Kissanaaras on oikeatassuinen

Kissa. Kuva: Flickr / Rachel Hobday

Suurin osa ihmisistä on oikeakätisiä. Mutta miten on kissojen kanssa? Tutkijoiden mukaan kissojen(kin) tassupreferenssi voi olla merkki stressinsietokyvystä.

Belfastissa, Pohjois-Irlannissa olevan Queen's Universityn tutkijat ovat kiehnänneet kissojen kanssa ihan toden teolla.

Tutkijat Louise McDowell, Deborah Wells ja Peter Hepper tutkivat 44 kissaa ja huomasivat, että ne eivät olleet yhtä tiukasti tottuneita käyttämään ensisijaisesti jompaa kumpaa etutassuaan.

Silti pieni ero löytyi: uroskissoille ei tassulla ollut juuri merkitystä, mutta naaraista selvästi suurempi osa oli oikeatassuisia. Tutkimus ilmestyi juuri Animal Behaviour -julkaisussa.

Merkittävää tutkimuksessa on se, että monissa aikaisemmissa eläimien "kätisyyttä" koskeneissa tutkimuksissa ovat kokeet olleet puolipakotettuja. Eläimille teetettiin siis testejä laboratorio-olosuhteissa tai vastaavissa, ja niiden reaktiot rekisteröitiin. Nyt kissoja tutkittiin kuitenkin niiden normaaleissa kotioloissa.

24 uroskissaa ja 20 naaraskissaa elivät ja tekivät temppujaan siis kuten tavallisesti, mutta huomaamattoman tarkkailun alaisina.

 

Eläinten luontainen "kätisyys" tulee esiin mm. niiden astuessa portaita alas, kiipeävät esteiden yli tai tavoittelevat jotain asiaa käpälällään. 

Kissoille tehtiin kotioloissa myös pieniä "pakotuskokeita" siten, että niiden piti kurottaa ruokaa hankalan tornin sisältä.

Suurin osa kissoista käytti ensisijaisesti toista tassuaan: 73 % ruokaa tavoitellessa, 70 % astuessa alas ja 66 % kiivetessä kohteen yli. Tämä selvä "kätisyys" oli selvä luonteenpiirre, joka tuli esille niin luontaisissa kuin "pakotetuissa" toimissa.

Tulosten mukaan hieman yllättäen uroskissat olivat enemmän vasentassuisia ja naaraat oikeatassuisia.

Deborah Wells olettaa yliopistonsa tiedotteessa, että syy voi olla hormoneissa sekä eri sukupuolten välisissä pienissä hermostoarkkitehtuurin eroissa.

Hänen mukaansa on myös viitteitä siitä, että "kätisyys" kertoo eläimen stressinsietokyvystä. Vasenta raajaansa preferoivat tai ne, joille asialla ei ole merkitystä, ovat mahdollisesti hieman leväperäisempiä ja joutuvat helpommin mieron tielle, kun taas oikeaa raajaansa ennen kaikkea käyttävät ovat säntillisempiä. 

Olisi tosin jännää tietää, miten tätä on mitattu kissoilla. Wellsin mukaan kuitenkin koirista on havaittu aiemmin se, että "vasenkätiset" ovat yleensä pessimistisempiä kuin "oikeakätiset". 

Otsikkokuva: Flickr / Rachel Hobday

Nyt pykätään patsasta avaruuskissalle (video)

Nyt pykätään patsasta avaruuskissalle (video)

Poliitikoille, tutkijoille ja taiteilijoille on pystytetty paljon erilaisia patsaita, mutta onko missään vielä pystiä avaruuskissalle? Pariisiin ollaan suunnittelemalla joukkorahoituksella sellaista.

10.12.2017

Kun avaruusaika koitti 1960-luvun alussa, lähetettiin ennen ihmisiä koe-eläimiä käymään avaruudessa.

Kuuluisin näistä on Neuvostoliiton Laika, pieni sekarotuinen koira, joka valitettavasti kuoli kapselinsa sisälle, koska maahanpaluutekniikkaa ei vielä tuolloin osattu kunnolla – mutta silti haluttiin tietää miten olosuhteet kiertoradalla vaikuttavat eläimeen.

Yhdysvalloista otsikoihin pääsi "Kapteeni Ham", ensimmäisenä Mecrury-aluksella avaruuden puolelle matkannut simpanssi. Samoin maailman ensimmäinen rakettikyytiä saanut eläin oli amerikkalainen: rhesusapina Albert kensi 63 kilometrin korkeuteen Saksasta tuodulla V-2 -raketilla vuonna 1948.

Harva kuitenkaan muistaa Felicetteä, ranskalaiskissaa, joka teki avaruusmatkansa 18. lokakuuta 1963.

Maata kiertämään ei tämä mustavalkoinen kissa ei päässyt, vaan nousi "ainoastaan" 10 minuuttia ja 32 sekuntia kestäneelle lennolleen 157 kilometrin korkeuteen.

Pikaisen ylös-alaslentonsa aikana se pääsi nauttimaan noin viiden minuutin ajan painottomasta tilasta – ja joutui kokemaan laukaisun aikaan noin 9,5 g:n kiihtyvyyden. Veronique-niminen raketti kuljetti kissaa parhaimmillaan kuuden Machin nopeudella.

Lento tehtiin tuolloisessa Ranskan siirtomaassa Algeriassa olleelta Hammaguirin rakettikoeasemalta ja kulkupelinä oli silloin Ranskan järein raketti, Veronique, joka pystyi nostamaan 60 kilogrammaisen lastin ballistiselle lennolle avaruuteen.

Kyse oli luonnollisesti paitsi tutkimukseen käytetystä raketista, niin myös mannertenvälisestä ohjuksesta. Niiden kehittämisessä Ranska tuli heti kolmantena Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain perässä.

Felicette ja Veronique

Kissarakkaat ranskalaiset ovat hymistelleet Felicetten tarinalle kaikkien vuosikymmenien ajan, mutta brittiläinen mainosmies Matthew Serge Guy päätti laittaa pystyyn joukkorahoituskampanjan, jonka avulla Pariisiin pystytetään patsas avaruuskissalle. Kampanja on tuottanut 43 323 euroa, ja kun muut tuotot on laskettu mukaan, on koossa jo 49 000 euroa.

Patsaskin on jo tulossa: sen tekee eläinhahmoihin erikoistunut kuvanveistäjä Gill Parker. Noin puolitoista metriä korkeasta teoksesta on toistaiseksi vain hahmotelmia, jotka kertovat, että tulossa on pronssista tehty näköispatsas, missä lienee raketin päälle kipuava kissa.

Nyt hanke etsii paikkaa Pariisista patsaalle. Haussa on mieluiten turvallinen, yksityisellä alueella oleva, mutta yleisölle avoin paikka.

Yllä oleva video selittää hieman hankkeen taustaa ja kertoo myös Felicetten tarinan.

Video: Tiedämme, miksi kissat käyttäytyvät niin oudosti

Video: Tiedämme, miksi kissat käyttäytyvät niin oudosti

Olet sitten kissa- tai koiraihminen, suosikkilemmikkisi käyttäytyminen ihmetyttää aina välillä. Mutta kissoissa on silti jotain erityistä, koska juuri niitä kuvaavat videot ja kuvat ovat nousseet netissä suosioon. Pelkästään YouTubessa on yli kaksi miljoonaa kissavideota, ja niitä on katsottu noin 26 miljardia kertaa.

26.08.2016

Mutta miksi kissat käyttäytyvät kuten ne käyttäytyvät? 

Tämä TED-Ed -sivustolla oleva Tony Buffingtonin selitys ja Chintis Lundgrenin mainio animaatio kertoo.

Miksi kissa pelkää kurkkua?

Kissa ja kurkku

Kissavideoiden huvittavinta ja samalla sydäntä särkevintä antia ovat videot kissoista, jotka säikähtävät perinpohjaisesti kurkkua, joka on asetettu niiden viereen.

Videoissa on yleensä rauhallisesti ruokaansa syövä kissa, joka pelästyy niin paljon kurkkua, että hyppää nelintassuin suoraan ylöspäin.

Mutta miksi kissa pelkää niin paljon kurkkuja?

Eläinpsykologien mukaan kyse ei ole sen ihmeellisemmästä asiasta kuin siitä, että yllättäen viereen ilmestynyt kurkku on kissoista erittäin pelottava. 

Kissa on normaalisti hyvin tietoinen ympäristöstään ja sen ilmiöistä, mutta ruokaa syödessään sen pää osoittaa alaspäin ja on usein jopa osittain ruokakupin sisällä, jolloin ne eivät huomaa ilkeää ihmistä, joka ujuttaa kurkun viereen.

Jokin tavallisempi esine ei säikäytä kissaa, mutta kurkussa on monta paniikkireaktion aikaan saavaa asiaa: ensinnäkin se on hyvin epäluonnollinen esine, jollaista ei normaalisti ole lattialla kissan ympäristössä, ja toiseksi kurkku muistuttaa hieman käärmettä – joita kissat pelkäävät.

Alla on eräs YouTubessa oleva kooste näistä "kurkku & kissa" -videoista.

 

Félicette – ensimmäinen kissa avaruudessa

Päivän kuvaTänään 52 vuotta sitten oli merkittävä tapaus koko maailman naukujakunnan kannalta, sillä ensimmäinen kissa teki avaruuslentonsa 18. lokakuuta 1963. Siinä missä venäläisillä ensimmäiset isokokoiset elolliset avaruusmatkaajat olivat koiria ja amerikkalaisilla simpansseja, käyttivät ranskalaiset kissoja – mikä sinällään on aivan ymmärrettävää, sillä kissat ovat olleet aina lähellä ranskalaisten sydämiä.

Ranska laukaisi tuolloin 1960-luvun alussa raketteja lähiavaruuteen Saharasta Hammaguirin rakettikoeasemalta. Algeria kuului tuolloin Ranskaan ja siellä oli tehty sotilaallisia kokeita ja rakettien laukaisuita vuodesta 1952 alkaen.

Samaan aikaan ranskalaiset tekivät lääketieteellisiä kokeita avaruuden ja hyvin epänormaalien olosuhteiden vaikutuksista ihmiseen Centre d’Enseignement et de Recherches de Médecine Aéronautique -nimisessä keskuksessaan, joka oli jostain syystä keskittynyt käyttämään hiirien, koirien tai apinoiden sijaan tärkeimmissä kokeissaan kissoja. 

Suurin osa avaruusohjelman kissoista oli Pariisista napattuja kulkukissoja, kuten olivat Felix ja Félicette. Niitä oli valmennettu monin tavoin ensimmäiseen avaruuslentoon Véronique -raketin nokassa vuonna 1963, mutta juuri ennen lokakuun puolivälissä tapahtuvaksi aiottua lentoa Felix karkasi. Kenties se oli niin säikähtynyt suuria kiihtyvyyksiä, painekammioita ja mittalaitteita, että päätti ottaa pitkät heti kuin mahdollista.

Niinpä lennon koittaessa Félicette sai kunnian olla ensimmäinen astronauttikissa. Sen päähän asennettiin elektrodit, se puettiin erityiseen kissa-astronauttiasuun ja suljettiin raketin nokkakartion sisään kissaa varten tehtyyn kapseliin. Véronique-raketin lento numero AGI47 vei sen 154 kilometrin korkeuteen, missä nokkakartio irtaantui ja laskeutui laskuvarjojen varassa takaisin Maahan. Kapselissa ollut radiomajakka auttoi pelastajat paikalle nostamaan Félicetten ulos avaruusaluksestaan. Lento kesti 15 minuuttia.

Félicette voi potreasti lentonsa jälkeen ja saattoi maukua siitä ja kokemuksistaan kissaystävilleen jälkikäteen, mutta valitettavasti kuutta päivää myöhemmin samanlaisella lennolla laukaistu kissa menehtyi, kun kapselin laskuvarjot eivät toimineet ja kapseli iskeytyi suurella nopeudella Saharan hiekkaan.

Iran kertoi kaksi vuotta sitten laukaisevansa persialaiskissan avaruuteen, mutta sen koommin sikäläisestä kissa-avaruuslennosta ei ole kuulunut mitään. Maa lähetti satelliitin avaruuteen helmikuussa 2009 ja oli sen jälkeen innokas jatkamaan avaruusohjelmaansa, mutta on nähtävästi joutunut panemaan nyt muita asioita etusijalle. Sinänsä varmasti hyvä niin, koska maan rakettikehitys liittyi suoraan ohjusten tekemiseen.

Joka tapauksessa Félicette odottaa edelleen seuraajaansa – ja sellaista, joka tekisi pelkän avaruushypyn sijaan kierroksia Maapallon ympärilä, tai mahdollisesti suuntaisi jopa toisille planeetoille. Kannattaisiko Mars-lentoa koettaa ensinnä vaikkapa kissoilla? 

Päivän kuvassa on maisemaa korkeuksista sekä Félicetten "fanikuva", missä on myös sen autenttinen käpälänjälki. Kuvassa on "allekirjoituksen" lisäksi teksti "Merci pour votre participation à nos succès du 18 octobre 1963", eli "Kiitos osallistumisestanne onnistumiseemme 18. lokakuuta 1963".

Alla on vielä mielenkiintoinen dokumentifilmi Hammaguirin rakettikoeasemasta, Véronique- ja Diamant-raketeista sekä niillä tehdyistä kokeista – Félicette on kohdassa noin 1'50". Selitys on ranskaksi, mutta kuvat ovat selviä kaikilla kielillä.

Kuvasarja: näin kissa putoaa aina jaloilleen

Kuvasarja putoavasta kissasta

Päivän kuvaTänään vietetään kansainvälistä kissapäivää. Nämä erilaiset merkki- ja muistopäivät alkavat olla jo yksi kirous, sillä tänään on erilaisten tahojen päättämänä myös "kirjojen ystävien päivä", "Maailman alkuperäiskansojen päivä" ja myös "Piilota kesäkurpitsa naapurisi kuistille" -päivä, mutta me kiinnitämme huomiota vain tähän vuonna 2002 Maailman eläinhyvinvointirahaston perustamaan kissapäivään – pääasiassa siksi, että kissakuvat ovat aina kivoja ja tämä on hyvä tekosyy kissakuvan julkaisemiselle päivän kuvana.

Siksi siis kuva putoavasta kissasta. Kuten tiedetään, kissa putoaa aina jaloilleen. Mutta miksi?

Tätäkin on tutkittu, ja kuvasarja näyttää miten kissa tekee temppunsa.

Kissan kehon pinta-ala on varsin suuri suhteessa sen painoon, joten pudotessaan alas ja osuessaan pintaan on isku suhteellisesti ottaen kevyempi kuin esimerkiksi ihmisellä. Lisäksi putoamisen aikana kissa pystyy ohjaamaan kehollaan asentoaan erinomaisesti, koska sillä on tassut ja kohtalaisen paljon ihoa tassujen ja keskikehon välissä, jolloin kissa voi paitsi raajansa laajalle levittäessään melkeinpä lentää. Joka tapauksessa se voi käyttää itseään kuin laskuvarjona, joka hidastaa ilmanvastuksen avulla putoamisvauhtia. Eläinlääkärit Wayne Whitney ja Cheryl Mehlhaff ovat laskeneet, että siinä missä ihmisen vapaa putoamisnopeus ilmassa on 193 km/h, on kissalla se "vain" 97 km/h.

Kissoilla on myös etunaan sopeutuminen: kissaeläimet ovat historian hämystä alkaen jahdanneet lintuja, hiirulaisia ja muita pikkueläimiä korkealla olevissa paikoissa ja puissa, ja niinpä kissat ovat putoilleet varsin usein alas. Niinpä evoluutio on kehittänyt kissan sellaiseksi, että sen ruumiinrakenne ja aistit toimivat hyvin putoamisissa. 

Eikä vain putoamisessa: yhtä olennaista on osuminen pintaan. Kissa hahmottaa erinomaisesti suunnat ja osaa kääntää ilmavirran avulla itsensä asentoon, missä jalas osuvat ensin maahan. Kun jalat ovat notkeat ja pintaan osumisen aikaan keskusjousitusmaisesti levällään, ja kun kissa osaa vielä joustaa lihaksillaan juuri sopivalla tavalla oikeaan aikaan, kissa selviää lähes uskomattomista putoamisista.

Vuonna 1987 New Yorkissa tutkittiin kissojen putoamistapauksia ja havaittiin, että korkeista rakennuksista pudonneista kissoista 90% selviytyi putoamisesta hyvin ja vain 37% tarvitsivat hoitoa putoamisen jälkeen. Hurjimmassa tapauksessa 32 kerrosta pudonneelta kissalta halkesi hammas ja keuhkot litistyivät, mutta kissa oli kunnossa kahden päivän lepäämisen jälkeen.

Tässä yhteydessä emme kerro kuitenkaan enempää siitä, kuinka paljon kissat verottavat pikkulintukantaa ja millaisia pikku petolaisia ne myös osaavat olla, sillä näin juhlapäivänä saa vain ihailla tätä kehräävää eläintä.

Professori vetelee ympäristön ongelmamutkat turhan suoriksi

Tämä juttu käsittelee vieraslajien ympärillä pyöriviä järjettömyyksiä.

Käsittelen aihetta kommentoimalla Ylen Aamu-tv:ssä ollutta farssin kaltaista haastattelua. Video löytyy haastattelun perusteella tehdyn uutisartikkelin ohesta: "Tutkija: Lupiini ei uhkaa luontoa, hävittämispakko on turha".

Haastateltavana on emeritusprofessori ja Korkeasaaren eläintarhan entinen johtaja Seppo Turunen. Hän on vasta julkaissut kirjan "Valloittavat lajit". Artikkelin otsikko jo kertoo haastattelun teeman: haitalliset vieraslajit eivät Turusen mukaan olekaan haitallisia. Ainakaan niin paljoa, että asialle kannattaisi tehdä juuri mitään.

Farssi tulee siitä, että toisaalta toimittaja ei kai ole tehnyt taustatöitään kunnolla, ja toisaalta professori vetelee mutkia suoraksi minkä ehti. Teema kannattelee koko keskustelua (ja paistaa tekstiartikkelistakin läpi). Katselijalle (tai lukijalle) välittyy kuva, että Arkadianmäellä suunnitellaan taas jotain turhia typeryyksiä, mutta rofessori tietää ja televisiossa kerrotaan totuus.

Teksti on pitkä, pahoittelen. Toisin kuin Turunen, ajattelin perustella esittämäni asiat.

Image

Taustatiedon puutetta?

Haastattelija vääristelee asiaa heti aluksi muutamalla huonosti (tai tarkoituksella?) valitulla sanalla. Luodaan väärinkäsitys, joka säilyy katsojan mielessä läpi keskustelun.

Alustus alkaa: "Valtioneuvosto teki pari vuotta sitten periaatepäätöksen siitä, että vieraslajit pitäisi Suomesta hävittää. Tästä asiasta on nyt lausuntokierroksella lakiesitys, ja varsinaisen lain pitäisi astua voimaan..."

Turunen vastaa, että "kuulostaa perin, perin vaikealta toteuttaa." "Minusta tuo kuulostaa aikamoiselta hätiköinniltä." "En usko, että tuossa muodossa se tulee koskaan toteutumaan."

Totta kai kuulostaa, eikä varmasti toteudu. Ajatus on absurdi. Mutta ei toimittajan väite ole tottakaan.

Asia selviää, jos lukee lakiesityksen tai sen pohjana olevan vieraslajistrategian, jommankumman tiivistelmän, tai edes strategian ensimmäisen sivun, jossa on yli viisi lausetta. (Turusen kirjan alussakin asia lukee.) Strategiassa kerrotaan:

  • "Vieraslajit ovat lajeja, jotka ovat levinneet luontaiselta levinneisyysalueeltaan uudelle alueelle ihmisen mukana joko tahattomasti tai tarkoituksella."
  • "Yleensä vieraslajit sopeutuvat huonosti [...] ja tuhoutuvat nopeasti. Joissakin tapauksissa [ne] kuitenkin menestyvät [...] ja vakiintuvat osaksi uutta elinympäristöään."
  • "Jotkin vieraslajeista menestyvät erityisen hyvin ja ovat huomattava uhka aiheuttaessaan vakavaa vahinkoa alkuperäislajeille, ekosysteemeille, viljelykasveille, metsätaloudelle tai muille elinkeinoille. Ne voivat myös aiheuttaa huomattavaa taloudellista haittaa vaikuttamalla ihmisten, eläinten tai kasvien terveyteen tai kiinteistöjen arvoon. Haitat voivat myös olla sosiaalisia tai esteettisiä. Tällaisia selkeitä haittoja aiheuttavia vierasperäisiä lajeja kutsutaan haitallisiksi vieraslajeiksi."

Rautalankaa: Haitallisuus ei ole vieraslajien yleinen ominaisuus. Haitallinen vieraslaji ei siis ole synonyymi vieraslajille. Useimmiten vieraslajit jopa häviävät alkuperäisille lajeille 10–0. Mutta osa vieraslajeista kuitenkin on haitallisia. Suomen vieraslajeista n. 19 %. (eli 157 kpl) on luokiteltu haitallisiksi, Euroopan tasolla määrä on alle 15 % (max n. 1650 kpl).

Asiaa voi verrata ihmisiin: suurin osa ei varastele, mutta jotkut varastavat. Jälkimmäiset, pieni osajoukko, pitäisi saada kuriin. Tätä Turunenkin yrittää toimittajalle selostaa – mutta painaa pian itse villasella haitallisten lajien aiheuttamia ongelmia niin, että päätyy tulokseen etteivät edes ne haitalliset ole haitallisia.

Ero haitallisen ja 'normaalin' vieraslajin välillä pitäisi tehdä jutussa selväksi. Mutta kun pahimmillaan kumpikin keskustelija käyttää niitä ristiin, niin minkäs teet.

Proffan ontuvat faktat

Kirjaansa puffaava Turunen kertoo näkemyksensä selvästi. Hänestä vieraslajit ovat normaaleja luonnon kiertokulussa. Lajit siirtyvät ja leviävät syystä tai toisesta, sopeutuvat, syrjäyttävät, syrjäytyvät ja niin edelleen. Elä ja anna toisten elää, tai kuolla, luonnonvalinnan ja sensellaisen mukaan. Kyllä luonto sen kestää, turha meidän on siihen puuttua. Menisi rahaakin.

Ja haitallisten vieraslajien vastainen työkin on turhaa ideologista fanatismia. Sekä ajan että rahan haaskausta.

Turusen kanta on, että ainoastaan tuotantokasvien ja -eläinten tauteja ja jättiputkia vastaan kannattaisi taistella.

Turunen toistelee, että vain osa vieraslajeista on haitallisia – mikä toki on totta. Tällä hän perustelee, että vieraslajien kokonaishaitta on pientä. Tämä taas ei ole aivan totta. Vaikka vain yksi laji olisi haitallinen, miljoonankaan muun haitattomuus ei sen haittaa vähennä. Ja, vaikka Suomessa ei vaikutusarvioita vielä ole tehty, Euroopan tasolla on: Taloudellista tai ekologista haittaa tekevät vieraslajit laihduttavat Euroopan kukkaroa vähintäänkin 12,5 miljardia euroa vuodessa. Haittaa löytyy.

Turunen myös painottaa, etteivät ihmiset tunnista suurinta osaa vieraslajeita. Hän ei käytä tätä suoraan perusteluna haitallisten lajien torjumisen toivottomuudelle, mutta heittää sen kohtiin, joissa se kuulostaa perustelulta. Samaa taktiikkaa hän käyttää myös kirjassaan. Hän ei ilmeisesti koe vaikkapa lajituntemuksen parantamista tarpeellisena ongelman korjaamiseksi.

Sivuhuomautus: Jo nyt ihmisten pitäisi tuntea iso liuta rauhoitettuja eliöitä ja muistaa paljon säädöksiä jotta voisi elää lakien mukaisesti. Pitäisikö rauhoitukset ja säädökset poistaa, kun vaatimus on noinkin kova?

Turunen nostaa esille haitallisista vieraslajeista kuuluisimpia: "Lupiinista tai jättipalsamista, niiden hävittämisestä ei ole mitään toivoa enää." Jälkimmäisestä hän kertoo, että siitä "ei ole todettu mitään haittaa alkuperäiselle lajistolle." Hän tarkoittanee tsekkiläistä tutkimuksta, johon viittasi kirjassaankin. Sen mukaan jättipalsamit eivät vähennä luonnon monimuotoisuutta, vaikka kasvi leviääkin räjähdysmäisesti ja valtaa alaa muilta lajeilta. Se ei nimittäin yleensä tapa alkuperäislajeja, vaan vain työntää ne johonkin syrjemmälle. Lajimäärä pysyy siis ennallaan, tai oikeastaan kasvaa yhdellä, jättipalsamilla. Vain yksilömäärät muuttuvat. Lieneekö keskieurooppalainen tutkimus yleistettävissä suomalaispurojen varsille, eliöstö kun on varsin erilainen? Oli miten oli, kyse on vain osatotuudesta. Vaikka lajimäärä säilyy, ei ekosysteemi välttämättä ole entisensä. Miljoona rottaa ja yksi hirvi ei ole sama kuin tuhat rottaa ja sata hirveä.

Varsin pienellä tutkimusten pläräyksellä selviää, että pääosin vesistöjä pitkin leviävä jättipalsami muuttaa valtaamansa alueen selkärangattomien populaatoita ja pienentää biodiversiteettiä. Se myös muuttaa pölyttäjähyönteisten käyttäytymistä radikaalisti. Jättipalsami voi, yllätys yllätys, laskea monimuotoisuutta valtaamallaan alueella jopa 25 prosentilla. Kasvit vaikuttavat voimistavan eroosiota, minkä vuoksi niiden reunustamien jokien ja purojen kuljettama sedimenttimäärä voi tulla ongelmaksi, virtaukset voivat muuttua, ja niin edelleen. Kerrannaisvaikutuksissa löytyy. Jättipalsamien vaikutuksia on tutkittu varsin paljon (en tosin tiedä, onko juuri Suomessa tai lähialueilla). Yleisesti niiden on todettu tuottavan ongelmia, ja juuri siksi ne ovat haitallisia vieraslajeja. Ne muuttavat elinympäristöä enemmän, nopeammin ja yksipuolisemmin kuin kotoperäiset lajit.

Mikäli kannatetaan Turusen välinpitämätöntä mallia ja annetaan jättipalsamien rehottaa, kotoperäisten lajien ja ekosysteemien on vain sopeuduttava paineen alla.

Turunen on eläinten ravitsemusfysiologiaan erikoistunut biologi. Voinee olettaa, että hän tuntee eläimet kasveja paremmin.

Kannattaisikin hoksata kasvien ja eläinten dynamiikan ja leviämisen erilaisuudet eikä niputtaa niitä suoriltaan yhteen. Eroja löytyy niin eliöryhmien, lajien, kuin elinympäristöjenkin väliltä. Jos yksi kasvi ei ole ongelma, se ei tarkoita että toinen ei ole. Jos eläin ei ongelma yhdessä paikassa, se voi olla sitä toisessa.

Yleistykset ovat ongelmallisia. Samoin huonot vertaukset.

Turunen vertaa Suomen ongelmalajeja siihen, kuinka vieraslajien kanssa pärjätään USA:ssa. Kuulemma hyvin. Aluevertaus tosin ontuu: Pinta-ala on aivan eri luokkaa ja paikalliset ongelmat jäävät tuolla skaalalla siellä huomiotta. Silläkään, että vieraslajit ovat aiheuttaneet suurimpia tuhojaan erityisesti saarilla, ei ole mitään tekemistä meillä havaittavien ongelmien kanssa.

BLOG

Einstein pelastaa Schrödingerin kissan

Kvanttiteorian kuvaaman mikromaailman kummallisia ilmiöitä on usein havainnollistettu Schrödingerin kissan karulla kohtalolla. Tunnetussa ajatuskokeessa kissa on suljetussa laatikossa, jossa on potentiaalisesti tappava laitteisto. 

Radioaktiivisen ytimen hajoaminen vapauttaa myrkyn, jolloin kissa kuolee. Ellei hajoamista tapahdu, kissa pysyy hengissä. Vasta kun laatikko avataan, saadaan selville, miten kissan on käynyt.

Ytimen hajoaminen tapahtuu 50 prosentin todennäköisyydellä, joten kvanttimekaniikan tulkinnan mukaan kissa on samanaikaisesti sekä elossa että kuollut. 

Paitsi että Erwin Schrödinger ei tarkoittanut sitä, vaan käytti ajatuskoetta kuvaamaan kvanttiteorian puutteita: se ei pysty kuvaamaan makromaailman ilmiöitä. 

Wienin, Harvardin ja Queenslandin yliopistojen tutkijat ovat nyt tulleet siihen tulokseen, että Albert Einsteinin pian satavuotias yleinen suhteellisuusteoria pelastaa kissan epätietoisuudelta ja mahdollisesti kivuliaalta kuolemalta.

Suhteellisuusteorian mukaan gravitaatio saa ajan hidastumaan samaan tapaan kuin huima nopeus. Ilmiö on hyvin vähäinen, mutta silti todellinen ja havainnoilla varmistettu. 

Esimerkiksi toimistokompleksin pohjakerroksessa työskentelevät vanhenevat vuodessa 10 nanosekuntia vähemmän kuin kerrosta ylempänä uurastavat. Vaikka työuria pidennettäisiin kuinka paljon, verotettavaa hyötyä siitä ei kuitenkaan ehdi kertyä.

Uuden tutkimuksen mukaan tämä gravitaatiodilataatioksi kutsuttu ilmiö voi selittää myös siirtymän kvanttimaailman kummallisuuksista arkipäivän tuttuihin ilmiöihin. 

Palataan kissaan. Kvanttimekaanisen tulkinnan mukaan se on periaatteessa kahden tilan superpositiossa. Käytännössä niin ei kuitenkaan ole. Huolimatta siitä, että radioaktiivisen ytimen hajoaminen noudattaa kvanttimekaniikan sääntöjä, jokin tekee ne merkityksettömiksi kissan kokoluokassa. Kissa on joko kuollut tai elävä.  

Makromaailman mittakaavassa keskeinen tekijä on lukemattomien hiukkasten vaikutus toisiinsa. Niitä ei voi enää tarkastella yksittäisinä aaltofunktioina, joita ne kvanttiteorian mukaan ovat. Tutkijoiden mukaan toinen tekijä on Einsteinin teorian mukainen gravitaatiodilataatio. 

Kun yksittäiset hiukkaset muodostavat isompia kappaleita, Maan vetovoima hillitsee niiden kvanttikäytöstä. Hiukkaset ovat teoriassa samanaikaisesti monessa eri paikassa, mutta mitä voimakkaammassa vetovoimakentässä ne ovat, sitä hitaampaa hötkyily on. 

Laskelmien mukaan gravitaatio tuhoaa hiukkasten superposition, jolloin havaitsemamme kappaleet käyttäytyvät havaitsemallamme "normaalilla" tavalla. 

"On aika yllättävää, että gravitaatiolla on oma roolinsa myös kvanttimekaniikassa", hämmästelee tutkijaryhmää johtanut Igor Pikovski. "Gravitaatiota tutkitaan yleensä tähtitieteellisissä mittakaavoissa, mutta näyttää siltä, että se vaikuttaa myös kaikkein pienimpien hiukkasten kvanttiluonteeseen täällä maanpinnalla."

Toistaiseksi tulokset ovat puhtaasti teoreettisia, mutta tutkijoiden mukaan ilmiön pitäisi olla havaittavissa lähitulevaisuudessa tehtävissä kokeissa. Silloin ollaan ehkä askelta lähempänä kvanttiteorian ja suhteellisuusteorian yhdistämistä, joka on ollut jo pitkään tutkijoiden haaveena.

Kvanttikissan pelastumisesta kerrottiin Wienin yliopiston uutissivuilla ja tutkimus on julkaistu Nature Physics -tiedelehdessä

Kuva: Igor Pikovski/Harvard-Smithsonian Center for Astrophysic

 

Musiikkia kissoille

Naurava kissa, joka kuuntelee kissamusiikkia.

Nytpä tiedetään tämäkin: kissojen mielestä ihmisten musiikki on epämiellyttävää.

Wisconsinin ja Marylandin yliopistojen tutkijat keksivät tarkkailla tieteen nimissä sitä, miten kissat reagoivat musiikkiin – ja kehittivät samalla soitantaa, mistä kissat näyttävät oikeasti pitävän. Tutkijoiden mukaan musiikki vaikuttaa myös kissoihin rentouttavasti ja rauhoittavasti.

“Selvitimme mikä on kissojen ääntelyn normaali taajuusalue ja sovitimme omaa musiikkiamme siten, että se sopii kissataajuuksiin”, selittää Applied Animal Behaviour Science -julkaisussa ilmestyneen tutkimuksen pääkirjoittaja Charles Snowdon.

“Kissat pitävät noin oktaavia korkeammasta äänestä kuin ihmiset.” Ihmisten musiikissa rumpujen rytmi on usein verrannollinen sydämen sykkeeseen. Kissat puolestaan näyttävät pitävän musiikista, jonka tempo vastaa kehräystä. Kissat myös liukuvia taajuuksia, muuttuvia maukumaisia äännähdyksiä, joten on luonnollista, että kissaystäviemme mielimusiikissa on myös sellaisia.

Snowdonin vetämä Wisconsinin yliopiston tutkimusryhmä loi Marylandin yliopistossa olevan säveltäjä David Teien kanssa musiikkia, jonka oletettiin olevan kissoja miellyttävää. He eivät halunneet matkia kissojen omia ääniä, vaan luoda jotain uutta  – musiikkia mistä kissat pitävät, mutta mikä ei olisi vastenmielistä myöskään ihmisille. Näin kissojen omistajat voisivat soitaa kotonaan musiikkia, mikä olisi miellyttävää kaikkien mielestä.

Tuloksena oli kappale nimeltä Cozmo’s Air, jonka rytmi on kehräystä vastaava 1380 iskua minuutissa.

Toisessa kappaleessa, nimeltään Rusty’s Ballad, rytmi on vain 250 iskua minuutissa. Tämän on tarkoitus vastata nuolemista, eli kissojen tapaa puhdistaa itseään kielellään.

Näitä kappaleita soitettiin 47 kotikissasta muodostetulle koe-eläinjoukolle. Vertailun vuoksi kissoille soitettiin myös ihmismusiikkia: kaksi klassisen musiikin klassista kappaletta, Johann Sebastian Bachin orkesterisarjassa nro. 3 oleva alkusoiton jälkeinen Air-viuluosa ja Gabriel Fauré’n Elegia.

Yllättäen kissat eivät reagoineet juuri lainkaan ihmismusiikkiin, mutta kissamusiikin soidessa kaiuttimista, alkoivat kehrääjät innostua sekä liikkua kohti ämyreitä. Kissat kiehnäsivät kaiutinkaappien vieressä ja koittivat tartuttaa niihin tuoksuaan, eli näin “merkitä” niitä omikseen.

Kissamusiikki siis toimi jopa yllättävän hyvin ja auttaa ymmärtämään eläinten psykologiaa.

David Teie on aiemmin tutkinut myös apinoita sekä tehnyt musiikkia niille. Akateemisen kiinnostuksen lisäksi musiikille odotetaan käyttöä muun muassa eläinlääkäriasemilla sekä paikoissa, joissa kissoja pitää rauhoittaa – kenties siis myös kodeissakin, ainakin toisinaan.

Kissa relaa laatikossa

Jokaiselle kissaihmiselle on tuttua, että lemmikki tunkee toisinaan itsensä pieneen laatikkoon, jos sellainen on tarjolla. Nyt siihen on löytynyt syy – tai pikemminkin jo aiemmin syyksi arveltu tekijä on saanut vahvistusta.

Utrechtin yliopistossa Hollannissa tutkittiin Claudia Vinken johdolla löytöeläinten käyttäytymistä. Tutkimuksessa verrattiin 19 kissaa, jotka oli vastikään tuotu "kissataloon".

Naukujat jaettiin kahteen ryhmään: kymmenelle kissalle oli tarjolla pahvilaatikko, yhdeksän kissaa jäi ilman. Muutaman viikon seurannan aikana saadut tulokset kertoivat selvästi, miten laatikko vaikuttaa kissan "stressiarvoon" (Cat-Stress-Score eli CSS) ja sen muutoksiin aikaa myöten. 

Jo kolmantena päivänä "laatikkoryhmän" CSS-arvo oli jo merkittävästi alentunut. Toisaalta arvossa ei tässä ryhmässä esiintynyt juurikaan vaihtelua yksilöstä toiseen, kun vailla laatikkoa olevilla kissoilla se heitteli huomattavasti.

Aikaa myöten kaikkien kissojen CSS laski samalle tasolle, mutta ilman laatikkoa se vei kaksi viikkoa, kun laatikoissa piilotelleet naukujat rauhoittuivat jo keskimäärin kolmessa vuorokaudessa.

Tutkimus ei kuitenkaan paljasta pelkästään syytä kissojen hassuun käytökseen, vaan sillä on myös käytännön merkitystä. Löytöeläinsuojissa voi esiintyä erilaisia tarttuvia tauteja, koska stressaantuneiden kissojen kohonneet kortisolin eli "stressihormonin" tasot alentavat niiden vastustuskykyä.

Suojaisan ja turvallisen piilopaikan tarjoavat pahvilaatikot ovat edullinen ja tehokas keino nopeuttaa kissojen sopeutumista uusiin olosuhteisiin ja vähentää tautiriskiä.

Rauhallisissa kotioloissa asustavien kissojen ei luulisi kaipaavan erityistä stressihoitoa, mutta kerälle käpertyminen ahtaaseen tilaan selittyy myös kissan luontaisella mieltymyksellä lämpöä kohtaan.

Tutkimus on ilmestynyt Applied Animal Behaviour Science -julkaisussa (maksullinen).