Tammikuun lopulla 2025 uutisoitiin lääketieteellisestä läpimurrosta: munuaissiirron sialta saanut amerikkalaisnainen Towana Looney oli kaksi kuukautta siirron jälkeen hyvässä kunnossa. Looney ei ole ensimmäinen ihminen, joka on saanut sian munuaisen. Toukokuussa 2024 siirron sai Richard Slayman, mutta hän menehtyi kaksi kuukautta siirron jälkeen. Looney sen sijaan kertoi NPR:n haastattelussa, että voi paremmin kuin aikoihin ja pystyy jälleen tekemään kävelyretkiä. 

Elinsiirrot sioilta ihmisille kiinnostavat tutkijoita nyt laajemminkin. Vuonna 2022 David Bennet sai sian sydämen ja vuonna 2023 Lawrence Faucette. Molemmat kuolivat parin kuukauden sisällä siirrosta. Riskit ovat siis ilmeisen suuret. Mutta miksi sian elinten siirtämisestä ihmiselle ollaan nyt niin kiinnostuneita?

Ksenotransplantaatioilla on pitkä historia

Idea eläinten elinten käytöstä ihmisillä eli ksenotransplantaatiosta on ollut tutkijoiden ajatuksissa jo pitkään. Taustalla on se, että siirtoelimiä, kuten munuaisia, maksoja ja sydämiä, ei riitä lähellekään kaikille, jotka sitä tarvitsisivat — ja monet kuolevat elintä odottaessaan. Elinten tarve kasvaa koko ajan: esimerkiksi diabetes ja sen aiheuttamat munuaisvauriot yleistyvät nopeasti. Kansainvälisesti tämä on johtanut erilaisiin lieveilmiöihin, kuten laittomaan elinkauppaan: köyhien maiden ihmiset saattavat esimerkiksi myydä toisen munuaisensa rahaa saadakseen. 

Ensimmäinen tieteellinen koe ksenotransplantaatiosta julkaistiin jo vuonna 1905. Ranskalaistutkijat leikkasivat kanin munuaisesta palasia, jotka siirsivät kroonista munuaisen vajaatoimintaa sairastaneelle lapselle. Välittömät tulokset olivat lupaavia: lapsen virtsan määrä kasvoi ja oksentelu loppui. Lapsi kuoli kuitenkin noin kahden viikon kuluttua siirrosta.

Muitakin kokeita alettiin tehdä 1900-vuosisadan alkuvuosikymmeninä. Elimiä tai niiden osia siirrettiin lampailta, sioilta ja kädellisiltä apinoilta. Myöhemmin tutkijoiden kiinnostus ksenotransplantaatioon kuitenkin hiipui, kun alettiin ymmärtää elimistön hyljintäreaktioita: elimen siirtäminen eläimeltä ihmiselle onkin hyljinnän vuoksi kaikkea muuta kuin helppoa. 

Uusi kiinnostuksen aalto lähti liikkeelle 1950-luvulla. Yhdysvalloissa tehtiin ensimmäinen onnistunut munuaisensiirto ihmiseltä toiselle vuonna 1954, identtiseltä kaksoselta. Kun hyljinnänestolääkitys kehittyi, ihmiseltä toiselle tehtävät siirrot yleistyivät. Suomessa ensimmäinen munuaisensiirto ihmiseltä ihmiselle tehtiin vuonna 1964. 

Samoihin aikoihin jatkuivat kuitenkin myös kokeet eläinperäisten elinten käytöstä ihmisillä. Yhdysvalloissa tehtiin kuudelle ihmiselle munuaisensiirto simpanssilta. Kaikki kuolivat melko pian siirron saatuaan. Epäonnistumisista huolimatta tutkimukset ksenotransplantaatiosta ovat koko ajan jatkuneet taustalla: pulaa siirrettävistä elimistä on ollut aina.

Sika on kiinnostavin eläin

Miksi tutkijat ovat nyt kiinnostuneita juuri sian elimistä? Syyt ovat käytännölliset: sian elimet ovat anatomisesti samanlaisia kuin ihmisen elimet. Sikoja on eri kokoisia, niillä on isot poikueet ja niitä on helppo jalostaa. Lisäksi sikoja teurastetaan miljoonittain joka vuosi ihmisen syötäväksi, joten eettisesti ajatellen ei pitäisi olla estettä käyttää sian elimiä ihmisten sairauksien hoidossa. Toisaalta sikojen sydänläppiä on jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan käytetty ihmisten läppävikojen hoidossa.

Geneettiset menetelmät ovat mahdollistaneet sian perimän muokkaamisen entistä helpommin. Jo pitkää on kyetty tekemään geenimuokattuja sikoja, joilla on muutettu yhtä geeniä siten, että ne eivät tuota solujensa pinnalle alfa-gal-antigeeniä, joka voisi aiheuttaa ihmisessä immuunireaktion. Vuonna 2023 tehdyssä sydänsiirrossa sian perimää oli muutettu siten, että kolme geeniä oli poistettu, jotta ihmiselimistö ei hylkisi elintä. Lisäksi kuusi ihmisgeeniä oli lisätty, jotta sian sydämestä tulisi hyväksyttävämpi ihmiselimistölle. 

Tähän mennessä saatujen kokemusten pohjalta sikojen elinsiirtojen tutkiminen todennäköisesti jatkuu, ongelmista ja menetyksistä huolimatta. Jatkuvasti opitaan uutta. Sydämensiirron sialta vuonna 2022 saanut David Bennet kuoli mahdollisesti siksi, että uuden sydämen mukana tuli piilevä sian sytomegalovirus, joka aktivoitui ja aiheutti sydämen vaurioitumisen. Jatkossa tämäkin riski osataan ottaa huomioon.

Tarve ja toiveet sioilta saatavia elimiä kohtaan ovat suuret. Etenkin vaikeassa sydämen vajaatoiminnassa keinot ovat vähissä. Joka 80:s minuutti maailmassa kuolee yksi sydänsiirtoa odottava ihminen. Tulevaisuudessa kuulemme toivottavasti hyviä uutisia.

Aiheesta keskusteltiin jo vuonna 2020 Suomen Lääketieteen Säätiön Tulevaisuuden lääketiedettä -podcastissa https://laaketieteensaatio.fi/tulevaisuuden-laaketiedetta-tekosydamia-ja-sioilta-elimia-ihmisille/.

Musk, tyypilliseen ylioptimistiseen tapaansa viestitti X:ssä viime syyskuussa, että "ensimmäinen miehitetty lento Marsiin tapahtuu neljän vuoden kuluessa" – siis vuonna 2028.

Trump puolestaan on usuttanut Nasaa toimimaan, ja avaruusjärjestö tutkii tällä haavaa mahdollisuuksia lähettää ihmiset lennolle Marsiin ja takaksin 2030-luvun alussa.

Helsingin sanomat kyseli asiaa myös Esko Valtaojalta, joka muisti mainita tuossa haastattelussa kanssani syksyllä 2016 lyömänsä vedon.

Esko kertoo vedostamme alun perin Kohti ikuisuutta -kirjassaan (sivu 221). Löimme vetoa siitä, pääseekö ihminen Marsiin ennen vuotta 2030; häviäjä antaa voittajalle pullollisen Château Latouria, "eikä sitten mitään halvempaa vuosikertaa", kuten Esko toteaa mielestäni hieman sovittua hieman täsmällisemmin kirjassa.

No, se mikä on painettu, on totta.

Kovasti toivon edelleen voittavani vedon, mutta nyt melkein kymmenen vuotta myöhemmin en usko voittavani. Joka tapauksessa nyt en löisi enää tuota vetoa.

Miksikö?

Lyhyesti: Starship on kovasti myöhässä siitä, mitä tuolloin oletettiin. Musk oletti tuolloin Starshipin tulevan käyttöön jo 2020-luvun alussa ja olisi tehnyt vuoden 2023 loppuun mennessä jo ensimmäisen turistilennon Kuun ympäri.

Vaikka suhtauduin tuolloin hieman epäillen noihin aikatauluihin, niin on ollut pieni pettymys, että Starship teki ensilentosa vasta huhtikuussa 2023. Ja sen jälkeen on mennyt jo kaksi vuotta, eikä alus ole vielä päässyt edes kunnolla kiertoradalle.

SpaceX olisi kyllä jo voinut kiihdyttää Starshipin Maata kiertämään pitkän heittoliikkeen sijaan edellisillä koelennoilla, mutta ei tehnyt sitä turvallisuussyistä. Starship on sen verran suuri alus, että sen moottorien toiminta avaruudessa täytyy testata vielä kunnolla, ennen kuin alus uskalletaan viedä kiertoradalle. Elleivät moottorit toimi, alus jäisi avaruuteen jättimäisenä avaruusromuna ja putoaisi aikanaan holtittomasti alas. Se ei olisi kivaa.

On siis hyvä, että cowboy-maineestaan huolimatta SpaceX tekee koelentojaan varsin varovasti.

Mutta se, että Starship saataisiin tästä lentämään Marsiin vain neljässä vuodessa, on erittäin epätodennäköistä. SpaceX pystyy selvästi paljoon, mutta tuskin tähän. Kaiken täytyisi mennä tulevilla koelennoilla täydellisesti, ja paitsi SpaceX:n, niin myös Nasan ja Yhdysvaltojen pitäisi keskittyä marsmatkaan lähes yhtä totaalisesti kuin 1960-luvulla keskityttiin lentämään Kuuhun.

Ja sittenkin tekee tiukkaa, koska Marsiin ei lennetä ihan noin vain.

Edellisellä kaudellaan presidentti Trump sekoitti useammankin kerran Marsin ja Kuun keskenään, ja voi olla, että hänen mielessään Mars on jossain vain hieman Kuuta kauempana. Musk sen sijaan tietänee miten Marsiin mennään, mutta pitää tyypilliseen tapaansa ilmassa toiveikkuutta.

Käyn seuraavassa läpi edessä olevia haasteita.

1. Taivaanmekaniikka

Paras tapa lähettää alus Marsiin on tehdä se niin sanotun opposition aikaan. Eli silloin, kun Maa ja Mars osuvat kiertoradoillaan siten, että olemme lähellä toisiamme. Näin käy kerran noin kahdessa vuodessa, tarkalleen keskimäärin 779,94 vuorokauden eli vajaan 26 kuukauden välein.

Juuri nyt olemme oppositiossa: Mars oli 16. tammikuuta 96,08 miljoonan kilometrin päässä meistä. Viime vuosikymmeninä Marsiin on lähetetty luotaimia jokaisen opposition aikaan, mutta sitten 2020 laukaistun Perseverance-kulkijan on ollut hiljaisempaa.

Nyt tosin on lähdössä kaksi ESCAPADE (Escape and Plasma Acceleration and Dynamics Explorers) -luotainta. Näiden uudenlaisten pikkuluotainten piti lähteä matkaan jo lokakuussa, mutta nyt laukaisu on suunnitteilla huhtikuulle.

Parasta olisi lähettää luotaimet siten, että ne olisivat juuri opposition aikaan noin puolimatkassa. Siis kolme-neljä kuukautta ennen oppositiota, jolloin ne saapuvat perille nelisen kuukautta opposition jälkeen. ESCAPADE-luotaimet laukaistaan uudella New Glenn -raketilla, ja sen ensilento viivästyi, eikä lopulta luotaimia uskallettu lähettää ensilennolla, joten nyt matkaan päästään vasta keväällä. Luotaimet ovat pieniä ja New Glenn on voimakas, joten puolen vuoden myöhästyminen ei haittaa.

Marsiin voitaisiin kyllä laukaista luotaimia milloin vain, mutta se vaatii vain paljon energiaa ja siitä huolimatta matka-aika saattaa olla hyvin pitkä. Vaikka käytössä olisi todella voimakas raketti, kuten Starship (tai jotain vieläkin äreämpää), niin laukaisut kannattaisi tehdä oppositioiden aikaan.

Seuraava oppositio on helmikuussa 2027 ja sitä seuraavat maaliskuussa 2029 sekä toukokuussa 2031. Ne kaikki ovat "huonoja", koska planeettojemme välinen etäisyys on pienimmilläänkin varsin suuri: 101, 96 ja 82 miljoonaa kilometriä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että aluksen massa voi olla varsin pieni verrattuna "hyviin" oppositioihin, jolloin välimatka on vain kuutisenkymmentä miljoonaa kilometriä.

Näin on sitä seuraavina oppositioina kesäkuussa 2033 ja syyskuussa 2035, jolloin välimatkat ovat 63 ja 56 miljoonaa kilometriä.

Käytännössä siis ennen vuotta 2030 on enää kaksi mahdollisuutta lähettää Marsiin alus ja/tai aluksia.

2. Starship vaati paljon lentoja vielä

Jos Starshipin koelennot olisivat alkaneet aikaisemmin ja koelento-ohjelma olisi mennyt eteenpäin nopeasti, niin periaatteessa ensimmäinen koelento Marsiin olisi voinut olla nyt tänä vuonna. Mutta nyt se voi olla aikaisintaan 2027.

Ja ennen kuin Starship voi lähteä Marsiin, pitää tapahtua todella paljon.

Starship – itse avaruusalus ja sen matkalle laukaiseva Super Heavy -boosteri – on monimutkainen systeemi, joka on suunniteltu tekemään lopulta lentoja hyvin usein. SpaceX:n mukaan boosteri voisi olla valmis uuteen lentoon vain noin kolmen tunnin päästä laskeutumisestaan, joka tapahtuu nykyisten Falcon 9 -rakettien ensimmäisten vaiheiden tapaan, mutta suoraan laukaisutelineen viereen.

Kahdella koelennolla Super Heavy on onnistunut jo palaamaan lähtöpaikalleen. Visio tulevasta näyttää toteutuvan, vaikka laukaisualustaa on täytynyt vielä korjailla paljon kunkin laukaisun jälkeen.

Starship on avaruuteen päästyään aika kuivilla ajoaineista, joten sitä pitää tankata ennen kuin se voi jatkaa kohti Kuuta tai Marsia. Lentoja voi olla viisi tai kuusi, riippuen siitä kuinka suureksi Starship lopulta tehdään. Nyt koelennetty versio 2 on jo suurempi kuin alkuperäinen.

Joka tapauksessa lento Kuuhun tai Marsiin vaatii yhden laukaisun sijaan yhden ja lisäksi monta tankkeriavaruusaluksen laukaisua. Kenties jopa kuusi.

SpaceX on suunnitellut tälle vuodelle 2025 kaikkiaan 25 Starship-lentoa, joista suuri osa liittyy syksyllä aikaisintaan olevaan koelentoon kohti Kuuta.

Nasa on tilannut SpaceX:ltä laskeutujan kuulentojaan varten, ja tuon aluksen koelennot ovat vielä edessä. Samaa, tai hyvin samanlaista alusta voidaan käyttää myös Mars-lentoihin. Ennen lentoa Marsiin pitää alusta testata vielä Kuussa – ja nähtäväksi jää, miten Nasa järjestelee uudelleen tulevia kuulentoja.

3. Lento Marsiin on PALJON vaikeampi kuin lento Kuuhun

Starshipin ensimmäiselle lennolle Marsiin ei varmasti laiteta ihmisiä mukaan. Musk on puhunut yhden aluksen sijaan useammista, joilla paitsi lentämistä Marsiin testataan, niin viedään sinne myös myöhemmin tarvittavaa rahtia.

Jos lento tai lennot sujuvat hyvin, niin voisivatko ihmiset sitten lähteä kyytiin vuonna 2029? Kyllä – mutta vain jos turvallisuudesta tingitään.

Tällä hetkellä ei ole olemassa kaikkea tekniikkaa, mitä miehitetyn Mars-lennon tekemiseen vaaditaan. Tiedämme kyllä periaatteessa hyvin mitä tarvitaan, mutta perinteiseen tapaan tekniikkan kehittämiseen ja testaamiseen menisi vuosikaupalla aikaa. Orion-kuualusta on tehty jo vuosikymmenen, eikä sillä uskalleta vielä lähteä matkaan.

Vaikka SpaceX laittaisi kehitykseen vauhtia, niin ihmisten Marsiin kuljettamiseen tarvittavan Starshipin tekeminen kestää vielä kauan. Ongelmia kun on paljon tekniikan yleisestä luotettavuudesta aurinkomyrskyjä vastaan suojautumiseen. Ihmisen fyysinen ja psyykkinen kesto näin pitkällä JA kauas planeettainväliseen avaruuteen menevällä lennolla on myös iso kysymysmerkki.

Kymmenen vuoden takaisessa Mars500 -kokeessa kuusi koehenkilöä teki matkan Marsiin ja takaisin maanpäällisessä Mars-aluksen mallikappaleessa, ja tulokset olivat ristiriitaisia. Olin itse tuolloin työssä Euroopan avaruusjärjestössä ja seurasin koetta hyvin läheisesti, ja suhtaudun oikeaan Mars-lentoon tuohon tyyliin varauksin.

Mars500:n aikana tehtiin useita hätätilanneharjoituksia. Kuva on yhdestä sellaisesta. Suuri ero oikeaan Mars-lentoon verrattuna oli se, että Mars500-miehistö olisi voinut kävellä ulos "aluksestaan" koska tahansa. Oikeasta aluksesta ei voi.
Kuva: ESA/Mars500 (muut kuvat SpaceX, paitsi otsikkokuva, joka on myös ESA:n)

Ainoa tapa toteuttaa lento on lähteä matkaan vain vähän testatulla aluksella, olettaa että matkan aikana tulevia vikoja voidaan korjata mukana olevilla laitteilla ja luottaa yksinkertaisesti hyvään onneen. Paluumatkaa ei myöskään voida taata.

Lähtijöitä tuollaisellekin matkalle varmasti löytyy. Voi ajatella, että samaan tapaan kuin ihmisten annetaan vapaasti kiivetä Himalajalle tai tehdä muita vaarallisia temppuja, niin miksi vapaaehtoisten ei annettaisi lähteä tällaiselle avaruusmatkalle?

Yli 900 ihmistä on kuollut Himalajalla vuoden 1950 jälkeen, eikä se pahemmin saa aikaan kauhistusta. Kuolema avaruudessa sen sijaan saisi aikaan suurta älämölöä.

Siis: ainoa tapa, millä voisin edelleen voittaa vedon Eskon kanssa on antaa vapaaehtoisille lupa lähteä vaaralliselle matkalle Marsiin ja tehdä Starshipillä niin paljon koelentoja, että se olisi valmis miehitettyyn lentoon vuonna 2029. Muussa tapauksessa aika ei riitä.

Vuosi 2033 sen sijaan voisi olla mahdollinen. Jos voisin lyödä nyt uudelleen vetoa, niin sanoisin 2033.

SpaceX:n Mars-visioihin kannattaa suhtautua varsin varauksin.

---

Teksti on julkaistu myös Ursan blogina.

Edellisenä päivänä oli juuri tehty ensimmäinen, sikiötä muistuttava savi-idolilöytö. Molemmat löydökset ovat lähes 6 000 vuotta vanhoja ja edustavat kampakeraamista kulttuuria noin kivikauden puolivälistä. Runsaimmat löydöt tulivat kohdasta, jossa näyttäisi olleen kaksi hautaa lähekkäin. Vainajista ei ollut säilynyt jälkiä.

Tiedekeskus Heurekan, Helsingin yliopiston alumnitoiminnan ja arkeologi Jan Fastin yhteistyössä järjestämillä yleisökaivauksilla Vantaan Jokiniemessä oli keskiviikkona 6.8. kaivauksien lopetuspäivä. Mukana kaivauksissa oli viimeisinä päivinä Arkeologian harrastajat Ango ry:n jäseniä. Molemmat harvinaiset savi-idolilöydöt teki arkeologian harrastaja Kyllikki Rosenström. Kaivauksia johtaneen Jan Fastin mukaan löydöt ovat ainutlaatuisia, sillä harvoin saviesineet ovat säilyneet näin hyvin tai niitä on saatu ehjinä ylös.

Naisten johtamat yritykset ovat taloudellisesti vakaammalla pohjalla kuin miesten johtamat. Tämä käy ilmi Vaasan yliopiston professorin Sami Vähämaan johtamasta tutkimushankkeesta. Siinä selvitetään Suomen Akatemian rahoituksella, miten yrityksen toimitusjohtajan, talousjohtajan ja tilintarkastajan sukupuoli sekä naisedustus yrityksen hallituksessa vaikuttavat yritysten taloudelliseen päätöksentekoon.

Tutkimushankkeen tähänastiset tulokset osoittavat muun muassa, että naisten johtamissa yrityksissä on paremmat hallinto- ja valvontajärjestelmät ja että sukupuolten väliset erot esimerkiksi riskinottohalukkuudessa ja konservatiivisuudessa heijastuvat yrityksen riskisyyteen ja taloudellisen raportoinnin laatuun.

Tutkimushankkeessa käytetyt naisjohtajiin liittyvät tutkimusaineistot on kerätty pääasiallisesti Yhdysvalloista, koska esimerkiksi Suomessa on tällä hetkellä naistoimitusjohtaja vain yhdessä pörssiyrityksessä. Tilintarkastajia koskeva aineisto on puolestaan kerätty Pohjoismaista, koska näissä maissa on mahdollista selvittää yrityksen vastuullisen tilintarkastajan sukupuoli, toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa.

Tutkimushankkeessa on tutkittu esimerkiksi naisjohdon vaikutuksia yhdysvaltalaisissa pankeissa. Yhteistyössä Yhdysvaltain valtionvarainministeriön pankkivalvonnan kanssa toteutetussa tutkimuksessa havaittiin, että naisten johtamat pankit ovat vakavaraisempia ja ne selviytyivät miesjohtoisia pankkeja paremmin kriisivuosina 2008–2010.

Tutkimushankkeessa on myös selvitetty, miten yrityksen toimitusjohtajan, talousjohtajan ja tilintarkastajan sukupuoli vaikuttaa tilinpäätösinformaation laatuun. Tulosten mukaan naisjohtoisissa yrityksissä tilinpäätösinformaatio on laadukkaampaa ja naistilintarkastajat lisäävät tilinpäätösraportoinnin konservatiivisuutta.

Pitempi, Leena Vähäkylän kirjoittama juttu aiheesta on Akatemian Tietysti.fi -svustolla.

Teksti on Suomen Akatemian 27.6.2014 julkaisema tiedote.

Hyvää syntymäpäivää, kuuluisat maissihiutaleet!

Tänään 117 vuotta sitten Michiganissa Battle Creek -kylän mielisairaalassa työskennellyt tohtori John Kellogg tarjoili potilailleen ensimmäistä kertaa kehittämäänsä voimaruokaa. Kellogg oli vakuuttunut siitä, että tiukka kasvispohjainen ruokavalio ja runsas liikunta olivat hyväksi potilailleen, joten hän kehitti maidon kanssa nautittavat sokeroimattomat maissihiutaleet, jotka olivat paitsi ravitsevia, niin myös tarjosivat runsaasti energiaa.

John Kelloggin veli Will Keith Kellogg maistoi myöhemmin niitä ja ajatteli, että sokerin kanssa ne olisivat parempia. Hän alkoikin markkinoida vuonna 1906 runsaalla sokerilla höystettyjä maissilastuja aamiaisruokana, ja näin klassikko oli syntynyt. John-veli tosin oli pöyristynyt tästä ja koitti saada veljensä jopa oikeustoimin lopettamaan epäterveellisten maissilastujen markkinoinnin ja perheen nimen käyttämisen siinä yhteydessä.

Todennäköisesti tohtori Kellogg ei olisi kovin ilahtunut muistakaan kyseisen yhtiön tekemistä aamiaismuroista, vaikkakin nykyisin tuotevalikoimaan – niin hänen nimeään edelleen kantavalla yhtiöllä kuin sen kilpailijoillakin – on ilahduttavan paljon terveellisempiäkin vaihtoehtoja.

Battle Creekin sanatorio oli Adventtikirkon hoidossa ja John Kellogg oli paitsi uskonnollinen, niin myös puritaaninen. Silti hän oli edellä aikaansa monissa asioissa ja muun muassa varoitteli jo aikanaan tupakan polton vakavista seurauksista. Hän oli eniten innostunut kuitenkin ravinnon osuudesta terveydessä ja meni siinä toisinaan liian pitkällekin: esimerkiksi hänen mielestään liha, erityisesti sianliha saastuttaa ihmisen elimistöä.

Kelloggin mielestä 90% sairauksista johtuu vatsasta ja ruoansulatuselimistöstä, ja mikäli niitä hoitaa hyvin, pysyy terveenä. Siksi lihan lisäksi oli parasta kieltäytyä alkoholista, kahvista ja suuresta osasta mausteita. Myös seksi oli kiellettyjen listalla. Sen sijaan runsaskuituinen ruoka oli erittäin hyväksi, ja juuri siksi Kellogg kehitti maissilastunsa: litteäksi prässätyt, paahdetut maissinjyvät olivat runsaskuituisia ja niissä oli energiaa.

Koska Kellogg oli vakuttunut jogurtin erinomaisuudesta ihmiselle, olivat maissilastut erityisen terveellisiä sen kanssa nautittuna. Ja siis ehdottomasti maustamattoman jogurtin ja ilman sokeria!

Kellogg suunnitteli myös kuntoiluvalineitä, kuten alla olevan mekaanisen kamelin, eräänlaisen kuntopyörän ja keinutuolin risteytymän.

Englantilainen 13-vuotias Jamie Edwards on maailman nuorin ydinfuusion aikaan saanut henkilö. Edellinen ennätys oli Taylor Wilsonilla Nevadasta; hän onnistui tässä ollessaan 14 vuotta vanha.

Siis nykyisin teini voi onnistua siinä, mihin muutama vuosikymmen sitten tarvittiin suuri tutkijaryhmä ja iso laboratorio. Kyseessä ei luonnollisestikaan ole suuri ja vaarallinen ydinpommi tai sähköä voimaverkkoon laittava reaktori, vaan pienikokoinen demonstraatio – tosin erittäin vaativa sellainen. Koejärjestelyssä tuotetaan vedystä heliumia ydinfuusiolla periaatteessa samaan tapaan miten Aurinko tuottaa energiaansa.

Jamie oli kiinnostunut asiasta ja ehdotti fuusioreaktorin tekemistä koululleen Leicestershiressä, Englannissa, ja sai sitä varten 2000 punnan apurahan viime marraskuussa. Sen jälkeen hän ryhtyi hommiin ja tilasi pääosin internetin kautta kaikkea, mitä koe tarvitsee. Hän raportoi koko ajan hankkeen edistymisestä kaikkine vastoinkäymisineen ja onnistumisineen blogissaan. Kun reaktori oli lopulta valmis, hänen täytyi osallistua vielä säteilyturvakurssille ennen kuin reaktori sai käynnistysluvan.

Alla on BBC:n Jamiesta ja hänen projektistaan tekemä juttu.

Akatemiatutkija Tuija Takala, tohtorikoulutettava Johanna Ahola-Launonen ja bioetiikkaan erikoistunut filosofian professori Matti Häyry istuivat illallisella Sveitsissä neljä vuotta sitten ja, kuten usein punaviinin äärellä tapahtuu, he saivat idean: tehdä rock-ooppera geenitekniikasta ja siihen liittyvästä etiikasta.

Yleensä tällaiset ideat tuppaavat unohtumaan pian, mutta tämä jatkoi elämäänsä. Takalan ja Häyryn kirjoittama Playing God -rock-ooppera valmistui ja se nähtiin ensimmäisen kerran Baselissa viime kesänä.

Teos tulee viimein lavalle myös Suomessa maaliskuun lopussa, kun Playing God esitetään Gloriassa.

Kansainvälisessä esiintyjäjoukossa on muusikoita muun muassa USA:sta, Britanniasta, Ruotsista ja Suomesta, tunnetuimpana Mountain-yhtyeen rumpali Corky Laing. Kaikki musiikkikappaleet on sävelletty ja sanoitettu itse.

"Esityksessä tuntuu kuin olisi tosi tasokkaalla keikalla", sanoo Ahola-Launonen Helsingin yliopiston tiedotteessa (mihin tämäkin artikkeli perustuu).

Tieteen kauppias saa jumalten tuomion

Playing God kertoo siis geenitekniikasta ja sen vaikeisita kysymyksistä. Tarina keskittyy ihmislajin selviytymiseen ja lisääntymiseen. Elämänpidennyksen saanut blues-laulaja kyllästyy elämään ja päätyy itsemurhaan. Aviopari muokkaa kaksospoikiensa ominaisuuksia ennen syntymää, mutta aiheuttaa näille vain ongelmia. Sairaan veljen pelastajaksi syntynyt sisar joutuu tekemään pitkän matkan itseensä, kun veli yrityksistä huolimatta kuolee.

Tapahtumien keskipisteessä häärii Häyryn esittämä tiedehuijari, joka lopulta vääntää 70-lukulaisen pikkukylän asiat solmuun ja saa jumalat puuttumaan tilanteeseen.

"Taiteellinen muoto auttaa kuvaamaan ongelmakentän laajuutta, ja musiikki antaa ajattelun lisäksi tilaa tunteille", selittää Häyry.

Tutkijoiden mukaan monet ovat lukeneet heidän tarinaansa vastalauseena geenitekniikan käytölle. Genetiikka on kuitenkin vain pieni lisä ihmisen ikiaikaiseen haluun parannella jälkikasvuaan, ja keinoja tärkeämpää on keskustella motiiveista.

Geenitestit ovat hinnaltaan yhä useamman ulottuvilla, mutta mitä niillä oikeastaan saa selville?

"Jos liikkuu ja elää terveellisesti, kaupallisista geenitesteistä ei useinkaan selviä mitään kovin ihmeellistä", selittää Tuija Takala. "Testit voivat jopa herättää turhia pelkoja".

Perimän luenta ei koskaan kosketa vain yhtä ihmistä, vaan sen sivutuotteena paljastuu tietoa lähisuvusta: isyydestä, vaikeista perinnöllisistä sairauksista ja altistumisesta niille.

"Aika monta kysymystä kannattaa miettiä valmiiksi ennen kuin lähtee testeihin."

Geenitesteillä ja -tekniikalla on luonnollisesti paljon hyviä puolia ja monien ihmisen elämää on pystytty ja pystytään parantamaan niillä olennaisesti. Tulevaisuudessa tekniikka tarjoaa vielä enemmän huimia mahdollisuuksia. Tutkijat vakuuttavatkin, että geenitekniikan sijaan teos kyseenalaistaakin sen ympärille jo nyt kehittynyttä ja yhä läpitunkevampaa kaupallisuutta.

Playing God teatteri Gloriassa pe 28.3. alkaen.

Tämä teksti perustuu Elina Mattila-Niemen kirjoittamaan Helsingin yliopiston verkkotiedotuksen artikkeliin.

Kuva: Helsingin yliopisto. Kuvassa vasemmalta Helsingin yliopistossa työskentelevät Tuija Takala ja Johanna Ahola-Launonen sekä Aalto-yliopiston Matti Häyry.

Aalto-yliopiston professori Risto Nieminen ja Helsingin yliopiston professori Irma Thesleff ovat tieteen uusia akateemikkoja. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö myönsi heille akateemikon arvonimen presidentin esittelyssä tänään ja luovuttaa arvonimet Säätytalolla Helsingissä.

Tieteen akateemikon arvonimi voi olla samanaikaisesti kahdellatoista erittäin ansioituneella suomalaisella tieteenharjoittajalla. Ulkomaisten tieteen akateemikkojen määrää ei rajoiteta. Tasavallan presidentti myöntää tieteen akateemikon arvonimet Suomen Akatemian hallituksen esityksestä.

Nanotieteiden ja materiaalifysiikan edelläkävijä ja suunnannäyttäjä Risto Nieminen

Risto Nieminen (s. 1948) on Aalto-yliopiston perustieteiden korkeakoulun dekaani, yliopiston johtoryhmän jäsen ja Aalto-professori. Häntä pidetään edelläkävijänä ja suunnannäyttäjänä nanotieteiden ja materiaalifysiikan mallintamisen tieteellisessä tutkimuksessa. Hän on erikoistunut hyvin monipuolisesti materiaalifysiikan laskennallisiin menetelmiin.

Risto Nieminen on toiminut tieteellisissä tehtävissä keskeisissä yliopistoissa ja tutkimuskeskuksissa kotimaassa ja ulkomailla. Näihin kuuluvat Teknillinen korkeakoulu ja sittemmin Aalto-yliopisto, Tieteen tietotekniikan keskus CSC, Jyväskylän yliopisto, Teoreettisen fysiikan pohjoismainen laitos NORDITA Tanskassa ja Ruotsissa, Cornellin yliopisto Yhdysvalloissa ja Cambridgen yliopisto Englannissa. Hän väitteli tekniikan tohtoriksi vuonna 1975.

Nieminen johti Suomen Akatemian rahoittamaa Laskennallisen nanotieteen huippuyksikköä, COMP, Aalto-yliopistossa vuosina 2000–2013. Huippuyksikkö tutkii ilmiöitä, rakenteita ja systeemejä atomi- ja molekyylitasolla materiaalifysiikan näkökulmasta. Nanotieteen tuloksia sovelletaan muun muassa elektroniikan materiaaleissa ja kemiallisessa katalyysissä. Nieminen on toiminut akatemiaprofessorina vuosina 1997–2008.

Niemisellä on huomattava tieteellinen tuotanto, johon myös viitataan; Web of Sciencen tietokantojen mukaan Niemisen h-indeksi on 70. Niemiselle on myönnetty Jenny ja Antti Wihurin rahaston kunniapalkinto tunnustuksena merkittävistä ansioista tieteellisessä tutkimuksessa ja suomalaisen tieteen monipuolisena vaikuttajana. Hänet on myös valittu Vuoden professoriksi.

Uuden akateemikon mukaan huippututkijan aseman tavoittelu ei ollut motiivina, kun hän diplomityöntekijänä päätti 1970-luvulla edetä jatko-opintoihin. ”Vähän lapsenomainen kiinnostus fysiikkaan ja tutkimukseen, uteliaisuus – ne ovat pitkälti ohjanneet urakehitystä. Meillä fyysikoilla on vahva halu ymmärtää, mistä tässä maailmassa oikein on kysymys”, Nieminen kertoo. ”On uskomaton tunne itse ymmärtää asia, jonka kanssa on paininut, ja nähdä muiden soveltavan ideaa. Vertaan tätä luovaan työhön: tutkijalla on väkevä tunneside asiaan, jonka hän kokee omakseen.”

Suomen kansainvälisesti tunnetuin kehitysbiologi Irma Thesleff

Irma Thesleff (s. 1948) on kansainvälisesti tunnettu tutkija, jonka tutkimus on kohdistunut elinten kehitystä ohjaavien mekanismien selvittämiseen. Hän on tutkinut pääasiassa hammasta, mutta myös muut hampaiden lailla alkion pinnasta kehittyvät elimet, kuten karvat ja sylkirauhaset, sekä pään luut ovat olleet tutkimuskohteina. Hän on luonut nisäkkään hampaasta mallin, jonka avulla on päästy pureutumaan sikiökehityksen ohella lajien evoluutioon.

Thesleffin tavoitteena on ymmärtää, miten solut kommunikoivat kehityksen aikana. Solujen väliset vuorovaikutukset ovat yksi tärkeimmistä kehitystä ohjaavista mekanismeista. Ne ovat olleet suomalaisten kehitysbiologien tutkimuksen kohteena jo useassa polvessa 1930-luvulta lähtien. Alan keskeisiä henkilöitä ovat olleet professorit Sulo Toivonen ja Lauri Saxén (Irma Thesleffin väitöskirjan ohjaaja).

Irma Thesleff valmistui hammaslääketieteen tohtoriksi vuonna 1975. Hän on tehnyt uransa Helsingin yliopistossa lukuun ottamatta kauttaan hammaslääketieteellisen tutkimuksen kansallisessa instituutissa NIDCR:ssä Yhdysvalloissa. Hänen johtamansa kehitysbiologian tutkijaryhmä Helsingin yliopiston Biotekniikan instituutissa on alansa tutkimuksen eturivissä. Thesleff on tehnyt yli 300 tieteellistä tutkimusta ja muita julkaisuja, joihin myös viitataan; hänen h-indeksinsä Web of Science-tietokannoissa on 76.

Thesleff toimi akatemiaprofessorina vuosina 1998–2003 ja Suomen Akatemian Kehitysbiologian tutkimusohjelma -nimistä huippuyksikköä hän johti vuosina 2002–2007. Hän on kunniatohtori McGill-yliopistossa Montrealissa, Leuvenin yliopistossa Belgiassa, Debrecenin yliopistossa Unkarissa, Göteborgin yliopistossa ja Karoliinisessa instituutissa Ruotsissa, Oslon yliopistossa Norjassa sekä Kööpenhaminan yliopistossa Tanskassa. Thesleff on kutsuttu Euroopan molekyylibiologian järjestön EMBO:n ja amerikkalaisen tiedejärjestöjen kattojärjestön AAAS:n (American Association for the Advancement of Science) jäseneksi. Hän on vastaanottanut useita palkintoja ja nimityksiä, mukaan lukien lääketieteen Anders Jahre -pääpalkinnon, Apollonia-palkinnon, Isaac Schourin muistopalkinnon sekä Vuoden professori -nimityksen.

”Nimitys akateemikoksi tuli tietenkin yllätyksenä, ja otan sen nöyränä vastaan. Myönnettävä on, että vähän hirvittää liittyä tähän seuraan. Toivon, että voin vaikuttaa nimityksen myötä johonkin tärkeään asiaan tieteessä ja yhteiskunnassa,” Irma Thesleff sanoo uudesta arvonimestään.

Lääkäri David Livingstone oli 1800-luvun puolivälin superjulkkis Brittein saarilla, sillä hänen matkoistaan Afrikassa kerrottiin laajasti sanomalehdissä ja kirjoissa. Kameroiden puuttuessa hänen seikkailuistaan piirrettiin kuvia, jotka - kuten tämä päivän kuva - olivat toisinaan varsin väritettyjä.

Livingstone syntyi Skotlannissa maaliskuussa 1913 ja kuoli yli 30 kertaa malarian sairastettuaan toukokuussa 1973 Sambiassa joko malarian tai punataudin johdosta kehittyneeseen sisäiseen verenvuotoon. Hän ei ollut ensimmäinen syvää Afrikkaa tutkinut eurooppalainen, mutta on kuuluisin. Hänen tunnetuin löytönsä oli Victorian putoukset Sambesi-joessa, Zimbabwen ja Sambian rajalla. Putous on jopa 1 600 metriä leveä ja yli sta metriä korkea. Alun perin putoukset olivat nimeltään Mosi-oa-Tunyan putoukset, mutta Livingstone nimesi ne uudelleen silloin vallassa olleen kuningatar Viktorian mukaan. Livingstore matkusti yli 50 000 km Afrikassa ja kuten aikaan kuului, oli hän paitsi lääkäri ja tutkimusmatkailija, toimi hän myös lähetyssaarnaajana ja vähitellen ryhtyi myös aktiiviseksi orjuuden vastustajaksi.

Kun Livinstone oli ollut teillä tietymättömillä pitkään kolmannella tutkimusmatkallaan, hänen oletittiin kuolleen. Koska hän oli kuitenkin kuuluisa ja yleisö ennen kaikkea englanninkielisessä maailmassa kyseli hänen peräänsä, lähetti New York Herald –lehti sotilaana epäonnistuneen seikkailijan ja kirjoittajan Henry Morton Stanleyn Afrikkaan etsimään Livingstonea. Hän löysikin Livingstonen lopulta marraskuussa 1871 Tansaniassa ja kohtaamisesta muistetaan sanat ”Doctor Livingstone, I presume?”. Jälkikäteen Stanley on kertonut sanojen olleen hieman erilaiset, mutta hän "halusi suhtautua kollegaansa kunnioittaen, vaikka olosuhteet olivat vaikeat."

Livingstonen retkikunta oli kärsinyt sairauksista ja Niilin lähteitä ja Sambesi-joen kulkukelpoisuutta selvitellyt matka oli edennyt paljon oletettua hitaammin.

Euroopan avaruusjärjestön italialaisastronautti Luca Parmitano on parhaillaan Baikonurin avaruuskeskuksessa valmistautumassa viikon päästä tapahtuvaan lähtöönsä kohti kansainvälistä avaruusasemaa. T-Tuubi tapasi hänet maaliskuussa. Luca Parmitanon avaruuslento avaa uuden ajan eurooppalaisessa astronauttitoiminnassa, sillä Parmitano on ensimmäinen vuonna 2009 valituista kuudesta astronautista, joka pääsee lentoon. Kolmelle muulle on jo lennot tiedossa: seuraavana saksalainen Alexander Gerst, sitten italialainen Samantha Cristoferetti ja juuri viime viikolla kerrottiin britti Tim Peaken lennon varmistuneen. Lennot tapahtuvat vuosina 2014-2015 ja ovat kukin puolen vuoden keikka Kansainvälisellä avaruusasemalla, osana aseman kuusihenkistä miehistöä. Näin ollen lentoaan odottavat vielä ranskalainen Thomas Pesquet sekä tanskalainen Andreas Mogensen; todennäköisesti heistä ranskalainen kokee kyydin kiertoradalle ensimmäisenä, kenties vuonna 2016. Kaikki kuusi kävivät läpi peruskoulutuksensa ESAn Kölnissä sijaitsevassa astronauttikeskuksessa, joskin pitkiä aikoja koulutuksesta vietettiin myös Venäjällä, Yhdysvalloissa, Kanadassa, Japanissa ja monissa muissa paikoissa. Heidät vietiin Sardiniaan selviytymiskoulutukseen ja laitettiin kuukaudeksi elämään Pietarissa venäläisperheissä, jotta he oppisivat venäjää. Ne, joilla ei ollut lentolupakirjaa, koulutettiin lentämään. Kölnissä olevassa suuressa vesialtaassa harjoiteltiin avaruuskävelyitä. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun euroastronautit koulutettiin kokonaan ESAn omalla koulutusohjelmalla. Osin tästä syystä kuusikosta muodostui hyvin tiivis joukko, The Shenanigans. kuten he itse ryhmäänsä kutsuvat. "Meidät valittiin ryhmänä, me kouluttauduimme yhdessä, olemme eläneet pitkiä aikoja yhdessä, me olemme hyviä ystäviä ja olemme yhdessä myös vapaa-aikanamme", kertoo Luca, joka itse asiassa oli siirtynyt jo jatkokoulutukseen, kun uudet astronautit virallisesti valmistuivat loppuvuodesta 2010. "Myös nyt kun valmistaudumme lentoihimme ja olemme jatkokoulutuksessa kukin tahoillamme, niin kun tapaamme joskus jossain, niin tämä erityinen yhteys on edelleen olemassa. Se ei johdu vain siitä, että olemme olleet ja kokeneet paljon yhdessä, vaan myös siitä, että olemme hyvin samantyyppisiä ihmisiä. Pidämme siitä mitä teemme ja pidämme toisistamme."