Maahan osui viime yönä hyvin voimakas aurinkomyrsky, joka sai aikaan häiriöitä ja kauniita revontulia jopa Keski-Eurooppaan ja Floridaan. Lisää on tulossa.
Ilmatieteen laitoksen avaruussääpalvelu kertoo, että "kolmesta viime päivinä Maata kohti lähteneesta koronan massapurkauksesta ensimmäinen saapui eilen aiheuttaen ankaran geomagneettisen myrskyn".
Toinen massapurkaus osunee Maahan tänään keskiviikkona 12.11. ja kolmas joko tänään tai huomenna, joten revontulia näkynee koko Suomessa myös ensi yönä pilvisyyden salliessa.
Voimakas geomagneettinen myrsky lienee todennäköinen lähipäivinä ja äärimmäiseenkin myrskyyn on pieni mahdollisuus.
Euroopan avaruusjärjestön avaruussäätoimisto kertoo Bluesky-tilillään, että aktiivisuus oli hyvin suurta, ja toimiston johtaja Juha-Pekka Luntama puolestaan päivittää tilannetta omalla LinkedIn-syötteessään.
Paras yhteenveto tilanteesta tulee kuitenkin alla oleva video Yhdysvaltain avaruussäätoimistosta. Otsikkokuvassa on ennuste revontuliovaalista ensi yönä klo 4 Suomen aikaa; tulossa olevan koronan massapurkauksen saapumisaikaa ja rajuutta on vaikeaa ennustaa, joten tilanne voi muuttua olennaisestikin.
Olen muutamana iltana koettanut kuvata komeetta Lemmonia, tosin hieman huonolla menestyksellä: kaupungin valojen keskeltä pyrstötähden pyrstöstä ei näy mitään, vaikka komeetan hieman utumainen pää näkyy jotenkuten jopa paljain silmin. En kuitenkaan kerro tässä tekstissä komeetasta, vaan siitä, mitä näkyi siinä ympärillä. Satelliitteja! Ja paljon! Jokaisessa kuvassa oli liuta satelliitteja.
Verrattuna parin vuoden takaiseen taivaaseen, niitä on nyt selvästi enemmän. Myös tilastot kertovat niin, sillä kun esimerkiksi koronakeväänä 2020 (jolloin katselin paljon taivaalle ja metsästin suorastaan Starlink-satelliittijonoja) Maata kiersi noin 5500 toimivaa ja sammunutta satelliittia, on luku nyt noin 15000.
Vähättelin tuolloin viisi vuotta sitten satelliittien aiheuttamaa haittaa, mutta en vähättele enää; vaikka kuinka pidänkin satelliiteista ja jopa ihastelen toisinaan kirkkaimpien satelliittien rauhallista vaellusta taivaan halki, niin nyt ei taivasta voi enää kuvata ja katsella ilman, että pieniä pisteitä vipeltää tähtien joukossa.
Tämä Jeremy Randin X-viestipalvelussa postaamaa video näyttää tilanteen hyvin:
Ja kun Heavens-Above.com:ista listaa paljain silmin näkyvät satelliitit tänä iltana 31. lokakuuta 2025, on niitä omalla taivaallani 1882. Laitan listauksen myös tämän kirjoituksen loppuun, koska se on pituudessaan myös hyvin kuvaava.
Suurin osa näistä satelliiteista on SpaceX:n Starlinkejä, joita on taivaalla jo yli 10 000. Se ei ole suinkaan ainoa satelliittikonstellaatio, vaikkakin on tällä haavaa suurin. SpaceX:n suunnitelmissa on 42000 satelliitista koostuva järjestelmä. Kun mukana on toimintansa päättäneitäkin satelliitteja, on oikea satelliittimäärä kenties luokkaa 45000.
Kiinalaisten Starlink-vastineessa Qianfan-järjestelmässä on nyt viitisen sataa satelliittia, ja tulossa noin 15 000. Varsin monet satelliitit eivät ole toimineet suunnitellusti, joten osa niistä on taivaalla turhan päiten avaruusromuna ja visuaalisena haittana – satelliitti kun heijastaa Auringon valoa, vaikka se ei toimisikaan.
Amazonin Kuiper-järjestelmässä on nyt 153 satelliittia ja lopulta 2030-luvun alussa 3236 satelliittia.
Eurooppalaisen Eutelsatin OneWeb-satelliitteja on nyt avaruudessa 652, lopulta noin 900. Harva tulee ajatelleeksi, että Starlinkin eurokilpailija on jo näin suuri, ja pystyy myös matalalatenssiseen laakajaistanettiyhteyteen. Kun EU:n IRIS2-hanke yhdistetään OneWebiin, saattaa satelliittien määrä lisääntyä hieman. Joka tapauksessa satelliiteista tulee kyvykkäämpiä – mutta olisi oman postauksensa aihe.
Jos satelliiteista alkaa olla jo nyt selvää haittaa tähtitaivaan ihastelulle ja tutkimiselle, tilanne muuttuu lähivuosina pahemmaksi. Kun lasketaan mukaan kaikki suunnitteilla olevat megakonstellaatiot, on 2030-luvun puolivälissä taivasta suttaamassa yli 100 000 satelliittia.
Eikä kyse ole vain valosta, vaan myös satelliittien radioastronomialle aiheuttamista häiriöistä. Ja avaruusesineiden ja -romun määrän eksponentiaalisesta lisääntymisestä, mikä sekin on oma aiheensa.
Käyn seuraavassa läpi satelliiteista ennen kaikkea tähtitieteelliselle tutkimukselle koituvaa haittaa.
Optinen tähtitiede
Tässä kyse on hyvin yksinkertaisesta asiasta: kun Aurinko paistaa satelliittiin, etenkin isot antennit ja aurinkopaneelit heijastavat hyvin valoa.
Näin tapahtuu pääasiallisesti aamulla ja illalla, jolloin Aurinko on lähellä horisonttia. Sydänyönä matalilla kiertoradoilla olevat satelliitit ovat myös pimeässä, joten ne eivät näy – vaikka ne tietysti kiertävät Maata ja ovat taivaalla silloinkin.
Starlink Gen2 -satelliitti. Piirros: SpaceX
Uusimmat satelliitit eivät näy enää niin kirkkaina kuin ensimmäiset, koska niiden valonheijastuvuuteen on kiinnitetty huomiota. Niihin on laitettu vähemmän heijastavia pinnoitteita ja esimerkiksi antennien edessä on valosuojat. Niiden magnitudi on tyypillisesti auringonlaskun jälkeisinä tunteina 5 tai enemmän (tai siis vähemmän, eli ovat sitä kirkkaampia). Sopivissa olosuhteissa niiden magnitudi voi olla noin nolla eli jotakuinkin Vegan tai Arkturuksen luokkaa.
Kansainvälinen avaruusasema on satelliiteista kaikkein kirkkain, helposti mag -3. Kiinalaisten avaruusasema Tiangong on magnitudia -2.
Suurin ongelma tähtitieteelle satelliiteista on se, että ne jättävät aikavalotettuihin kuviin pitkiä viivoja. Ongelma on suurin laajakuvakulmaisilla seurantateleskoopeilla, mutta myös yksittäiset kohdennetut havainnot voivat mennä pilalle, jos ja kun satelliitti kulkee kohteen tai vertailutähden kohdalta. Spektroskooppiset havainnot näyttävät kummallisuuksia ja kirkkausmittaukset menevät päin mäntyä.
Rubin-observatorio kuvattuna viime vuonna. Taivaalla on satelliittien lisäksi lentokoneita. Kuva: LSST
Esimerkiksi pian käyttöön tulevan Vera Rubin -observatorion kuvista noin 30 prosenttia ei ole käyttökelpoisia juovien vuoksi ja 40 prosentissa on vähemmän haittaava satelliittijuova.
Euroopan eteläisen observatorion VLT-teleskoopilta raportoitiin vuonna 2022, että hämärän aikaan tehdyistä havainnoista 1/1000 ei ole käyttökelpoisia satelliittien vuoksi.
Haittaa voidaan hieman vähentää muuttamalla satelliitteja ”pimeämmiksi” eli heijastamaan huonommin valoa sekä ottamalla observatorioilla käyttöön tekniikoita, joilla havainto voidaan keskeyttää satelliitin ylimenon ajaksi tai satelliittien viiruja pystytään poistamaan paremmin.
Hyvä uutinen on se, että SpaceX:n mukaan uusimmista satelliiteista on 95 prosenttia ajastaan heikompia kuin magnitudi 7.
SKA Mid -observatoriossa on 193 antennia Etelä-Afrikan autiomaa-alueella. Kuva: SKAO
Radiotähtitiede
Satelliittien radiotietoliikenne tapahtuu aallonpituusalueilla, jotka eivät juurikaan häiritse radioastronomisia havaintoja. Sen sijaan satelliittien elektroniikasta tulee ”vuotoa” myös radiohiljaisille aluille.
Kansainvälinen radiotietoliikenneunioni ITU on asettanut rajat tälle tahattomalle vuotosäteilylle, mutta esimerkiksi ensimmäisen sukupolven Starlinkit menivät reippaasti rajan ylitse. Nykyiset satelliitit ovat tässä mielessä parempia ja nykyisin ”vuotosäteilyn” määrää valvotaan ennen laukaisua, mutta satelliittien suuri määrä on lisännyt ongelmaa.
Uusi SKA-radioteleskooppi ei pysty tämän vuoksi niin suureen herkkyyteen, kuin teknisesti kykenisi. Arvioiden mukaan satelliittien aikaansaama taustakohina lisääntyy jopa satakertaiseksi nykyisestä tulevan vuosikymmenen aikana. Etelä-Afrikassa sijaitseva SKA Mid, joka tekee havaintoja alueella 350 MHz – 15,4 GHz, voi menettää jopa 70 prosenttia herkkyydestään.
Mitä asialle voisi tehdä?
Avaruustoiminnan lisääntymistä tuskin voidaan estää, mutta tähtitieteilijöiden ja satelliittioperaattorien paremmalla yhteistyöllä sekä kansainvälisillä sopimuksilla haittoja voidaan hillitä.
Mutta voi olla, että lopulta tähtitieteelliset observatoriot pitää siirtää avaruuteen, vaikkapa Kuun etäpuolelle, mihin ainakaan toistaiseksi aiheuttamamme radiohäiriöt eivät yllä. Kun satakunta vuotta sitten kaupunkien valot ajoivat tähtitieteilijät syrjäseuduille, on koko maapallo muuttumassa nyt vaikeaksi paikaksi tutkimuksen tekoon.
Mistä on tietokonehiiri kotoisin? Kuinka se on kehittynyt kuuden vuosikymmenen aikana puulaatikosta haptiseksi monitoimiapulaiseksi? Hiiren tarinassa on yllättävä eurooppalainen vivahde: Logitech. Yhtiö esitteli uusimman hiirensä juuri viime viikolla ja käynnisti kiinnostavan kilpailun Suomessakin eilen.
Tämä juttu on tehty yhteistyössä Logitechin kanssa yksinkertaisesti siitä syystä, että satuin käymään viime vuoden joulukuussa Lausannessa, Sveitsissä, olevan EPFL-yliopiston (École Polytechnique Fédérale de Lausanne) Bolo -museossa.
Logitech on kotoisin tästä Lausannen esikaupunkialueella olevasta teknillisestä korkeakoulusta, ja vähemmän yllättäen museossa oli esillä myös laitteita, jotka johtivat lopulta Logitechin perustamiseen. Kuten Souris 1 eli "Hiiri 1" vuodelta 1974.
Se ei ollut ensimmäinen hiiri, mutta se oli ensimmäinen optinen hiiri.
En tiennyt, että Logitech oli ja on sveitsiläinen, ja että sen taustalla on uraa uurtava akateeminen tutkimus EPFL:ssä. Siksi asiaa piti tutkia tarkemmin ja jopa niin tarkasti, että päädyin yhteistyöhön Logitechin kanssa tämän jutun tiimoilta.
Hiiren häntä osoittaa Piilaksoon
Kaliforniassa, San Franciscon eteläpuolella Santa Claran laaksossa ja sen tietämillä on legendaarinen Piilaakso. Se syntyi pitkälti Palo Altossa sijaitsevan Stanfordin yliopiston ja siellä muhineiden ideoiden ansiosta. Yliopiston professorit innostivat nuoria tutkijoita perustamaan yhtiöitä ja käyttämään hyväkseen muun muassa Yhdysvaltain puolustushallinnon elektroniikkaan ja radiotekniikkaan tekemiä suuria panostuksia.
Mikrosirut keksittiin siellä, kuten internetin edeltäjä Arpanetkin. Mikrosirujen jälkeen tulivat tietokoneet ja mikropiirit. Lempinimensä laakso sai puolijohteiden materiaalista, piistä.
Piilaaksossa tutkittiin myös tapoja käyttää tietokoneita paremmin ja inhimillisemmin. Tässä edelläkävijänä oli Stanfordin yliopiston tutkimusinstituutti, Stanford Research Institute, ja etenkin sen tutkija Douglas Engelbart. Hän ideoi ja teki yhdessä Bill Englishin kanssa aivan ensimmäisen hiiren, pienen puulaatikon, jonka alaosassa oli kaksi pyörää ja päällä yksi punainen nappi.
Sen avulla tietokoneen käyttäjä pystyi kätevästi osoittamaan kuvaruudulla kohtaa ja klikkaamaan siinä. Tämä oli olennaista paitsi kehitteillä olleiden graafisten käyttöliittymien kannalta, niin myös kaikissa sovelluksissa, missä piti osoittaa jotain.
Virallisesti laitteen nimi on "X-Y Position Indicator for a Display System” eli X-Y -suunnissa toimiva sijainti-indikaattori näyttölaitteita varten. Se on hyvin kotitekoisen näköinen, koska se oli ajan hengen mukaan kyhätty kasaan yksinkertaisista osista ja kenties Engelbart on veistänyt itse puukuoren sopivaan muotoonsa.
Vaikka laite syntyi jo vuonna 1964, se esiteltiin julkisesti vasta 1968 kuuluisassa "Mother of All Demos" -tilaisuudessa. Engelbart vyörytti silloin vuosittaisten tietokonekonfrenssin osanottajien ihmeteltäväksi hiiren lisäksi muun muassa pianomaisen pikkunäppäimistön, videopuhelut, hypertekstin ja tekstinkäsittelyn. Demot olivat aikanaan ällistyttävän futuristisia, mutta ovat nyt jalostuneet intohimoja varsin vähän herättäväksi arkitekniikkaksi.
Mutta hiiri. Engelbartin työryhmässä sijainti-indikaattoria alettiin pian kutsua sympaattisesti hiireksi, koska oikean hiiren kokoisesta laitteesta lähti tietokoneeseen johto, joka oli kuin hiiren häntä. Nimi tuli ja pysyi.
Ensihiiri on nyt esillä Piilaakson Mountain Viewissä sijaitsevassa tietokonehistorian museossa, Computer History Museumissa. Siellä on esillä myös ensimmäisiä tietokoneita, jotka käyttivät hiiriä. 1960-luvun lopussa ne eivät olleet kuitenkaan vielä kaupallisia tuotteita, vaan niitä käytettiin lähinnä graafisia käyttöliittymiä sekä muita tietokoneenkäyttöä helpottavia tekniikoita tutkittaessa.
Rollkugel
Muu maailma seurasi luonnollisesti Piilaakson tapahtumia, ja erilaisia syöttölaitteita ideoitiin myös muualla. Saksassa Telefunken-yhtiön insinööri Rainer Mallebrein kehitti vuonna 1968 ensimmäisen pallohiiren, missä laitteen alaosassa oli pyörivä pallo, jonka liikkeitä mitattiin. Telefunkenin laitteen pallo oli huimat neljä senttiä halkaisijaltaan. Laitteen nimi olikin ”Rollkugel” eli rullaava kuula.
Se kehitettiin osana projektia, missä tehtiin uudenlaisia lennonjohtosysteemien laitteita. Hiiren avulla lennonjohtaja pystyi osoittamaan kätevästi kohteita tutkaruudulla. Se otettiin tuotantoon lisälaitteeksi Telefunkenin TR 440 -päätyöasemalle sekä SIG 100 -vektorigrafiikkaterminaalille. Näin Rollkugel oli ensimmäinen kaupallisesti saatavalla ollut hiirityyppinen laite, tosin niitä valmistettiin vain 46 kappaletta.
Sen suurin merkitys olikin vaikutus tulevaisuuden hiiriin, sillä kun aiemmissa hiirissä oli yleensä kaksi kiekkoa, yksi pituus- ja toinen pystysuunnassa, niin pian ne korvattiin kuulilla, jotka rullasivat pöydän päällä hiiren sisällä.
Ensimmäinen oikeasti käyttökelpoinen rullahiiri oli Engelbartin ryhmän hiiren paranneltu versio vuonna 1972, mutta tärkeämpi oli seuraavana vuonna Xerox PARC -tutkimuskeskuksen esittelemän Xerox Alto -tietokoneen kolminäppäiminen pallohiiri.
Xerox Alto oli juuri se mullistava graafisella käyttöliittymällä ja hiirellä varustettu kokeellinen tietokone, jonka Steve Jobs näki ja otti esikuvakseen Apple Lisa -tietokoneen tekemisessä. Ja Lisa teki hiirestä olennaisen osan nykyaikaista tietokonetta vuonna 1983.
Hiiri numero 1
Vuonna 1974 Lausannen teknisen yliopiston professori Jean-Daniel Nicoud esitteli työryhmänsä ensimmäisen hiiren nimeltä Souris 1 eli ”Hiiri 1”. Se ei ollut vielä pallohiiri, vaan liikkeitä mitattiin kahdella hiiren sisällä olevalla pyörällä, mutta uutuutena näiden pyörien liikkeitä havaittiin potentiometrien sijaan optisesti. Se oli tarkempaa ja hiiri oli kevyempi.
Souris 1 oli ensimmäinen optinen hiiri, mutta eri tapaan kuin nykyiset optiset hiiret, joka havaitsevat liikkumistaan katsomalla alaspäin pintaa, missä ne liikkuvat.
Nicoud oli vieraillut Stanfordissa ja nähnyt siellä hiiriä. Kun EPFL:ssä kehitettiin tuolloin Smacky-nimistä tietokonetta, siihenkin haluttiin tehdä hiiri – ja se tehtiin. Ja niin tehtiin myös jatkokehitysversioita, kunnes tarina koukkaa jälleen 1970-luvun lopussa Stanfordiin.
Lausannelainen sähkötekniikan opiskelija Daniel Borel oli siellä tutustumassa ennen kaikkea graafisten käyttöliittymien ohjelmistoihin, mutta innostui pian hiiritekniikan kehittämisestä. Hän huomasi, että tarvetta oli selvästikin edulliselle, hyvälaatuiselle kaikkiin tietokoneisiin sopivalle hiirelle, ja niin syntyi ajatus niiden tuottamisesta kaupallisesti.
Borel sai mukaansa Pierluigi Zappacostan ja Olivetti-tietokoneyhtiössä työskennelleen Giacomo Marinin, jotka perustivat vuonna 1981 yhdessä Logitech-nimen saaneen yhtiön. Taustalla vaikutti myös EPFL:n tutkija André Guignard, joka oli aikanaan mukana Souris 1:n kehittämisessä ja vaikutti osaltaan sen tekemiseen Jean-Daniel Nicoudin kanssa.
Nimi ”Logitech” oli yhdistelmä ranskan kielen sanasta ”logiciel” (ohjelmisto) ja ”tech” eli tekniikka. Borel, Zappacosta ja Marini halusivat luoda tekniikkaa, jonka avulla ohjelmistojen käyttö käy kätevämmin.
Samana vuonna amerikkalainen Xerox esitteli ensimmäisen kunnollisen kaupallisesti saatavissa olleen hiiren osana Xerox 8010 Star -systeemiään, mutta se oli edelleen kallis.
Logitechin ajatus oli juuri päinvastainen: edullisia, laadukkaita hiiriä. Ensimmäinen sellainen oli vuonna 1982 esitelty P4, jonka taustalla oli Souris 1:n jälkeen tapahtunut kehitys ja yksinkertaistaminen siten, että tuote olisi kaupallisesti järkevä.
P4 tunnettiin aluksi nimellä Dépraz Digimouse, ja vaikka se ei vielä ollut kaupalllinen menestys, se nosti Logitechin tietokonealan tietoisuuteen. Yllä olevassa kuvassa se on yhdessä Smacky 8 -tietokoneen kanssa.
Kahta vuotta myöhemmin, siis vuonna 1984, tietokonejätti Hewlett-Packard tilasikin Logitechiltä hiiriä tietokoneidensa mukana toimitettavaksi, ja seuraavana vuonna Logitech toi markkinoille maailman ensimmäisen vähittäismyyntiin tulleen lisävarustehiiren, C7:n (alla).
Logitech C7 vuodelta 1985.
Logitech valloittaa maailman
C7:n suosion myötä Logitech kasvoi ja päätyi pian perustamaan konttorin Piilaaksoon – minnekä muuallekaan! – ja tuotantolaitokset Taiwaniin ja Irlantiin. Yhtiö meni Sveitsissä pörssiin vuonna 1988 ja toi myös samana vuonna markkinoille ensimmäisen tuotteensa, joka ei ollut hiiri. Se oli kädessäpidettävä skanneri.
Vuonna 1991 Logitech esitteli maailman ensimmäisen kuluttajien saatavilla olleen langattoman hiiren, minkä jälkeen vuonna 1996 juhlittiin: yhtiö oli tuottanut yli 100 miljoonaa hiirtä. Niitä oli joka puolella ympäri maailman!
2000-luvulle tultaessa Logitech jatkoi hiirien kehittämistä ja valmistamista, mutta myös laajeni muille tietotekniikan alueille, etenkin skannereihin, mutta myös näppäimistöihin, webcameihin, peliohjaimiin ja äänilaitteisiin. Oman tuotekehityksen lisäksi vaurastunut yhtiö osti pienempiä kilpailijoitaan. Logitechin markkinaosuus hiirissä oli 70%.
Logitechin 3D-hiiri (1990, ylhäällä vasemmalla) käytti ultraääniä sijaintinsa määrittämiseen. Vieressään oleva hiiri oli ensimmäinen langaton hiiri (1984). Se käytti infrapunavaloa yhteydenpitoon tietokoneen kanssa. Magellan (1993, ylhäällä oikealla) tehtiin yhdessä Saksan ilmailu- ja avaruusjärjestön kanssa. Trackman Marble (1995, vasemmalla alhaalla) käänsi pallon yläpuolelle ja sitä pyöritettiin peukalolla. Trackman Portable (1993) oli samanlainen, mutta helpmmin kuljetettava. Se oli myös eräs ensimmäisistä hiiristä, jonka näppäimiä pystyi personoimaan Mouseware-ohjelmalla.
Puolen miljardin hiiren raja rikkoutui vuonna 2003, jolloin valikoimassa oli jo nykyaikainen laseriin perustuva hiiri.
Yrityskauppojen ja oman tuotekehityksen ansiosta Logitech on nyt edennyt varsin kauas ensimmäisestä hiirestään, P4:stä vuonna 1982: se on erilaisten tietokoneiden ja kannettavien laitteiden lisälaitteiden markkinajohtaja, sillä on 7300 työntekijää ja 3,7 miljardin euron liikevaihto, sekä myyntiä lähes kaikissa maailman maissa. Ja taustalla vipeltää EPFL:n tutkijoiden hassu ajatus tehdä maailman paras hiiri.
MX Master 4
Tuorein Logitechin hiiri esiteltiin nyt lokakuun alussa: MX Master 4 on suoranainen hiirien mestarinäyte, jota käyttäessä ei voi olla ajattematta valovuosien loikkaa viiden viiden vuosikymmenen takaisesta Souris 1:stä. Sain käyttööni hiiren syyskuun puolivälissä ja olen testaillut sitä sen jälkeen.
Logitechin tyyliin MX Master 4 on ergonomisesti muotoiltu ja se täyttää mukavasti päällä lepäävän käden sisäosan. Keskisormen ja etusormen alla olevat kytkimet ovat sopivan napakoita ja niiden keskellä olevassa metallisessa rullassa on sopivasti massaa.
Peukalolle on edellisten MX Masterien tapaan paljon tekemistä: pitkittäissuunnassa on myös rulla, metallinen, kolme kytkintä ja suuri kytkin alla. Ja siinä on tämän hiiren erikoisuus, sillä se antaa haptisen vastineen. Kun sitä painaa, hiiri vastaa lievästi tärähtämällä.
Suuri paukalokytkin tuo näkyviin pyöreän valikon (Action Ring Logitechin sanoin) kuvaruudulle. Valikossa on kahdeksan kohtaa, ja hiirellä on kätevää siirtää kursoria valikon eri kohtiin. Valikon kohdat vaihtuvat käytössä olevan ohjelman mukaisesti, ja niitä voi luonnollisesti säätää itse Logi Options+ -ohjelmalla.
Erityisen kätevä MX Master 4 ja sen haptinen valikko on kuvien ja videoiden editoinnissa, jolloin monia toimintoja voi hallita suoraan hiirestä.
Hiireen saa myös sovelluksia, joilla sen käyttöä voi edelleen tehostaa.
Olin oikeastaan luopunut jo hiiren käytöstä, koska pääasillisin työkoneeni on kannettava ja Applen trackpad on erittäin hyvä ja kätevä. MX Master 4 on kuitenkin saanut minut käyttämään uudelleen hiirtä juuri editoidessa, ja Logitech markkinoihin hiirtä juuri luoville aloille ja koodareille – heille (meille!) tästä on todella apua ja iloa.
Creator Rush Challenge
Logitechillä on juuri siksi käynnissä myös opiskelijoille tarkoitettu todella kiinnostava kilpailu: Logi Creator Rush. Palkintona on luonnollisesti Logitechin tuotteita, mutta myös matka Lausanneen, Logitechin tuotekehityskeskukseen. Käynti Lausannessa jo sinällään on kiinnostavaa, saati sitten Logitechin luona!
Kilpailussa on neljä kategoriaa. Osallistua voi 3D-suunnitteluun, koodaamiseen, graafiseen suunnitteluun ja tilasuunnitteluun.
Osallistuminen on helppoa, sillä voit yksinkertaisesti postata kuvasi tai videosi Instagramissa, liittää siihen hashtagin #LogiCreatorRush #Logitech ja tägin @LogiCreatorRush, kertoa käyttämistäsi ohjelmista ja/tai työkaluista, sekä lataamalla logicreatorrush.com -sivulle pdf:n, missä on samoja tietoja sekä kuvaus työstäsi.
Euroopan avaruusjärjestö luovutti virallisesti nyt syyskuun 10. päivänä jo kolmannen kuualuksen huoltomoduulin Nasalle. Suunnitelman mukaan Artemis III -lento, jolla ihmiset palaisivat pitkän tauon jälkeen jälleen Kuun pinnalle, käyttäisi juuri tätä huoltomoduulia matkaansa Maasta Kuun kiertoradalle, Kuuta kiertäessään ja paluumatkallaan kohti maapalloa.
Tämänhetkisen suunnitelman mukaan lentoa suunnitellaan aikaisintaan kesäkuulle 2027, mutta Kuuhun palaamisen päällä leijuu monenlaisia uhkakuvia teknisistä viivästyksistä politiikan kiemuroihin.
Katsotaanpa vähän, missä kuulentojen kanssa mennään nyt – viisi ja puoli vuotta sen jälkeen, kun presidentti Trump ilmoitti ensimmäisellä kaudellaan amerikkalaisten palaavan kuuhun vuoden 2024 loppuun mennessä.
Artemis I Kuun luona. Kuva: Nasa
Artemis II lähes valmiina
Kun Trump allekirjoitti toukokuussa 2019 niin sanotun avaruuspolitiikkadirektiivin 1, Space Policy Directive 1:n, tavoitteena ei ollut vain käydä nopeasti Kuussa Apollo-lentojen tyyliin, vaan palata Kuuhun ja Kuun luokse pysyvämmin.
Suunnitelmana oli käyttää Boeing-yhtiön tekemää SLS-rakettia, Lockheed-Martinin valmistamaa Orion-alusta ja eurooppalaisten toimittamia huoltomoduuleita astronauttien viemiseen ensin lennolle Kuun ympäri ja sitten Kuun pinnalle. Kuuhun laskeuduttaisiin SpaceX:n Starship-aluksen kuuversiolla ja myöhemmin myös Blue Originin johtaman yhteenliittymän rakentamalla laskeutujalla.
Ensimmäinen lento, Artemis I oli tarkoitus tehdä vuonna 2020, mutta se viivästyi vuoteen 2022. Tuolla ilman astronautteja tehdyllä lennolla alus kiersi Kuuta vähän aikaa automaattisesti ja palasi takaisin. Koelento meni muuten hyvin, paitsi että Orion-aluksen lämpösuojakilvestä löydettiin suuria vaurioita laskeutumisen jälkeen. Kilven uloin kerros oli irronnut monista kohdista ja kilven muodostavista noin 5000 pienestä keraamisesta tiilestä lähes 200 oli halkeillut.
Artemis I -lennolla käytetyn Orion-aluksen lämpösuoja lennon jälkeen. Kuva: Nasa
Lämpösuoja riitti suojaamaan alusta laskeutumisen aikana, mutta koska ihmisiä kuljetettaessa ei haluta ottaa riskejä, päätettiin kilpeen tehdä suuria muutoksia. Aluksen elossapitojärjestelmissä oli myös korjattavaa.
Näiden ongelmien parissa kuluikin niin paljon aikaa, että Artemis II -lentoa lykättiin useampaan kertaan eteenpäin. Alun perin sitä kaavailtiin vuodelle 2021, korjausten aikana vuodelle 2024, ja nyt tavoitteena on Saada astronautit Reid Wiseman, Victor Glover, Christina Koch ja Jeremy Hansen viimein historialliselle kuumatkalleen ensi huhtikuussa.
Alla oleva video on tehty vuonna 2023, jolloin nelikko oli käymässä Euroopassa.
Nyt aikataulu tältä osin vaikuttaa realistiselta, ja raketti aluksineen on jotakuinkin valmiina – kuten on ollut jo noin vuoden ajan.
Heidän lentonsa kestää kymmenen vuorokautta. Matka Kuun luokse kestää kolme vuorokautta, kiertää Kuuta lähimmillään noin sadan kilometrin korkeudessa neljä vuorokautta ja palaa Maahan jälleen noin kolmen päivän ajan. Erityisen jännää lennossa on se, että astronautit kiertävät Kuuta radalla, miltä he pystyvät näkemään hyvin myös Kuun etelänavan alueet eli paikan, minne Artemis III -lennolla on tarkoitus laskeutua.
Wiseman, Glover, Koch ja Hansen ottavat paljon kuvia, ja myös harjoittelevat aluksen sisällä avaruuskävelyn tekemistä uusilla avaruuspuvuilla.
Orion-alus iskeytyy laskeutuessaan ilmakehään noin 11 kilometrin sekuntinopeudella ja laskeutuu laskuvarjoillaan Tyyneen valtamereen Kalifornian luokse.
Myös sinä voit päästä mukaan lennolle, tosin virtuaalisesti. Nasalla on meneillään "Send Your Name with Artemis II" -kampanja, jossa voit lähettää nimesi Orionin kyydissä Kuuta kiertämään. Käy lataamassa maihinnousukorttisi tammikuuhun 2026 mennessä täällä: https://www3.nasa.gov/send-your-name-with-artemis/
Kirjoittajan maihinnousukortti Artemis II -lennolle. Lataa omasi Nasan sivulta!
Artemis III
Jos Artemis II sujuu suunnitellusti, saattaisi Artemis III päästä matkaan vain noin vuotta myöhemmin, kesällä 2027. Tuolla lennolla käytettävän SLS-raketin osia tehdään parhaillaan, ja itse raketti laitettaneen kasaan vasta ensi vuonna. Airbusin Bremenissä valmistama eurooppalaishuoltomoduuli on jo kiinnitetty Orion-alukseen.
Suurin kysymysmerkki tällä hetkellä on laskeutuminen Kuun pinnalle, mikä onkin iso epävarmuustekijä lennolla, jonka tarkoitus olisi juuri laskeutua ensimmäisen kerran Kuuhun sitten Apollo 17 -lennon vuonna 1972.
SLS-raketin keskusosa valmisteilla. Kuva: Nasa
SpaceX on myöhässä Starship-aluksensa käyttökuntoon saamisessa, ja vasta sen jälkeen yhtiö pääsee testaamaan kuulennolla vaadittavaa tekniikkaa. Haastavinta on aluksen tankkaus kiertoradalle, sillä Starship käyttää avaruuteen noustessaan suuren osan polttoaineestaan. Jotta se voisi jatkaa Kuuhun, toimia Kuun kiertoradalla, laskeutua ja nousta uudelleen avaruuteen, täytyy sen tankit täyttää avaruudessa, ja tämä vaatii useamman Starshipin tankkeriversion lennon avaruuteen.
Lentoja pitää tehdä jopa 14. Ajatuksena ei ole lirittää nestemäistä metaania ja nestehappea suoraan tankkialuksesta kuualukseen, vaan käyttää kiertoradalla olevaa varastoa – huoltoasemaa. Tankkeri-Starshipit vievät ajoaineita tähän välivarastoon, mistä Kuu-Starship eli HLS (Human Landing System) saisi metaaninsa ja happensa. Näitä täytyy olla satoja tonneja, joten jo pelkästään tankkausoperaatio ennen lähtöä Kuuhun on monimutkainen ja kriittinen osa lentoa.
HLS ampaisee automaattisesti kohti Kuuta ja asettuu kiertämään sitä vakaalle kiertoradalle ennen Artemis III -astronauttien lähtöä matkaan. Heidän lentonsa alkaa vasta sitten, kun HLS on paitsi Kuun luona, niin myös testattu ja toimintakuntoinen.
SLS laukaisee astronautit kohti Kuuta. He telakoituvat Orion-aluksellaan Starshipiin. Kaksi astronauteista siirtyy kuualukseen, kaksi jää Orioniin. HLS laskeutuu Kuun etelänavan tuntumaan ja viettää siellä noin viikon tutkimusta tehden, näyteitä keräten ja aluksensa toimintaa seuraten. Kaikkiaan Artemis III -lento kestää tämänhetkisen suunnitelman mukaan 30 vuorokautta.
Kuuastronautteja ei ole vielä nimetty, mutta Nasalla on 18-henkinen Artemis-astronauttiryhmä, jonka jäsenistä neljä valitaan mukaan lennolle. Nasa painotti pitkään, että Kuuhun laskeutuisi naisastronautti ja ei-valkoinen astronautti, mutta viime aikoina Yhdysvaltain nykyhallinnon painostuksesta tämä on jätetty pois; ajatuksena naisen ja rodullistetun ihmisen saaminen Kuun pinnalle 12 valkoisen miehen jälkeen oli kaunis.
Nykyhallinto on myös vihjannut mahdollisuudesta peruuttaa koko Artemis III -lento. Nasan tuoreimmassa budjettiehdotuksessa on vielä mukana tämä ensimmäinen laskeutuminen Kuuhun, mutta sitä seuraamaan suunnitellut lennot eivät ole saamassa enää rahoitusta.
Mukana näillä lennoilla olisi myös astronautteja Euroopasta, Kanadasta, Japanista ja Yhdistyneistä arabiemiraateista. Nasa on suunnitellut Gateway-asemaa ja Artemis-lentoja yhdessä näiden kanssa, ja Artemis III:n jälkeisten lentojen peruminen olisi suuri isku kansainväliselle yhteistyölle.
Starshipin kuuversio piirrosessa, ensin Kuun kiertoradalla Orioniin telakoituna ja alempana HLS verrattuna muihin suunniteltuihin kuulaskeutujiin. Astronautit ja rahti laskettaisiin nokassa olevasta hyötykuormatilasta Kuun pinnalla hissillä. Kuva: Nasa
Toisaalta, jos Starship toimii lopulta SpaceX:n kaavailemalla tavalla, niin kalliin SLS:n ja pienen Orionin käyttäminen olisi tyhmää. Starshipit voisivat viedä Kuun pinnalle paljon enemmän tavaraa ja ihmisiä paljon SLS-rakettia edullisemmin kuin on nyt kaavailtu.
Tarkoituksenahan oli tehdä lisää laskeutumisia Kuuhun, pohjustaa pysyvää oleskelua siellä ja rakentaa Kuuta kiertämään Gateway -nimisen avaruusaluksen. Laskeutumisia Kuuhun voitaisiin tehdä sieltä ja asemalla harjoiteltaisiin asumista sekä olemista kaukana avaruudessa. Se olisi looginen jatko nykyisellä Kansainvälisellä avaruusasemalla tehtävälle toiminnalle.
Saa nähdä, miten käy. Seuraava Starshipin koelento tapahtunee parin viikon päästä, ja SpaceX suunnittelee tekevänsä koelentoja hyvinkin nopeaan tahtiin ensi vuonna uudella Starshipin sekä sen Super Heavy -kantoraketin kolmannella kehitysversiolla. Tulossa on myös tankkerialuksen koelentoja ja tankkauksen harjoittelua.
Jotta HLS olisi valmis ja testattu Artemis III -lentoa varten ennen kesää 2027, pitää koelentotahdin olla todella suuri lähiaikoina. Jopa SpaceX:n vauhdilla tämä on varsin haastavaa…
Astronautit ovat odotelleet kuulentoaan jo pitkään ja saavat vielä odotella vähän lisää. Onneksi he eivät ole olleet koko aikaa Orion-aluksen sisällä, kuten tässä harjoituksen aikana otetussa kuvassa. Kuva: Nasa
Jättimaisen ITER-fuusiokoereaktorin tekeminen etenee hitaasti, mutta varmasti. Tuorein virstanpylväs saavutettiin eilen keskiviikkona, kun laitoksen suuret pumput viilennettiin lähes absoluuttiseen nollaan ja niiden sisälle saatiin lähes tyhjiö.
Fuusioenergiaa tutkitaan parhaillaan innokkaasti ympäri maailman erilaisissa hankkeissa. On pieniä ja ketteriä, ja on suuria ja monimutkaisia – kuten ITER eli International Thermonuclear Experimental Reactor, Kansainvälinen ydinlämpöön perustuva kokeellinen reaktori.
Varsinaista sähkövirtaa tuottavaa reaktoria tästä ei tule, vaan koelaitos, jonka tärkein tehtävä on kehittää fuusioenergian vaatimaa tekniikkaa ja opetella hallitsemaan suuren mittakaavan fuusioreaktiota.
Ja fuusioenergia, kun se saadaan viimein käyttöön, ratkaisee ihmiskunnan energiaongelmat. Jos käytössämme olisi aurinkoenergiaa ja fuusiovoimaa, voisimme tuottaa energiaa puhtaasi ja kätevästi enemmän kuin ihmiskunta koskaan tulee tarvitsemaan.
ITERiä ollaan tekemässä Ranskan eteläosissa Cadarachen luona, ja vaikka aikataulua on rukattu moneen otteeseen löysemmäksi ja valmistuminen on siirtynyt tulevaisuuteen, etenee hanke hitaasti, mutta varmasti.
Viimeisin todiste tästä saatiin eilen keskiviikkona 6. elokuuta, kun laitoksen suuret superkylmässä toimivat tyhjiöpumput hyrähtivät käyntiin ja onnistuivat saamaan aikaan lähes täydellisen tyhjiön (10⁻⁷ Pa) ja olemaan lämpötilaltaan hyvin, hyvin lähellä absoluuttista nollapistettä vain viiden kelvinin lämpötilassa.
Pumput auttavat saamaan heliumia talteen superkylmän hiilen avulla. Tämä oli iso askel eteenpäin paitsi ITER-hankkeelle, niin myös fuusiotekniikalle yleisesti.
Myös laitoksen ytimen, suuren tokamakin osien asentaminen reaktorihalliin on menossa. Laitoksen sydän alkaa näyttää jo lopulliselta!
ITERiä rakennetaan kuin laivan pienoismallia pulloon: osia tuodaan sisään yksitellen tarkassa järjestyksessä ja lopulta reaktorihallissa on paitsi itse tokamak, niin myös sen ympärillä olevat magneetit, putket, suojat ja kaikki muu tarvittava.
Tokamak on donitsin muotoinen painekammio, jonka sisällä on plasmaksi muuttunutta kuumaa vetyä. Sitä pidetään paikoillaan voimakkaiden magneettien avulla.
Tokamakista tulee lopulta lähes 20 metriä halkaisijaltaan ja 11 metriä korkea, massaa sillä on kaikkien tukirakennelmien kanssa yli 5000 tonnia.
Polttoaineina ITERissä on vedyn kaksi isotooppia, deuterium ja tritium, joita syötetään tokamakin sisälle noin 16 minuutin toimintaa varten kerrallaan. Se on kaksi grammaa ainetta. Suuret magneetit pitävät plasmaksi muuttunutta kaasua paikallaan ja tuon noin 16 minuutin aikana muuttuu arviolta prosentti polttoaineesta muuttuisi energiaksi.
Tehoa vapautuu toivon mukaan 500 MW. Koska sen reaktion aikaansaaminen ja ylläpito vaatii noin 50 MW:n tehon, tuottaa ITER ennätyksellisen paljon energiaa: kymmenen kertaa sen mitä reaktio vaatii.
Kyse on siis hyvin pienestä määrästä vetyä, mutta suuresta määrästä energiaa. Laitos onkin kooltaan kuin pieni kaupunki, kuten alla oleva, viime vuonna julkaistu video näyttää.
Sähköautoextravideo: Relluilua, matka-ajoa Ranskassa ja käynti akkutehtaassa
Jari Mäkinen kertoo tällä videolla, että hänen ystävänsä kysäisi kesäkuussa pitkän matkan autoilusta Ranskassa sähköautolla ja video syntyi lopulta tämän kysymyksen johdosta – tosin mukana on muutakin, kuten kokemukset Renault Scenic E-Tech Alpine -autosta ja käynti sähköautoille akkuja tekevässä tehtaassa.
Jari Mäkinen
Videolla on siis kolme aihetta.
Ensimmäinen ja vinkki videoon on lataaminen moottoriteiden varsilla Ranskassa. Nykyisin tienvarsihuoltamoiden yhteydessä on niin paljon latureita, että matka-ajossa ei ole mitään muuta ongelmaa kuin hinnan optimointi; tienvarsilaturit ovat yleensä varsin kalliita. Niille on vaihtoehtoja!
Toinen on uusi Renault Scenic E-Tech Alpine, mistä Jari kertoo enemmän ja kommentoi sen hyviä sekä huonoja puolia. Ostohousut jalkaan!
Kolmas on vuonna 2023 avattu Ranskan ensimmäinen autonakkuja tekevä gigafactory, jättitehdas. ACC-yhtiön Billy-Berclaussa oleva tehdas on kiinnostava, ja käymme siellä kasimassa miten autonakkuja tehdään. Jos haluat hypätä alun höpötykset ohi ja katsoa vain tämän, niin tämä osa alkaa noin kohdasta 15 minuuttia.
Video on hieman poikkeava Tiedetuubin yleisestä linjasta, mutta seuraavassa videossa mennään taas ilmailun ja avaruuden maailmaan!
Sähkölentokoneilla on kaksi haastetta: akkutekniikka ja moottori. Akut ovat edelleen varsin painavia suhteessa latauskapasiteettiin, ja ilmailukäyttöön hyväksyttyjä moottoreita on kovin vähän.
Euroopan lentoturvallisuusvirasto (EASA) on myöntänyt sertifikaatin ENGINeUS 100 -moottorille. Kyseessä on ensimmäinen Safran Electrical & Power -yhtiön uusista moottoreista, joita tullaan käyttämään sähkölentokoneissa.
Moottorin ensimmäinen käyttäjä tulee olemaan Diamond AircrafteDA40 -koneessaan. Kyseessä on DA40 -konetyypin sähköistetty versio, missä moottorin ja siihen liittyvien systeemien vaihtamisen lisäksi on rungon alle laitettu aerodynaamisesti muotoiltu akkupaketti.
Diamond eDA40 koelennolla. Ulkoisesti koneen erottaa polttomoottorilla varustetusta koneesta kookkaasta akkupaketista rungon alapuolella. Kuva: Diamond Aircraft
ENGINeUS 100 on ensimmäinen Safran Electrical & Power -yhtiön ENGINeUS-sarjan moottoreista, joita tuottamaan yhtiö on rakentamassa neljä puoliautomatisoitua tuotantolinjaa Niortiin (Ranska) ja Pitstoneen (Iso-Britannia). Niissä valmistetaan yli 1 000 sähkömoottoria vuodessa vuodesta 2026 alkaen.
Moottoria testattiin laboratorio-olosuhteissa yli 1 500 tuntia ja yli 100 lentotuntia todellisissa olosuhteissa lentokoneella.
Safranille ja EASAlle kyseessä on tärkeä askel myös siksi, että moottorin sertifioinnin kuluessa on myös määritelty tulevaisuutta varten sähkömoottoreihin sekä niiden systeemeihin liittyvät erityiset lentokelpoisuussäännöt ja suunniteltu menetelmät moottorien arviointiin ja kelpuuttamiseen.
ENGINeUS 100 -sähkömoottori tuottaa maksimissaan 125 kW tehoa, ja sen paino-tehosuhde on 5 kW/kg. Ilmailussa juuri paino-tehosuhte on olennainen.
Moottoripakettiin kuuluu itse sähkömoottorin lisäksi sen virransyöttö- ja ohjausjärjestelmät, jotka on integroitu suoraan moottoriin. Laitteiston muoto ja ilmalla tapahtuva jäähdytys on suunniteltu siten, että sitä voidaan käyttää monissa erilaisissa koneissa ja laitteistolla voidaan myös korvata polttomoottoreita nykyisissä lentokoneissa.
Polttomoottoriin verrattuna sähkömoottori on yksinkertainen ja siinä on paljon vähemmän osia. Se on periaatteessa luotettavampi ja vaatii vähemmän huoltoa. Kuva: Safran Electrical & Power
Safranin mukaan moottori sopii hyvin ainoaksi moottoriksi pieniin yleisilmailukoneisiin, mutta myös sitä voidaan käyttää suuremmissa ns. hajautetun propulsion lentokoneissa. Euroopassa on useita 19-paikkaisia lentokonehankkeita, joissa on useampi sähkömoottori.
Ranskalainen Aura Aero on julkistanut käyttävänsä Safranin moottoreita ERA-lähiliikennekoneessaan. Ruotsalainen Heart Aerospace puolestaan ei ole kertonut X1-koekoneessaan käyttämäänsä ja myöhemmässä ES-30-koneessaan olevaa moottoria.
Myös Bye Aerospace, CAE, Electra, TCab Tech ja VoltAero käyttävät koneissaan Safranin uutta moottoria.
ENGINeUS -moottoriperheen myöhemmät versiot voisivat sopia myös tuleviin suurempiin, jopa noin 150-paikkaisiin sähkölentokoneisiin.
Tähän saakka ainoa sähkölentokone markkinoilla on ollut Pipistrel Velis Electro, missä käytetään yhtiön omaa moottoria. Kone ja sen moottori saivat lentokelpoisuustodistuksen toukokuussa 2020. Kävimme koelentämässä koneen vuonna 2021 ja siitä on Tiedetuubissa video.
Siinä missä Velisissä on kaksi paikaa, on eDA40:ssa neljä. Se on Pipistreliin verrattuna suurempi ja pystyy lentämään pitemmälle tai kauemmin. Velis Electron moottoriteho on 57 kW ja eDA40:n ENGINeUS 100 -sähkömoottorin 125 kW. Pipistrelin akkukapasiteetti on 20 kWh, Diamond ei ole ilmoittanut lukua. Kummankin koneen tyypillinen latausaika on noin tunnin.
Pipistrel Velis Electro latauksessa. Kuva: Jari Mäkinen
Tässä tulee massiivinen video uudesta eurooppalaisesta sääsatelliitista! Meteosat 12 eli MTG-Imager 1 laukaistiin avaruuteen joulukuussa 2022 ja se otettiin arkikäyttöön nyt kaksi vuotta myöhemmin.
Jari Mäkinen
Satelliitin suunnitelusta, tekemisestä ja laukaisusta vastasi Euroopan avaruusjärjestö ja nyt sitä operoi Euroopan sääsatelliittiorganisaatio Eumetsat.
Tällä videolla MTG-I -hankkeen tiedejohtaja, Eumetsatilla työskentelevä Jochen Grandell kertoo satelliitista ja mitä se tarkoittaa sääennustamiselle. Videolla kierretään myös Eumetsatin pääkonttorilla Darmstadtissa ja kerrotaan Eumetsatistakin.
Jari Mäkinen vieraili Eumetsatilla viime joulukuun 4. päivänä olleen, satelliitin käyttöönottamista juhlistaneen tiedotustilaisuuden yhteydessä Eumetsatin kutsumana.
Suomi on liittynyt tänään mukaan Yhdysvaltain ja Nasan Artemis-sopimuksiin, jotka luovat kansainvälisen, monenkeskisen kehyksen yhteistyölle Kuun, Marsin ja muiden taivaankappaleiden tutkimuksessa. Samalla Suomi liittyi mukaan Euroopan avaruusjärjestön Zero Debris -aloitteeseen ja esitteli myös uuden avaruusstrategian.
Espoon Otaniemessä on meneillään suomalaisen avaruusalan tämän vuoden kohokohta: Aalto-yliopiston organisoima Winter Satellite Workshop.
Pienestä opiskelijoiden työpajasta alkanut tapahtuma on paisunut Pohjois-Euroopan suurimmaksi avaruusalan vuosittaiseksi kokoontumiseksi. Mukana on yli tuhat osallistujaa ympäri maailman.
Ensimmäisen kokouspäivän täyttivät institutionaaliset esitykset ja tapahtumat.
Tänä vuonna tulee kuluneeksi 30 vuotta siitä, kun Suomi liittyi mukaan Euroopan avaruusjärjestöön täysjäsenenä. Sitä ennen Suomi oli vähän aikaa liitännäisjäsenenä ja yhteistyö oli alkanut jo hieman aikaisemmin.
Itse Euroopan avaruusjärjestö juhlii tänä vuonna 50-vuotista olemassaoloaan. Euroopan kantorakettikehitysjärjestö ELDO ja Euroopan avaruustutkimusjärjestö ESRO yhdistettiin Euroopan avaruusjärjestöksi vuonna 1975.
Tilaisuudessa julkistettiin kirjanen, missä muistellaan Suomen taivalta avaruuteen. Sähköisen julkaisun Suomi ESAn jäsen 30 vuotta, kolme vuosikymmentä yhteistyötä ja menestystarinoita lukea ja ladata itselleen täältä.
Suomen avaruustoimintaa koordinoivan Työ- ja elinkeinoministeriön Tero Vihavainen esitteli Otaniemessä myös Suomen uuden avaruusstrategian, joka määrittelee Suomen avaruustoiminnan vision ja päämäärät vuoteen 2030.
Uuden strategian pääpilarit Tero Vihavaisen esityksen kalvolla. Strategiassa on paljon kauniita sanoja ja hyvät päämäärät, mutta se kaipaa konkretiaa. Strategia on saatavilla suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi.
Strategian keskeisiä tavoitteita ovat "avaruuspalveluiden hyödyntäminen yhteiskunnan eri sektoreilla, avaruustoimintaympäristön kehittäminen, toimintakyvyn vahvistaminen ja kansainvälisen yhteistyön lisääminen".
Se korostaa avaruustalouden merkitystä, turvallisuus- ja puolustuspoliittisia näkökulmia sekä huoltovarmuuden tärkeyttä.
Artemis-sopimukset
Kansainvälisesti kiinnostavin osa tiistain ohjelmaa oli kuitenkin Suomen liittyminen Yhdysvaltain johtamaan Artemis-sopimuksiin. Suomesta tuli 53. sopimuksiin mukaan tullut maa.
Kyseessä on joukko sitoumuksettomia monenvälisiä sopimuksia Yhdysvaltain hallituksen ja muiden maiden hallitusten välillä, jotka perustuvat YK:n vuonna 1967 tehtyyn ns. ulkoavaruussopimukseen, mutta laajentavat ja tarkentavat sitä.
Ne kehystävät yhteistyötä Kuun, Marsin ja muiden avaruudessa olevien taivaankappaleiden siviili- ja rauhanomaisessa tutkimuksessa.
Sopimuksilla on suora poliittinen yhteys Yhdysvaltain ja Nasan Artemis-kuuohjelmaan. Koska myös Kiina ja Venäjä keräävät myös maita tukemaan omia intressejään, tarkoittaa sopimuksiin mukaan meneminen myös selvästi sitä, että Suomi on valinnut puolensa poliittisesti.
Asettuminen Yhdysvaltain rinnalle on luonnollinen jatko viimeaikaiselle kehitykselle.
Allekirjoittajina olivat Työ- ja elinkeinoministeri Ville Rydman ja Yhdysvaltain asianhoitaja Christopher Krafft. Nasan apulaisjohtaja Jim Free lähetti videotervehdyksen, mistä on jutun otsikkokuva.
Yhdysvaltain tuore hallintomuutos voi tuoda sopimuksiin lisäväriä, etenkin jos presidentti Trump tulee muokkaamaan voimakkaasti nykyistä Artemis-kuuohjelmaa. Laajempaan kehykseen tämä ei kuitenkaan vaikuttane, vaikka osuu kipeästi paljon tekniikkaa Artemikseen toimittaneeseen ja hankkeeseen muutenkin panostaneeseen Euroopan avaruusjärjestöön.
Ensimmäiset Artemis-sopimukset allekirjoitettiin 13. lokakuuta 2020, jolloin mukana olivat Australia, Kanada, Italia, Japani, Luxemburg, Yhdistyneet Arabiemiirikunnat, Yhdistynyt kuningaskunta ja Yhdysvallat.
Ei roskaa!
Myös Euroopan avaruusjärjestö etsii kumppaneita, mutta hieman eri kulmalla. ESAn Zero Debris -julkilausuma, jonka mukaan avaruuden käytön tulisi olla täysin roskaamatonta vuoteen 2030 mennessä.
Valtioiden lisäksi ESA kutsuu mukaan yhtiöitä, tutkimuslaitoksia ja muita avaruutta käyttäviä tahoja, jotka sitoutuvat pyrkimään avaruuden roskaamisen vähentämiseen.
Ministeri Rydman allekirjoitti lausuman Suomen puolesta, ja lisäksi kuusi suomalaista avaruusalan toimijaa sitoutui myös toimimaan julkilausuman mukaisesti.
Suuri, puhallettava astronautti toivottaa Dipolin avaruuskokouksen osallistujia tervetulleeksi torstaihin iltaan saakka. Kokouksesta tulee vielä lisää juttuja sekä video Tiedetuubiin.
Hiiri on edelleen olennainen osa tietokoneilua. Ensimmäisen sellaisen ensimmäinen julkinen esittely tapahtui 56 vuotta sitten 9. joulukuuta 1968.
Pitkään 1980-luvulle saakka tietokoneiden käyttäminen tapahtui näppäimistön avulla lähes yksinomaan teksiä ja numeroita kirjoittamalla.
Mutta uudenlainen graafinen käyttöliittymä oli jo muhimassa 60-luvun lopussa. Olennainen osa sitä oli hiiri, jonka avulla käyttäjä voi yksinkertaisesti osioittaa haluamaa kohtaa kuvaruudulla ja klikata sitä hiiressä olevan napin avulla.
Tässä mielessä tärkeä päivämäärä on 9. joulukuuta 1968.
Silloin Stanfordin yliopiston osana olleen Stanford Research Instituten Doug Engelbart tutkimusryhmineen esitteli tietokonehiiren prototyypin sekä graafisen käyttöliittymän, näytön muokkaamisen sekä yhdistetyn tekstin ja grafiikan, hyperdokumentit sekä kaksisuuntaisen videoneuvottelun jaettujen työtilojen kanssa.
Siis juuri niitä asioita, joiden avulla käytämme tietokoneita yhä edelleen.
Esittely tapahtui American Federation of Information Processing Societyn tietokonekonferenssin yhteydessä San Franciscossa, Kaliforniassa.
Engelbart oli kertonut hahmottelemastansa hiirestä maaliskuussa 1967 IEEE Transactions paperi -julkaisussa ja anoi sille patenttia saman vuoden kesällä. Patentti myönnettiin 17. marraskuuta 1970,
Hiiren saapuminen arkikäyttöön kesti kuitenkin yli vuosikymmenen. Se tapahtui 27. huhtikuuta 1981, kun Xerox-yhtiön futuristinen 8010 Information System, eli Xerox Star tuli myyntiin. Laite oli kaupallisesti katastrofi, mutta samalla erinomainen esimerkki siitä, miten edelläkävijän taakka on suuri.
Hiiren lisäksi – tai sen ansiosta – koneessa oli ensimmäisenä graafinen käyttöliittymä ikkunoineen, kansioineen ja kuvakkeineen. Nämä oli kehitetty Xeroxin Palo Alto Research Centerissä (PARC) Alto -tutkimusprojektissa. Tuloksena oli Alto-1 -tietokone.
Graafisen käyttöliittymän perusperiaatteena oli WYSIWYG, eli "What You See Is What You Get", eli esimerkiksi tekstitiedostoa käsitellessä käyttäjä näki ruudulla dokumenttinsa juuri samanlaisena kuin se tulostuisi.
Mitä hiiriin vielä tulee, niin 1960-luvun lopussa myös saksalainen Felefunken oli kehittämässä omaa hiirtään (alla).
Siinä missä Engelbartin hiiressä oli kaksi rullaa laitettuna 90 asteen kulmaan toisiinsa nähden, ja niiden pyörimistä mittaamalla kone tiesi missä ja miten hiirtä liikutettiin, niin Konstanzissa sijaitsevassa Telefunkenin tutkimuslaitoksessa mietittiin pallohiirtä. Pallon pyörimistä mittaamalla tiedettiin missä hiiri vipelsi.
Pallohiiren keksineen Rainer Mallebreininhaastattelun mukaan saksalaiset olivat ensimmäisiä: heidän hiirensä syntyi vuonna 1966, mutta Engelbart ehti omine hiirineen ensin julkisuuteen. Sen sijaan Telefunkenin RKS 100-86 Rollkugel oli ensimmäinen myyntiin tullut hiiri (1968).
PARC teki oman versionsa pallohiirestä vuonna 1971.
Suurelle yleisölle tietokonehiiri ja samalla graafinen käyttöliittymä tulivat Applen McIntosh -tietokoneiden kautta.
Nyt tietokoneen käyttäminen ilman hiirtä tai muuta osoituslaitetta tuntuu vaikealta, jopa mahdottomalta, mutta ajat ovat muuttumassa: hyvinkin pian tietokonetta käytetään todennäköisesti puhumalla. Osoittelu hiirellä on jäämässä vähitellen historiaan.
*
Jari Mäkisen ottamat kuvat ovat Piilaaksossa, Mountain Viewissä olevasta upeasta Computer History Museumista (Tietokonehistoriamuseosta). Paikka on endottomasti käynnin väärti, jos vähänkin satut olemaan San Franciscon suunnalla!
Tästä(kin) museosta on tulossa jossain vaiheessa video Tiedetuubiin.
Katso Douglas Engelbartin legenraadinen demo hiirestä ja graafisesta käyttöliittymästä joulukuun 9. päivältä 1968.
