Tuore tutkimus paljasti odottamattomia salaisuuksia: Pimeä aine poksauttelee planeettamme tulivuoria ja repii mantereita hajalle. Näin siis, kunhan ensin mahdollisesti kenties sopivilla asioilla jossitellaan ihan käsittämättömän paljon ja vedetään muutamia mutkia suoriksi.

Päättelyketju menee näin: Aurinko kiertää Linnunradan keskuksen ympärillä ja pomppii samalla edestakaisin galaksin kiekon tason läpi. Parhaimmillaan se käy kiekosta noin 250 valovuoden päässä. Eestaas vekslatessaan se joutuu ajoittain tekemisiin pimeän aineen tihentymien kanssa. Ajoittain tuota mystistä materiaa on tiellä riittävästi että tapahtuu oikein kunnollista vuorovaikutusta - ja se sitten näkyy aivan käsittämättömän mittavien asioiden jaksollisuutena. Oortin pilvestä tippuu komeettoja kohti sisempää Aurinkokuntaa luoden planeetoille ja kuille mittavan pommitusuhan. Lisäksi juuri tämä meidän pallomme sattuu olemaan riittävän iso jotta pimeä aine vaikuttaa siihen suoraan. Ainetta kertyy Maan ytimeen ja aktivoi samalla planeetan sisäistä toimintaa. Tästä seuraa normaalia enemmän tulivuorenpurkauksia ja mannerten repeilyä. Ja, kuten tunnettua, sekä komeettatörmäykset että tulivuorten aktivoituminen tehostavat massasukupuuttoja. Voilá.

Useat tahot uutisoivat tästä varsin päräyttävästä havainnosta menneellä viikolla. Suomessa asiasta on uutisoinut toistaiseksi kai ainoastaan Yle Tiede, mutta maailmalla asiaan ovat tarttuneet ainakin ScienceDaily ja Astrobiology Magazine. Ei ihme, sillä Michael Rampinon tekemä tutkimus julkaistiin varsin korkealle arvostetussa Monthly notices of the Royal Astronomical Society -julkaisussa. Lehden impact factor eli suomeksi vaikuttavuuskerroin on yli 5! Miten sellaiseen päässeessä jutussa voisi mennä vikaan?

Onhan tuo tosiaan hieno ja kutkuttava idea. Ainoa huono puoli tutkimuksessa on, että kyse on pahanlaatuisesta aineiston vääristelystä ja parhaiden palojen poiminnasta (engl. cherry picking). Alla muutamia huomautuksia:

1. Auringon rata todella on hieman kallellaan Linnunradan kiekkoon nähden, eli me kyllä pompimme tason ylä- ja alapuolelle tasaiseen tahtiin. Ainakaan minun tietääkseni itse sitä tahtia ei kuitenkaan ole saatu määritettyä vielä aivan tarkkaan - artikkelin itsensäkin mukaan arviot vaihtelevat 60 - 84 miljoonan vuoden välillä. Tutkimuksen perusoletus on siis hiuskarvan varassa - jos arvo ei nimittäin ole juuri oikea (tuntuisi olevan jotakuinkin 66 miljoonaa vuotta) jaksottaisuus menee aivan häneksi. (Toisaalta Rampinon malliin sopinee oivasti, että maailmanhistoriasta löytyy aina suuria esille napsaistavia törmäyksiä tai joukkotuhoja muutaman kymmenen miljoonan vuoden välein. Niistä sitten vain valitsee parhaiten sopivat. Näppärää.)
2. Edellä mainittu hiuskarva katkeaakin sitten saman tien. Asteroidien tai komeettojen törmäysryppäitä on varsin vaikeata todistaa nykytiedoilla. Useimpien kraattereiden ajoitukset nimittäin ovat erittäin epätarkkoja, ja usein vain iän ylä- tai alaraja on saatu selville. Eri metodit myös antavat erilaisia ikiä (tästä voisi vaikkapa kirjoittaa kirjan). Vieressä oleva kuva selventänee asiaa. Toki törmäykset todella voivat sattua hyvinkin tiuhassa sarjassa - näin oletetaan käyneen muutamien Ordoviikkikauden kraattereiden tapauksessa. Se vain sattui tapahtumaan 200 miljoonaa vuotta liian aikaisin että olisi hyödyksi tälle tutkimukselle. Summa summarum: Rampinon "törmäyspulssit" ovat pahimmillaan vain yksittäisten kraattereiden muodostumisikiä, tai sopivasti pitkältä virherajalta valittuja kohtia. Viereinen kuva selventänee asiaa. Tai sitten ei.
3. Massasukupuutot ovat toki todellisia tapahtumia. Dinosaurukset ja trilobiitit ovat nykyään aika harvassa. Mutta mittavien sukupuuttojen määrittely taas on hieman niin ja näin. Yleisesti tunnustetaan viisi sukupuuttoaaltoa, mutta Rampino havainnoi jaksollisuudessaan montaa muutakin. Mikä sitten on riittävän suuri joukkotuho ollakseen "massasukupuutto"? Millaisissa eliöryhmissä sen pitää näkyä? Merellä vai maalla, eläimissä vai kasveissa? Paljonko pitää lajeja kadota, vai häviääkö kokonaisia sukuja tai heimoja? Raup ja Sepkoski pohtivat asiaa parissakin klassisessa artikkelissa (1, 2), eikä asia ole mitenkään yksisellitteinen. Heidän mukaansa joukkotuhojen periodisuus on 26 miljoonan vuoden luokkaa, mikä ei taas sitten olisi synkassa Rampinon idean kanssa...
4. Tutkimusidean perustana ovat WIMPit eli "heikosti vuorovaikuttavat massiiviset hiukkaset". En väitä ymmärtäväni niistä paljoakaan, paitsi sen, että ne ovat teoreettisia hiukkasia. Outojen otusten olemassaoloa ei ole millään tasolla todistettu. Mutta voihan niitä toki olla, selittäisivät hyvin paljon. Ja, jos pimeä aine nyt sitten sattuu koostumaan WIMPeistä (mikä ei ole ihan varmaa sekään), niin planeettamme läpi pitäisi joka sekunti kulkea miljardeja WIMPpejä... aika näyttää havaitaanko niitä ikinä vai keksitäänkö kosmologian massaongelmille jokin hieman erilainen ratkaisu.
5. Artikkelin antamilla tiedoilla jää epäselväksi, miksi WIMPit käytännössä jäisivät jumiin ja vaikuttaisivat juuri Maan ytimessä. Oletuksen mukaanhan muiden kiviplaneettojen ja kuiden massa ei olisi riittävä nappaamaan riittävän massiivisia määriä WIMPpejä huomaansa. Mutta... jos maapallolla on riittävän iso gravitaatiokuoppa että se vangitsee WIMPpejä, niin eikö ilmiön pitäisi olla paljon suuremmilla kaasuplaneetoilla huomattavasti suurempi? Luulisi, että niistä tuo ylimääräinen massa, saati sitten sen antama lisäpotku sisäisille prosesseille olisi jo selvästi havaittava. Puhumattakaan Auringosta - sen gravitaatiokuoppa kun on aivan käsittämättömän valtava! Voisi kuvitella, että massalisän vuoksi Auringon ytimen fuusioprosessi olisi tehokkaampaa kuin perinteiset mallit esittävät...? Vaikka Auringon vuorovaikutusta pimeän materian kanssa onkin tutkittu, en tuollaisesta ole kuullut.
6. Tutkimus kyllä osuu yhdessä asiassa täysin nappiin. Törmäykset ja suuret vulkaaniset pulssit todella ovat syitä massasukupuuttoihin. Dinotkin kuolivat kaikkein todennäköisimmin niiden yhteisvaikutukseen. (Sivuhuomautus: pientä debattia asiasta voi joku nähdä tässä asiassa olevan, mutta kyllä se nyt vain on niin että se asteroidimäjäys oli ihan riittävän iso piste pitkään kestäneen vulkaanisen iin päälle.. tai keskelle.) Mutta ei siihen mitään pimeää ainetta tarvita. Satunnainen törmäily, laattatektoniikka ja Maan vaipan toiminta riittävät. Miksi asialle pitäisi väen vängällä löytyä jokin suurempi syy?
7. Poikkitieteellisyys on hyvä juttu, mutta... onkohan tuossa jutussa nyt ollut kunnollinen vertaisarviointi? Kyse on kuitenkin lähes puhtaasti geotieteisiin / planeettageologiaan liittyvistä ilmiöistä, mutta lehti on nähdäkseni erikoistunut pääosin astrofysiikkaan. Ihan vain tässä nyt pohdin.
8. Tutkimuksen tekijä Rampino on jo pitkään etsinyt yleistä syytä eliöiden massasukupuutoille, lempilapsenaan juurikin Linnunradan kiekossä pörräämisen aiheuttama periodisuus. Lainaan (luvatta, ja siksi anonyyminä) erästä asiaan perehtynyttä ja eittämättä asenteellista geologia: "[Rampino] on galaksin tason läpi kulkemisista ja joukkotuhoista jaksanut vaahdota vuosikymmeniä, ja nyt siinä samalla sitten pimeää ainetta päätyy Maan ytimeen ja aiheuttaa sitten överiksi menevää vulkanismia. Just just. Millä [ihmeellä] nää [hyvin erikoiset tutkijat] saa rahaa [erityisen rakkaisiin aiheisiinsa], ja pidettyä virkansa?" Sanamuotoja hieman muutettu siistin lukukokemuksen varmistamiseksi.

Rampinon päräyttävän artikkelin voisi muotoilla paljon lyhyemminkin: Kuvitteellinen ja ominaisuuksiltaan tuntematon aine aktivoi ainoastaan maapallon sisuksia havaitsemattomalla tavalla ja voisi periaatteessa aiheuttaa sukupuuttoaaltoja, jos kaikki sattuisi menemään juurikin tämän mallin mukaan.

Ja jos lehmille kasvaisi siivet, taivaalta tippuu liukumiinoja. Kannattaako siltikään ostaa entistä tukevampia sateenvarjoja?

Sekavan ja vajavan aineiston syövereistä löytää ihan varmasti korrelaatioita, jos jaksaa tonkia ja on tarpeeksi vakuuttunut siitä että on oikeassa. Ja korrelaatioita löytyy vaikka mistä, vaikkapa mehiläisten määrien ja kannabiksen kuluttajien välille. Mene ja tiedä sitten, onko se sitten kunnollista tiedettä...

Otsikkokuva: Mordor by Edli / DevianArt

Avaruus on tyhjää täynnä. Tai sellainen on yleinen ja vallitseva käsitys sen olemuksesta. Monien muiden selviöinä pidettyjen asioiden tavoin se ei ole totta.

Maanpäällisiin olosuhteisiin verrattuna avaruudessa on toki vähemmän ainetta kuin parhaimmissakaan laboratorioissa luoduissa tyhjiöissä, mutta silti siellä on jotain: säteilyä, magneettikenttiä ja hiukkasia.

Suurin osa hiukkasista – kuten säteilystäkin – on lähtöisin Auringosta. Päivänkehrän pintakerroksissa tapahtuvat purkaukset syytävät kaiken aikaa avaruuteen sähköisesti varattuja hiukkasia.

Kaikkein voimallisimmat räjähdykset synnyttävät suunnattomia koronan massapurkauksia, joiden myötä hiukkasia voi päätyä Maan ilmakehään saakka. Ja tunnetusti silloin napaseuduilla leimuavat kirkkaat revontulet.

Auringosta puhaltava hiukkastuuli ei ole ainoa avaruudessa vaikuttava voima. Tyhjässä (okei, melkein tyhjässä) ja painottomassa tilassa säteilykin saa aikaiseksi tuntuvan paineen, joka kohdistuu kaikkeen aineelliseen. Se vaikuttaa komeetoista irronneeseen pölyyn ja kaasuun, mutta myös massiivisempiin kappaleisiin kuten avaruusaluksiin.

Avaruuspurjeita on kaavailtu jo pitkään ekologiseksi etenemiskeinoksi avaruudessa. Neliökilometrien laajuiseen kevyeen materiaaliin kohdistuva säteilypaine aiheuttaa työntövoiman, joka on vähäinen, mutta sitäkin sinnikkäämpi. Aurinkopurjeella varustetun aluksen vauhti kiihtyisi hitaasti, varmasti ja jatkuvasti.

Säteilypainetta voidaan hyödyntää myös innovatiivisemmin ja jopa tavoilla, joita ei ole edes ajateltu siinä vaiheessa kun avaruudessa matkaavaa alusta on alkujaan suunniteltu. Hyvä esimerkki on Kepler-avaruusteleskooppi.

Gyroskooppiensa ansiosta se tuijotti järkähtämättä kohti Joutsenen, Lyyran ja Lohikäärmeen tähdistöjen rajaseutuja, ja tarkkaili herkeämättä 150 000 tähden kirkkautta neljän vuoden ajan. Kun vauhtipyöristä oli toimintakunnossa enää kaksi, teleskoopin ohjaus ja suuntaus kävi mahdottomaksi. Havainto-ohjelma jouduttiin keskeyttämään.

Kepler-tiimi ei jäänyt raastamaan epätoivoissaan hiuksiaan vaan kehitti ongelmaan ratkaisun, jonka turvin teleskooppi saatiin uudelleen käyttöön. Kahden gyroskoopin avulla sen suuntaa voitiin edelleen säädellä ja ylläpitää Maan ratatasossa – ja kolmanteen ulottuvuuteenkin löytyi lääke: säteilypaine.

Kepler-avaruusteleskoopin aurinkopaneelit muodostavat sen toiselle puolelle harjakattomaisen rakenteen. Kun teleskooppi käännettiin siten, että "katonharja" osoittaa suoraan Aurinkoon, säteilypaine kohdistaa yhtä suuren voiman kumpaankin lappeeseen – ja pitää aluksen vakaasti halutussa asennossa.

Aurinkoa kiertäessään Kepler ei enää pysty tuijottamaan jatkuvasti samaan kohtaan taivaalla, mutta havaintosuuntaa ei kuitenkaan tarvitse muuttaa kuin 2,5 kuukauden välein. Uudistettu etsintä on ollut käynnissä toukokuusta 2014 lähtien. Ensimmäiset "K2-ohjelman" eksoplaneettaehdokkaat löytyivät jo puolentoista viikon havaintojen jälkeen ja ensimmäisestä varmistetusta löydöstä kerrottiin joulukuussa. Kiitos tiimin innovatiivisuuden ja Auringon säteilypaineen.

Mikään ei olekaan niin viisas kuin ihminen. Paitsi…

Teksti on julkaistu myös Ursan Avaruustuubissa.

mBnet lupaa verkkosivustollaan, että "Matka galaksimme halki muuttaa käsityksesi valonnopeudesta".

Epäilemättä meidän kaikkien mielikuvamme valonnopeudesta on harhainen, mutta joillakin on sentään jonkinlainen aavistus siitä, mikä on Linnunradan ja Aurinkokunnan välinen ero.

Uutisen pointtina on Vimeossa julkaistu Alphonse Swinehartin tekemän Riding Light -animaatio, joka "vie matkalle galaksimme halki".

Mittasuhteeksi on jutun mukaan otettu "oma Linnunrata-galaksimme", mutta videolla "avaruusmatka päättyy Jupiteriin", koska "matka sinnekin kestää 45 minuuttia".

Ajatus on oikein oiva. Videolla kuvataan Auringon pinnalta lähtevän fotonin etenemistä avaruuden halki reaaliajassa – tosin tekijä itsekin toteaa jättäneensä huomiotta suhteellisuusteoreettiset efektit liikuttaessa valonnopeudella.

Olisi kuitenkin mielenkiintoista tietää, miksi mBnetin jutussa puhutaan jatkuvasti Linnunradasta ja galaksistamme, kun kyse on matkasta Aurinkokunnassa?

Mikäli Vimeossa olevan tekstin käsite "solar system" tai "universe" on pitänyt katsoa sanakirjasta, kehnoinkaan nettidiksönäri ei tarjoa suomennokseksi "Linnunrataa" tai "galaksia".

Jos taas käsitteet ovat entuudestaan tuttuja, miksi niistä käytetään totaalisen vääriä suomenkielisiä vastineita?

Kyse ei voi olla mistään kirjoitusvirheestäkään tai satunnaisesta lapsuksesta, sillä galaksi mainitaan lyhyessä uutisessa viiteen kertaan.

Galaksi, Linnunrata, Aurinkokunta – mitä väliä? Avaruus on kuitenkin niin iso, ettei sitä kukaan voi käsittää.

Kun kerran jutussakin puhutaan mittasuhteista, niin tehdäänpä pieni laskutoimitus. Swinehartin video päättyy Jupiteriin (vai oliko se nyt "ennen Saturnusta", joka on melkein tuplasti Jupiteria kauempana…), joten se kestää vain 45 minuuttia.

Jos asioiden yksinkertaistamiseksi otetaan Aurinkokunnan laidaksi Neptunuksen kiertorata (mitä se ei toki ole, sillä Aurinkokunta ulottuu paljon kauemmas), se on noin kuusi kertaa Jupiterin rataa etäämpänä Auringosta.

Siirretään tämä skaala Linnunrataan ja oikeasti "galaksimme halki" kulkevaan matkaan.

Jos fotonin ajatellaan lähtevän Linnunradan keskuksesta ja taivaltavan valonnopeudella "kohti galaksimme toista laitaa" – kuten mBnetin jutussa todetaan – sen matka Linnunradan laidalle kestäisi noin 50 000 vuotta, sillä Linnunradan halkaisija on noin 100 000 valovuotta (Spoiler Alert: Valovuosi on valon vuodessa kulkema matka).

Todettakoon täsmennykseksi, että Linnunradan "laita" on jokseenkin yhtä hatara käsite kuin Aurinkokunnan laitakin, mutta käytetään nyt tuollaista, melko vakiintunutta lukuarvoa.

Otetaan sitten kuudesosa tuosta taipaleesta – Jupiterin etäisyys on siis noin kuudesosa Neptunuksen etäisyydestä – eli reilut 8 300 (valo)vuotta. Jos sen taittamisesta tehtäisiin samalla tavalla reaaliaikainen video, sen kesto ei suinkaan olisi 45 minuuttia, vaan noin 4 400 000 000 minuuttia.

Eli on sillä ehkä hiukan väliä, puhutaanko Linnunradasta vai Aurinkokunnasta.

Tänään maanantaina 26. tammikuuta asteroidi "nimeltä" 2004 BL₈₆ sujahtaa Maan ohi noin 1,2 miljoonan kilometrin päästä. Ohitus on melko likeinen, sillä asteroidin pienin etäisyys on vain noin kolme kertaa Maan ja Kuun välimatka.

Kokoa avaruuden kivenjärkäleellä on arviolta puolisen kilometriä, samaa luokkaa kuin asteroidilla, jonka törmäys noin 75 miljoonaa vuotta sitten sai aikaan Lappajärven kraatterin.

"Kohu-uutinen" herätti tietysti myös valtamedian ja yksimielisyys tapahtuman harvinaisuudesta on lähes liikuttavaa. Tässä joitakin sitaatteja eri tiedotusvälineiden nettiuutisista…

Yle: "2004 BL86 vilahtaa maapallon ohi lähempää kuin mikään aiempi yhtä iso asteroidi."

Ilta-Sanomat: "Ulkoavaruudessa asteroidin on määrä ohittaa Maa tänään lähempää kuin yksikään tunnettu asteroidi aiemmin."

Iltalehti: "Maanantaina ulkoavaruudessa on määrä tapahtua ennätyksellinen ohitustilanne, kun asteroidi ohittaa Maan lähempää kuin yksikään tunnettu vastaava kappale aiemmin."

Keskisuomalainen: "Maanantaina ulkoavaruudessa on määrä tapahtua ennätyksellinen ohitustilanne, kun asteroidi ohittaa Maan lähempää kuin yksikään tunnettu vastaava kappale aiemmin."

Aamulehti: "Ulkoavaruudessa asteroidin on määrä ohittaa Maa tänään lähempää kuin yksikään tunnettu asteroidi aiemmin."

Kaleva: "Ulkoavaruudessa asteroidin on määrä ohittaa Maa tänään lähempää kuin yksikään tunnettu asteroidi aiemmin."

Pohjalainen: "Ulkoavaruudessa asteroidin on määrä ohittaa Maa tänään lähempää kuin yksikään tunnettu asteroidi aiemmin."

Maaseudun Tulevaisuus: "Ulkoavaruudessa asteroidin on määrä ohittaa Maa tänään lähempää kuin yksikään tunnettu asteroidi aiemmin."

YLE oli sentään oikonut uutistaan: "Korjattu kello 10.25: 2004 BL86 käy lähempänä kuin yksikään näin suuri asteroidi aiemmin. Jutussa kerrottiin virheellisesti, ettei yksikään asteroidi olisi ohittanut maata lähempää."

Mutta korjauskaan ei osunut ihan kohdalleen.

Isommista aviiseista selviää puhtain paperein vain Helsingin Sanomat: "Se on kuitenkin lähin asteroidien ohitus pitkään aikaan. Seuraavan kerran asteroidi tulee lähemmäs, kun asteroidi 1999 AN10 ohittaa maapallon vuonna 2027." Tai melkein puhtain paperein: pienempiä asteroideja kulkee Maan ohitse jo tuota aiemminkin.

Juuri näin. Ja 1999 AN₁₀ mainitaan myös Nasan sivuilla, joille monessa uutisessa linkataan: "The flyby of 2004 BL86 will be the closest by any known space rock this large until asteroid 1999 AN10 flies past Earth in 2027".

Noin kilometrin läpimittainen 1999 AN₁₀ ohitti Maan läheltä myös vuonna 1946, jolloin etäisyyttä oli hieman alle miljoona kilometriä. Miten se nyt olikaan: "…lähempää kuin yksikään tunnettu asteroidi aiemmin."

Kun vertailee yllä listattuja lainauksia, monissa on ihan sama sanamuoto. Ja se johtaakin jäljet SylTTytehtaalle. Suomen Tietotoimiston laatima uutinen on levinnyt mediaan kulovalkean lailla – mikä tietysti on STT:n toiminnan perusidea.

Nyt tästä "läpäisyperiaatteesta" oli kuitenkin aika lailla enemmän haittaa kuin hyötyä. Kun liikkeelle laskettu uutinen on virheellinen – tai ainakin siinä on selkeitä virheitä – ja kyseessä on vieläpä tiedeuutinen, on aika epätodennäköistä, että se tulisi korjattua ennen ilmestymistään lukuisissa lehdissä ja niiden nettisivuilla.

Ja mikä pahinta, uutinen menee lukijoihin ihan yhtä täydestä kuin sen laatineisiin toimittajiinkin. Koska se on tiedettä ja se on vaikeaa eikä kaikkea voi tietää eikä kaikkea ehdi tarkistaa.

Totta, tiede on vaikeaa, mutta sitä suuremmalla syyllä asiat pitäisi tarkistaa. Joskus se voi olla hankalaa – vaikka se nykyisin onkin helpompaa kuin koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa – mutta tällä kertaa olisi riittänyt alkuperäisen tiedotteen lukeminen. Ja sen suomentaminen oikein.

PS. Suomen Tietotoimisto korjasi uutistaan iltapäivällä. Kuinkahan monella nettisivulla korjauksesta tullaan kertoneeksi ja kuinka monen lukijan silmiin se osuu?

Iltasanomissa hehkutetaan: "Vuoden 2014 vakuuttavimman todisteen Loch Nessin olemassaolosta on esittänyt ruotsalainen Bjarne Sjöstrand". Tosin uutisointi pistetään brittimedian piikkiin ja jutun otsikko on hieman epävarmempi "Löysikö ruotsalaismies todisteen Loch Nessin hirviöstä?"

Voin vastata kysymykseen: ei löytänyt. Sjöstrand bongasi kotikoneellaan Ruotsissa Google Mapsista otoksen, jossa näkyy "vaalea, pitkulainen muoto". Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Nessietä on metsästetty menestyksellisesti satelliittikuvien avulla; asia oli esillä Tiedetuubissakin viime syksynä.

Sjöstrand lähetti kuvan Skotlantiin, jossa perinteisessä kilpailussa etsitään "vuoden vakuuttavinta todistetta Loch Nessin hirviöstä".

Paitsi ettei etsitä. Kisan virallinen otsikko on "Best Nessie Sighting of The Year" eli vuoden paras Nessie-havainto. Olkoonkin, että tämä voi joidenkin mielestä mennä hiusten halkomiseksi, mutta "vuoden paras havainto" on aika lailla eri asia kuin "vakuuttavin todiste". Nessie-fanit epäilemättä pitävät Sjöstrandin kuvaa – jolla hän voitti kilvan ja 2 000 puntaa – vakuuttavana todisteena, mutta toisaalta melkein mikä tahansa käy sellaisesta, jos usko on riittävän vahva. 

Kuvakisan ratkaisivat Inverness Courier -lehden lukijat nettiäänestyksellä, jossa Sjöstrandin voittoisa kuva sai huikeat 92 000 ääntä. Mikä tietysti tekee siitä todisteena entistä vakuuttavamman, koska 92 000 ihmistä ei voi olla väärässä.

Uutinen siitä, että viime vuonna Nessiestä saatiin ylipäätään kuvia kilpailtavaksi asti, on kaiken kaikkiaan hyvin huojentava. Edellisvuonna hirviö ei nimittäin suostunut näyttäytymään kertaakaan. 

Tarinassa viimeisen sanan pääsee sanomaan Gary Campbell, joka pitää rekisteriä Nessie-havainnoista: "Toistaiseksi pitkulaiselle muodolle ei ole esitetty hänen mielestään järkevää selitystä." Se on harvinaisen osuva luonnehdinta.  

Sinänsä kilpailun voittaja ei ole yllätys, sillä ruotsalaiset ovat tunnetusti hyviä löytämään "vakuuttavia todisteita" kaikenlaisista vedessä ja myös veden alla liikkuvista "asioista".

Syksyllä 2018 – ainakin suunnitelmien mukaan – avaruuteen laukaistavan James Webb -teleskoopin aurinkosuoja on jälleen askeleen lähempänä valmistumistaan: ensimmäinen viidestä kerroksesta on saatu kuosiinsa.

Äkkiseltään voi kuulostaa hassulta, että tähtiä tarkkaileva kaukoputki tarvitsee suojaa Auringolta. Tähtiähän tutkitaan öisin. Ei Hubble-avaruusteleskoopissakaan ole mitään erillistä aurinkosuojaa, ellei sellaiseksi lasketa koko putken sulkevaa läppää. Varsinaisesti teleskoopin laitteita suojelee Auringon paahteelta ja vaihtelevilta lämpötiloilta monikerroksinen, kiiltäväpintainen eristemateriaali, johon koko aparaatti on kiedottu kuin jättimäinen joulukuusenkoriste.

Webb on kuitenkin monella tapaa eri juttu kuin Hubble. Siinä missä Hubble-avaruusteleskooppi kiertää Maata noin 550 kilometrin korkeudessa, ja viettää joka kierroksella puolet ajasta Maan langettamassa varjossa ja siten pimeydessä, Webb-avaruusteleskooppi on noin 1,5 miljoonan kilometrin etäisyydellä Maasta Lagrangen pisteessä, missä on käytännössä loputon päivä. Auringon ankara paahde korventaa teleskooppia ja sen laitteita kaiken aikaa.

Periaatteessa Lagrangen L2-piste on Maan varjossa, mutta umbra (eli täysvarjo) ei ulotu niin kauas, joten sieltä katsottuna Maa peittää ainoastaan osan Auringosta. Kaiken lisäksi L2-pisteeseen sijoitettu avaruuslaite ei todellisuudessa pysyttele Maan ja Auringon suhteen paikallaan vaan kiertää tuota matemaattista pistettä niin sanottua halorataa pitkin. Eli käytännössä se on jatkuvassa auringonpaisteessa.

Toisin kuin Hubble, Webb on lisäksi rakenteeltaan avoin. Se ei siis ole perinteisessä mielessä kaukoPUTKI, jos kohta maanpäällisetkin suuret peiliteleskoopit ovat rakenteeltaan luurankomaisia. Ne ovat kuitenkin tähtitornien ympäröimiä ja paikoissa, missä öisin ei ole pelkoa muusta valosta kuin tähtien tuikkeesta. Lagrangen L2-pisteessä teleskooppiin tulvisi hajavaloa, joka pilaisi kaikki havainnot.

Ehkä tärkein peruste auringonsuojan tarpeelle on Webb-avaruusteleskoopin tutkima aallonpituusalue. Hubble on optimoitu näkyvän valon ja ultraviolettisäteilyn aallonpituuksille – siksi pääpeilin surullisenkuuluisaa hiontavirhettä oikovassa optiikassakin on korjauspeilejä eikä -linssejä, sillä uv-säteily imeytyisi linssien lasiin.

Webbin avulla on tarkoitus tarkkailla maailmankaikkeutta ja sen moninaisia kohteita infrapuna- eli lämpösäteilyn aallonpituuksilla. Avainsana tässä on "lämpö". Jotta havaintoja häiritsevät tekijät saataisiin minimoitua, teleskoopin optimilämpötila on 40 kelviniä eli noin -233 celsiusastetta. Osa sen mittalaitteista jäähdytetään peräti seitsemän kelvinin eli -266 celsiusasteen lämpötilaan.

Se olisi hyvin hankalaa, jos Aurinko pääsisi paahtamaan suoraan kaukoputken lämpöyliherkkiin osiin. Webb-teleskoopin Auringon puoleisella sivulla – eli aurinkosuojan pinnalla – lämpötila nimittäin kohoaa lähes veden kiehumispisteen lukemiin, noin 85 celsiusasteeseen eli 358 kelviniin. Jos instrumenttien jäähdytys hoidettaisiin kokonaan esimerkiksi nestemäisen heliumin avulla, sitä tarvittaisiin 5–10 vuoden mittaiseksi suunnitellun toiminnan aikana tonneittain. Kun se loppuisi, kaukoputki olisi käyttökelvoton.

Aurinkosuojaan kilpistyy valon lisäksi myös Auringon näkymätön vaikutus: sähköisesti varatuista hiukkasista koostuva aurinkotuuli. Viisikerroksinen, alumiinilla ja silikonilla päällystetystä Kapton-nimisestä polymeeristä tehty suoja toimii varjostimen lisäksi myös eristeenä. Suojamateriaalissa oleva johdotus toimii kuin ukkosenjohdatin ja estää elektroniikan vaurioitumisen Auringosta puhaltavan sähköisen tuulen tuiverruksessa.

Webb-avaruusteleskoopin tenniskentän kokoinen aurinkosuoja ei enää kuulostakaan yhtään hassulta eikä hassummalta kapistukselta.

(Teksti on julkaistu myös Ursan Avaruustuubissa.)

Viisaammatkin voivat mennä vipuun, kun asiaa ei ajatella ihan loppuun saakka. Vuodenvaihteessa Lontoon Science Museumin sähköpostiuutiskirjeessä mainostettiin museon verkkokaupan kaukoputkia.

"Kaukoputket valmiina! 48 tunnin ajan annamme 10 prosentin alennuksen kaikista kaukoputkistamme, jotta voit valmistautua tähtien katseluun vuonna 2015!"

Okei, kiva juttu. Museokaupasta löytyy lähes markettitasoisia muutaman kympin vehkeitä, mutta myös satoja puntia maksavia kunnon kaukoputkia goto-jalustoineen kaikkineen. Ja perinteisesti kiinnostavia tähtitaivaan tapahtumia on käytetty täkyinä teleskooppien markkinoinnissa, ei siinäkään mitään.

Mainosjargon jatkuu: "Jos teet tilauksen tänään [tiistaina] ennen kello yhtä iltapäivällä ja valitset 'seuraavan arkipäivän toimituksen', saat kaukoputkesi jo huomenna eli ajoissa katsellaksesi kvadrantidien meteoriparvea tulevana viikonloppuna."

Just. Taitaa olla tiedossa rankkoja reklamaatioita: tähdenlentoja ei katsella kaukoputkella. Tai voi tietysti yrittää, mutta älköön kukaan sitten valittako, ettei ole tullut varoitetuksi.

Jos otetaan esimerkiksi museokaupan valikoimaan kuuluva Celestronin 150-millinen Omni XLT -peilikaukoputki ja 56-millinen laajakulmainen Super Plössl -okulaari, saadaan näkökentän läpimitaksi melkein neljä astetta – siis kahdeksan kertaa Kuun näennäinen läpimitta. Aikamoinen näkymä siis.

Mutta miten se vertautuu koko taivaankannen pinta-alaan? Kuten kuvaan merkitystä näkökenttää markkeeraavasta rinkulasta näkyy, huonosti. Ainakin jos kaukoputkella on aikomus nähdä tähdenlentoja. Sopivasti pyöristäen ja sieventäen neljän asteen läpimittainen näkökenttä vastaa taivaanpallolla noin 12,5 neliöasteen pinta-alaa. Se on ainoastaan 0,06 prosenttia päämme päällä kaartuvan taivaan kokonaispinta-alasta.

Millä todennäköisyydeltä tuollaiseen näkökenttään osuu tähdenlento? Se ei ole suoraan pinta-alan prosenttiosuudeksi saatu 0,06, sillä meteoriparven tähdenlennot eivät jakaudu tasaisesti ympäri taivasta. Perspektiivin vaikutuksesta ne näyttävät tulevan parven säteilypisteestä eli radiantista.

Radiantin kohdalla tähdenlennot tulevat kohti ja näkyvät vain välkähtävinä valopisteinä, hieman radiantista sivuun lyhyinä valojuovina. Mitä kauemmas säteilypisteestä mennään, sitä pidempänä avaruuden kivensirun piirtämä tuliura taivaalla näkyy. Silloin myös tähdenlennolla on paremmat mahdollisuudet sattua kaukoputken näkökenttään.

Todennäköisyys on kuitenkin niin pieni, että omalla 35-vuotisella tähtientarkkailijan urallani en ole koskaan nähnyt tähdenlentoa kaukoputkella. Toisaalta en ole sitä erityisesti yrittänytkään. Ja toivon mukaan kukaan "kvadrantidialennusta" hyödyntänytkään ei yritä. Pettymys voi olla suuri, sillä tähdenlennot näkyvät kaikkein parhaiten pelkin paljain silmin avoimen ja pimeän – sekä pilvettömän – taivaan alla.

Kvadrantidien maksimi osuu ensi yöhön (3.-4.1.), mutta pilvet taitavat estää meteorien ihailun. Ja jos sattuukin olemaan selkeää, melkein täysikuu kumottaa korkealla taivaalla ja hukuttaa himmeimmät tähdenlennot loisteeseensa. Kaikesta huolimatta: onnea metsästykseen!

Yli kaksituhatta vuotta sitten öisellä taivaalla – mahdollisesti – loistanut tähti pysyy edelleen arvoituksena, vaikka sen todellista luonnetta on pohdittu jokseenkin yhtä kauan.

Mikäli lähdetään siitä, että muinaisia tietäjiä johdatti erämaan halki ja lopulta Betlehemiin todellinen taivaan ilmiö, mikä se oli? Komeetta, tähdenlento, planeettojen kohtaaminen, nova, supernova?

Vai oliko se vain legenda, joka kehiteltiin täydentämään ja tekemään todemmaksi muistiin kirjattua kertomusta, ikään kuin yhdistämään lähihistorian tapahtumat sopivan mystisesti ikivanhoihin ennustuksiin?

Uskoopa itse kukin mihin tahansa – tai on kokonaan uskomatta – joulun tähden tarina kiehtoo todennäköisesti jokaisen mielikuvitusta. Oman kortensa erilaisten selitysten kekoon kantoi Arthur C. Clarke liki 60 vuotta sitten tieteisnovellissaan Tähti (The Star, 1955).

Kertomuksessa tähtienvälinen retkikunta matkaa kauemmas Maasta ja aurinkokunnasta kuin ihminen on koskaan aiemmin mennyt. Heidän määränpäänään on Feeniksin tähtisumu, supernovaräjähdyksen jälkeensä jättämä laajeneva kaasukuori. Kun retkikunta pääsee perille, käy pian ilmi, että ennen tuhoutumistaan tähti on langettanut valoaan kukoistavan kulttuurin ylle.

Tuholta vaivoin välttyneen kaukaisen planeetan korventuneen pinnan alta löytyy Holvi, johon on tallennettu muistoja sisempää planeettaa asuttaneesta muinaisesta sivilisaatiosta. Se kuitenkin pyyhkiytyi kotiplaneettansa mukana kosmisista aikakirjoista, kun tähti saavutti kehityksensä päätepisteen.

Kadonneen sivilisaation löytyminen ei kuitenkaan ollut suurin retkikuntaa kohdannut yllätys – tai järkytys.

Tarinasta on pääteltävissä, että se sijoittuu muutaman sadan vuoden päähän tulevaisuuteen. Kun retkikunta saa selville tähtisumun iän ja tekee yksinkertaisen laskutoimituksen, jonka toisena tekijänä on sumun etäisyys, he saavat pahaenteisen tuloksen.

Supernovan on täytynyt näkyä Maan taivaalla noin 2 500 vuotta aikaisemmin.

Arvasitte oikein. Feeniksin tähtisumun synnyttänyt tähden räjähdys oli Betlehemin tähti, ensimmäisen joulun taivaallinen ilmestys. Retkikunta onnistui saamaan vastauksen arvoitukseen, jota se ei ollut edes lähtenyt ratkomaan.

Suurinta henkistä ja hengellistä tuskaa löytö tuottaa retkikunnan pääastrofyysikolle, nimettömäksi jäävälle jesuiittapapille. Muinaisen veljeskunnan jäsenen usko joutuu äärimmäiselle koetukselle: voiko hänen jumalansa olla näin julma?

"Täytyikö Sinun heittää tuo kansa tuleen, jotta heidän kuolemansa symboli voisi loistaa Betlehemin yllä?" (Suomennos Ilkka Äärelä)

Monille Clarken kertomuksille tyypilliseen tapaan maailmankaikkeus on pohjimmiltaan yksinkertainen ja suoraviivainen, mutta samalla armoton paikka. Arvoituksilla on loppujen lopuksi ilmeiset ratkaisunsa, mutta ne eivät ole läheskään aina tuota maailmankaikkeutta asuttavien ihmisten – tai muiden olentojen – mieleen.

(Teksti on julkaistu myös Ursan Avaruustuubissa.)

Tieteestä ja sen saavutuksista kerrotaan eri medioissa, mutta uutisoinnin taso ei aina ole kehuttava. Usein uutiset ovat (liki suoria) suomennoksia eri tutkimuslaitosten julkaisemista tai tietotoimistojen välittämistä tiedotteista, ja hektisessä toimitustyössä tulee ymmärrettävästi lapsuksia - alkuperäisessä tekstissäkin voi olla virheitä. Internetin aikakaudella asioiden tarkistaminen on kuitenkin niin helppoa, että vastuuta on vaikea pakoilla.  

Otsikon Populaaripuuroa alla alamme käydä läpi silmiimme (ja aivoihimme) sattunutta kehnoa, huolimatonta ja jopa räikeän virheellistä tiedeotsikointia ja -uutisointia. Samalla kerromme, miten asiat oikeasti ovat. Otamme mielellämme myös vastaan vinkkejä tiedejutuista, joissa tuntuu olevan jotain pielessä tai joissa ei ole mitään järkeä. Postia voi lähettää osoitteella Toimitus@scitube.net.