosta.

San Quintinin aluetta on viime vuosikymmeninä raivattu laajalti pelloiksi ja sinne on rakennettu kasvihuoneita tomaattien ja mansikoiden kasvattamista varten.

Paikallista kengurottaa on etsitty vuosien mittaan ahkerasti, mutta vasta viime kesänä lajin ennestään tunnetuilta asuinseuduilta löytyi yllättäen neljä sanquintininkengurottayksilöä.

"Löytö ei ole ainoastaan oivallinen esimerkki perinteisen luonnonhistoriallisen kenttätyön merkityksestä, vaan tekemiemme havaintojen pohjalta on hyvä tilaisuus laatia suojeluohjelma", toteaa Scott Tremor San Diegon luonnonhistoriallisesta museosta.

Ensimmäisen havainnon jälkeen sanquintininkengurottia on löytynyt myös Valle Tranquilon suojelualueelta, jota hallinnoi paikallinen luonnonsuojelujärjestö Terra Peninsular.

"Terra Peninsular on tarkkaillut suojelualueita löytääkseen juuri tämän lajin. Voitte kuvitella, kuinka iloisia olemme, että uurastuksemme ja luonnonhistoriallisen museon avun tuloksena onnistuimme tekemään löydön ja pääsemme jatkamaan työtä lajin suojelemiseksi", riemuitsee Jorge Andrade Terra Peninsularista.

Sanquintininkengurotta on jo kolmas museon tutkijoiden löytämä Kalifornian niemimaan nisäkäslaji, jonka luultiin kuolleen sukupuuttoon. Kaksi muuta ovat kalifornianmyyrä (Microtus californicus) ja pyöröhäntäsiiseli (Xerospermophilus tereticaudus apricus).

Löydöstä kerrottiin San Diegon luonnonhistoriallisen museon uutissivuilla.

Kuva: Sula Vanderplank, San Diego Natural History Museum

Ylhäisen ja Alhaisen kosteikkoseikkailu

Anonyymi

Rakennettu kosteikko kuhisee elämää ja voi olla kuin pieni järvi. Rannoilla pesivät linnut, mutaisesta maasta löytyy öttiäisiä ja kalastaja saa sieltä melkoisen saaliin.

Hämeenlinnassa, Tammelan ylänköalueen alavalla turvemaalla on nykyään hieno kosteikko, joka on kuin kirkasvetinen pieni järvi. Keskellä sitä sijaitsee pikkuinen saari.

Vitikankorven kosteikon maanomistaja Aaro-Matti Ylhäinen on syystäkin tyytyväinen. Hänen vanha kotitalonsa sijaitsee vain reilu sadan metrin päässä kosteikosta ja nyt sen ikkunasta avautuu hieno järvimaisema.

Linnuston tarkkailusta on tullut Ylhäisille uusi harrastus.

"Kiikarit ovat aina ikkunalaudalla", hän kertoo. "Järvellä on myös mukava soudella."

Jos naapurissa ei olisi hienoa uimarantaa, niin Ylhäinen epäilee, että hänen kosteikkonsa olisi suosittu uimapaikka kyläläisten keskuudessa.

Ylhäisten rakentama kosteikko on hyvä esimerkki rakennetusta riistakosteikosta, joka on erityisesti vesilintujen suosiossa. Vuosi sitten luodun kosteikon rannoille on myös alkanut muodostua uudenlaista kasvillisuutta, kuten esimerkiksi raatteita, saroja ja kortteita.

Kuva: Kotiseutukosteikkohankkeen vetäjä Mikko Alhainen kyllästyi joka keväisiin tulvavesiin ja rakensi tilalleen alavaa turvemaapeltoa suojelevan kosteikon.

Rakentaminen vaatii asiantuntemusta

Vitikankorven kosteikko valmistui viime vuoden keväällä. Sen vesipinta-ala on noin kaksi hehtaaria, syvimmät kohdat noin kaksi metriä ja valuma-alue 140 hehtaaria.  Keskellä oleva saari on itse rakennettu.

Kosteikon rakentaminen ei ollut aivan yksinkertaista, sillä se vaati paljon patoamista ja kaivamista. Padon vettä pitävä ydin tehtiin savensekaisesta rahkaturpeesta. 

Vedenkorkeuden säätelyä ja tyhjennystä varten kosteikko tarvitsi munkkikaivon. Tulva-ajan vesien hallinta turvattiin rakentamalla kivetty pohjakynnys virtausuomineen. Rantojen moni-ilmeisyyttä lisättiin niemiä ja lahdelmia rakentamalla sekä rantaluiskia loiventamalla. Kosteikon vesiensuojeluarvoa parannettiin rakentamalla yläjuoksulle tyhjennettävissä oleva laskeutusallas sekä pidentämällä erilaisin rakenneratkaisuin veden viipymäaikaa.

Hankkeen kokonaiskustannukset olivat 11 600 euroa, joista suurin osa kului kaivuutöihin. Tukea projekti sai Kotiseutukosteikko Life+ hankkeesta, niin että Ylhäiselle itselleen jäi maksettavaksi siitä vain tuhat euroa – jos omalle työlle ei lasketa hintaa. Talkootöinä hankkeessa tehtiin vaikka mitä.

Sillivalas kuulee kallollaan

Kuva: Aqqa Rosing-Asvid
Markus Hotakainen

Hetulavalaiden tiedetään laulavan, vaikka niillä ei äänijänteitä olekaan. Ääni syntyy päälaella sijaitsevien puhallusaukkojen yhteydessä olevissa onkaloissa, joissa ilmanpaine vaihtelee. Näin syntyy hyvin matalataajuista ääntä, joka kulkeutuu satojen kilometrien päähän.

Tutkijoille on kuitenkin ollut arvoitus, miten valaat kuulevat. San Diegon valtionyliopistossa tehdyn tutkimuksen perusteella valaiden kuulon kannalta keskeinen ruumiinosa on niiden kallo. Ted Cranford ja Petr Krysl tutkivat sillivalaan luustoa ja tuli siihen tulokseen, että kallon luut värähtelevät matalia ääniä vastaavilla taajuuksilla ja välittävät värähtelyt edelleen korvan kuuloluihin. 

Tutkimus liittyy myös merten "äänisuojeluun". Monet ihmisen toimet, kuten meriliikenne, öljynetsintä ja -poraus sekä sotaharjoitukset synnyttävät ääniaaltoja, joiden taajuus on samalla alueella valaille ominaisten äänten kanssa. Ne haittaavat valaiden kommunikointia toistensa kanssa ja tekevät uhanalaisten lajien elämän entistä tukalammaksi.

Suojelutoimien ja niitä koskevan lainsäädännön kannalta on kuitenkin ollut ongelmallista, että valaiden kuuloaisti on tunnettu hyvin huonosti. Tuoreessa tutkimuksessa tehtiin tarkka kolmiulotteinen tietokonemallinnus valaan päästä – luineen, lihaksineen, aivoineen ja aistielimineen kaikkineen – ja sen avulla tarkasteltiin äänen kulkua valaan kehossa. 

 

Mallin pohjana käytettiin valasta, joka rantautui vuonna 2003 Sunset Beachille Kaliforniaan. Sitä ei saatu takaisin veteen, joten se menehtyi, mutta sen perintö voi auttaa muita valaita. Tutkijat skannasivat valaan pään röntgenlaitteistolla ja rakensivat näin saadun informaation pohjalta tutkimuksessa käytetyn yksityiskohtaisen mallin. 

Tietokonemalli koostuu miljoonista osasista, joten sen käsittelyyn ja etenkin äänen aiheuttamien värähtelyjen simulointiin tarvittiin paljon laskentatehoa. Käytännössä ääni (eli veden paineenvaihtelut) voi kulkeutua valaan kuuloluihin kahta reittiä: pehmytkudoksia tai kallon muita luita pitkin.

Pehmytkudosten välityksellä matalataajuisen äänen kulkeutuminen on heikkoa, sillä äänen aallonpituus on suurempi kuin valas itse. Kallon luut sen sijaan voivat värähdellä pitkäaaltoisen äänen taajuuden mukaan ja jopa vahvistaa sitä – ainakin teoriassa. 

Ja uuden tutkimuksen mukaan myös käytännössä. Tutkijoiden tekemän simulaation perusteella ääni kulkeutuu valaan kallon luiden välityksellä neljä kertaa tehokkaammin kuin pehmytkudosten kautta ja valaiden ääntelyyn käyttämien matalimpien taajuuksien alueella – 10–130 Hz – jopa kymmenen kertaa tehokkaammin. 

Jatkotutkimuksessa on tarkoitus selvittää, toimiiko myös muiden valaslajien kuulo samalla periaatteella. 

Alla oleva animaatio simuloi sillivalaan kallon luiden värähtelyä 250 hertsin taajuudella. Värähtelyn suuruutta on havainnollisuuden vuoksi liioiteltu. Kuva: Ted Cranford ja Petr Krysl.

ezgif_com-resize.gif

Tutkimuksesta kerrottiin San Diegon valtionyliopiston uutissivustolla ja se on julkaistu PLOS ONE -tiedelehdessä 29. tammikuuta.

 

Tilaa aihepiirin luonnonsuojelu RSS-syöte