Suomi on kulkenut satavuotisen historiansa aikana pitkän matkan. Matkaa on tehty sekä hyvin hitaasti että erittäin nopeasti. Eikä nyt puhuta kulttuurista, taloudesta tai poliittisista muutoksista, vaan todellisesta liikkeestä.
Suomi täyttää pian sata vuotta. Päätimme tarkistaa, kuinka pitkälle maamme on tuona aikana todellisuudessa kulkenut. Olimme itsenäistymisen aikoihin varsin kaukana nykypisteestä.
Matkaa on taitettu sekä maankuoren kommervenkkien että avaruudessa palloilun vuoksi yhteensä biljoonia kilometrejä. Matkan pituus ja vauhti toki riippuvat vertailukohdasta - sillä kaikki on, lopulta, hyvin suhteellista.
Kärsimättömille tiedoksi: Varsinaiset lukemat löytyvät taulukkona jutun lopusta.
Suomi on eräs harvoista maailman nousevista valtioista. Syynä on mannerjäätikön lommolle painaman pinnan oikeneminen.
Maankohoamisena tunnettu ilmiö on nopeinta Merenkurkussa ja hitainta kaakkoisrajalla sekä Utsjoella. Vaikka sadan vuoden nettonousu jääkin kaikkialla alle metriin, se riittää silti alavilla rannoilla valtaamaan paljon alaa Itämereltä. Maamme maapinta-ala on kasvanut sadassa vuodessa arviolta 700 neliökilometrillä.
Vastaavaa toki tapahtuu muillakin mannerjäätikön aiemmin peittämillä alueilla. Suomi on kuitenkin noiden seutujen valtioista ainoa, joka kohoaa kauttaaltaan. Tämä pätee ainakin, kun huomioon otetaan merenpinnan nousu (n. 2 mm/v). Se mitätöi maankohoamisen vaikutukset esimerkiksi jo Suomenlahden pohjukassa ja Etelä-Ruotsissa.
Maankohoaminen jatkuu vielä tuhansia vuosia, alati hidastuen. Jossain vaiheessa Perämerestä kuroutuu järviallas.
Nippelitieto: Maapallon nuorin ja nopeimmin kasvava poimuvuoristo Himalaja ja etenkin sen länsipuolella sijaitseva Karakoramin vuoristoalue kohoaa Suomen kanssa samaa tahtia (n. 2–7 mm/v).
Maamme siirtyy nykyiseltä paikaltaan myös sivuun. Tästä on kiittäminen mannerlaattojen liikettä.
Euraasian laatta työntyy idässä kohti Australiaa ja Tyyntämerta. Samalla pallon pinnalla kelluvan jättilaatan Euroopan puoleinen pääty siirtyy koilliseen. Suomi tietystikin mukana, parisen senttiä vuodessa.
Toisaalta Suomi (ja koko muu planeetta siinä sivussa) on taittanut aimo matkan pelkkiä piruetteja tehden. Vaikka pyörimistä akselin tai Auringon ympäri ei voi kutsua miksikään todelliseksi matkanteoksi, ne kertovat kuitenkin erilaisesta mittakaavasta.
Jos maapallon vuorokautisen kierron vetäisi sadan vuoden ajalta suoraksi, kerätyillä kilometreillä pääsisi jo lähes Jupiterin luo. Saman ajan vuotuinen kierto kantaisi vielä kauemmas, Aurinkokunnan ulkolaidoille, yli 600 kertaa Maata kauemmas Auringosta.
Mutta Maa ei suinkaan palaa vuoden välein samaan paikkaan. Liikumme vuodessa vajaat 50 astronomista yksikköä (AU eli Maan ja Auringon keskietäisyys) kohti suurta tuntematonta.
Tähtemme Aurinko liikkuu avaruudessa, ja me tietysti kuljemme mukana. Kierrämme Linnunradan galaksin keskustan ympäri ja lisäksi heilumme hitaasti ylös-alas sen kiekon tasoon nähden. Liikettä ohjaa se sama asia joka pyörittää meitä planeettanakin: painovoima.
Juuri tällä hetkellä matkaamme jotakuinkin kohti kirkasta Vega-tähteä. Sadassa vuodessa olemme kulkeneet sinnepäin vajaan 5000 AU:n verran. Tämä vastaa matkaa meiltä Oortin pilven sisäreunaan.
Kulkumme Linnunradassa on toki sekin kiertoliikettä, joka ajan mittaan tuo meidät "samoille seuduille" takaisin. Kierros on kuitenkin niin pitkä, että yksi sadan vuoden pätkä on käytännössä suoraa matkaa. Edellisen kerran olimme näillä seuduin ennen dinosaurusten valtakautta, triaskauden alussa 240 miljoonaa vuotta sitten.
Linnunrata ja hieman sitä suurempi Andromedan galaksi ovat matkalla toisiaan kohti noin 110 kilometrin sekuntivauhtia. Törmäys tai oikeammin yhdistyminen alkaa noin 4–5 miljardin vuoden kuluttua ja kestää parisen miljardia vuotta. Tuloksena syntyy elliptinen galaksi, johon muutkin lähigalaksit ennen pitkää sulautuvat.
Tämän kaiken päälle tulee sitten vielä se kaikkein ultimaattisin liike. Tuota matkaa taitamme huimaa 500 kilometrin sekuntivauhtia, mikä havaitaan kosmisen taustasäteilyn mikroaaltoalueelta punasiirtymänä. Myös kaikki lähigalaksit ovat matkalla samaan suuntaan, joten yhdistyminen niiden kanssa tapahtuu matkalla.
Suuntamme on kohti "Suurta attraktoria" tai "puoleensavetäjää" (vakiintunutta suomennosta Great attractor -termille ei liene olemassa). Kyse ei ole mistään yksittäisestä kohteesta, vaan noin 100 000 lähimmän galaksin muodostaman Laniakean superjoukon keskipisteestä. Matkaa sinne on parisensataa miljoonaa valovuotta.
Taivaalla tätä lopullista kulkusuuntaa osoittaa tähdistö Etelän kolmio, joka ei tosin näy meiltä ollenkaan. Mutta siihen suuntaan mekin olemme matkalla, kovaa vauhtia.
Satavuotisen taipaleensa aikana Suomi on siis kulkenut aimo pätkän. Olimme sekä muutaman kymmenen senttiä alempana että tuhansia astronomisia yksiköitä tuollapäin.
Kuljettua kokonaismatkaa voi halutessaan yrittää laskea ynnäämällä alati kääntyileviä suuntavektoreita toisiinsa:
| Syy | Nopeus nykyisin | Sadassa vuodessa kuljettu matka |
|---|---|---|
| Maankohoaminen |
3 mm/v (Kotka, Utsjoki) |
30 cm (Kotka, Utsjoki) |
| Mannerlaatan liike | 2 cm/v, itäkoilliseen | 2 m |
| Vuorokausikierto |
Vastapäivään (pohjoisnavalta katsoen): |
500 milj km = 3,3 AU (Utsjoki) 630 milj km = 4,2 AU (Oulu) 730 milj km = 4,9 AU (Hanko) |
| Vuosikierto | 29,8 km/s, vastapäivään (pohjoisnavalta katsoen) | 94 mrd km = 630 AU |
| Kiertoliike Linnunradassa | 220 km/s, kohti Vegaa | 700 mrd km = 4 600 AU = 0,07 vv |
| Oskillaatio Linnunradan kiekon suhteen | 7 km/s, kohti galaktista pohjoista | 22 mrd km = 150 AU |
| Kohti Andromedan galaksia | 110 km/s (kokonaisnopeus) | 350 mrd km = 2 300 AU = 0,04 vv |
| Laniakean superjoukon vetovoima | 500 km/s, kohti Etelän kolmiota | 1 500 mrd km = 11 000 AU = 0,16 vv |
1 AU = 149 597 870,7 km (Maan ja Auringon keskietäisyys)
1 vv = 63 241 AU = 9 460 730 472 580,8 km (valon vuodessa kulkema matka)
Chilessä, Atacaman autiomaassa yli viiden kilometrin korkeudessa ylänköalueella sijaitsee maailman suurin radioteleskooppi, joka koostuu 66 lautasantennista, joista kukin on 12 tai seitsemän metriä halkaisijaltaan.
Niiden avulla tämä ALMA (Atacama Large Millimetre/submillimetre Array) havaitsee muun muassa galaksien välisen avaruuden kylmiä molekyylipilviä sekä kaukaisimmista ja vanhimmista galakseista tulevaa heikkoa radiosäteilyä. ALMA kykenee ottamaan kuvia, jotka ovat noin kymmenen kertaa terävämmät kuin Hubblen avaruusteleskoopilla näkyvän valon alueella ottamat kuvat.
Nyt ALMA on laitettu myös havaitsemaan Aurinkoa. Oma tähtemme on kuitenkin niin lähellä ja siksi niin kirkas, että ALMAn antennit on täytynyt suunnitrlla siten, että ne voidaan suunnata turvallisesti kohti Aurinkoa ilman vaaraa siitä, että voimakas valo kuumentaisi liikaa havaintolaitteita. Historia tuntee monia radioteleskooppeja, joiden instrumentit ovat kärähtäneet, kun suuri lautasantenni on toiminut kuin polttolasi.
Erityisesti tutkijoita kiinnostaa Auringon kromosfääri, joka hohtaa myös millimetriaaltojen alueella. Kromosfääri sijaitsee fotosfäärin yläpuolella; fotosfääriä voi pitää Auringon pintana, koska näkemämme valo tulee siitä. ALMA pystyy havaitsemaan pitemmillä valon aallonpituuksilla kuin suuri osa maanpäällisistä Aurinkoa tutkivista observatorista.
Tuloksena on sarja kuvia, jotka julkaistaan tällä viikolla maailman kaikkien tutkijoiden käyttöön.
Videolla on jättimäisestä auringonpilkusta 1,25 millimetrin ja kolmen millimetrin aallonpituuksilla tehtyjä havaintoja. Kuvat paljastavat lämpötilaeron Auringon kromosfäärin osien välillä; se, miten kromosfääri lämpenee ja sen dynamiikan ymmärtäminen yleisesti ovat tutkimuksen avainalueita, joissa ALMA:lla tehtävät havainnot voivat olla hyödyksi..
Erot kahden kuvan välillä johtuvat havaituista säteillyn valon eri aallonpituuksista. Lyhyempien aallonpituuksien havainnot voivat luodata Aurinkoa syvemmälle, mikä tarkoittaa sitä, että 1,25 millimetrin kuvat esittävät kromosfäärin kerrosta, joka on syvemmällä ja siten lähempänä fotosfääriä kuin kolmen millimetrin aallonpituuksilla otetut.
Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun Euroopan eteläisen observatorion hankkeessa tutkitaan omaa Aurinkoamme. Kaikki ESO:n olemassaolevat ja aikaisemmat havantolaitteet on suunniteltu heikkovaloisten kohteiden ja ilmiöiden havaitsemiseen, ja ne on pitänyt suojata Auringon voimakkaalta säteilyltä vahinkojen välttämiseksi.
Jutun pohjana on käytetty ESOn hieman koukeroisesti tehtyä suomenkielistä uutista.
Helsingin yliopiston apulaisprofessori Emilia Kilpua on saanut Euroopan tutkimusneuvostolta kahden miljoonan euron rahoituksen avaruussäätutkimukseen. Tarkoituksena on selvittää, miten geomagneettisia myrskyjä synnyttävät auringonpurkaukset syntyvät, pyörivät ja sulautuvat koronassa.
Auringon uloin kaasukehä, korona, on harvaa kaasua sisältävä vyöhyke, josta lähtee sähköisesti varautunut hiukkasvirta eli aurinkotuuli ja jossa auringonpurkaukset syntyvät.
Koronan massapurkaukset ovat jättiläismäisiä plasmapilviä, jotka syöksyvät Auringosta planeettainväliseen avaruuteen nopeudella, joka nousee jopa tuhansiin kilometreihin sekunnissa. Kun avaruuden läpi kiitävä plasma törmää maapalloon – kuten juuri nyt tällä hetkellä – syntyy geomagneettinen myrsky ja näkyy taivaalla revontulia.
Koronan massapurkaukset syntyvät valtavina magneettisina vuoköysinä silloin, kun Auringon monimutkainen magneettikenttä muuttuu. Purkauksia on tutkittu vuosikymmeniä, mutta niiden tarkka syntymekanismi, rakenne ja kehitys ovat edelleen vielä pitkälti ratkaisematta.
"Suurimmat avaruussäähäiriöt aiheutuvat juuri massapurkauksista, ja niiden vaikutukset saattavat ulottua teknisten järjestelmien toimintaan ja luotettavuuteen sekä avaruudessa, ilmassa että maan pinnalla", kertoo Emilia Kilpua.
"Yksi suurimmista haasteista on se, että nykyisillä menetelmillä Auringon koronan magneettikenttää ei voida mitata eikä mallintaa riittävän tarkasti."
Hänen työssään Auringon koronan numeerisia malleja ja havaintoja yhdistetään aivan uudella tavalla. Näin halutaan ensimmäistä kertaa realistisesti selvittää purkausten magneettinen rakenne.
"Me myös mallinnamme ja analysoimme purkausten edellään ajamaa turbulenttia sheath-aluetta ja sen hienorakennetta."
Sheath-alueilla on merkitystä purkauksen vuoköyden kehittymisessä. Purkausten ohella myös ne itse ajavat voimakkaita avaruusmyrskyjä. Alueet tarjoavat siis ainutlaatuisen luonnollisen laboratorion tutkia plasmafysiikan ydinprosesseja.
"Näitä sheath-alueita on kuitenkin tutkittu tähän mennessä hyvin vähän", toteaa Kilpua.
Kun koronan massapurkausten magneettikenttä on ratkaistu ja sheath-alueet analysoitu tarkasti, voidaan jo sanoa, milloin magneettinen myrsky puhkeaa Maan lähiavaruudessa.
Tietoa magneettikentän rakenteesta tarvitaan myös, kun selvitetään, mitkä mekanismit Auringossa saavat plasmapilvet purkautumaan ja miten plasmapilvet vuorovaikuttavat keskenään edetessään planeettainvälisessä avaruudessa.
Euroopan tutkimusneuvoston (ERC) Consolidator Grant -apurahat on tarkoitettu menestyneille tutkijoille, joilla on takanaan 7–12 vuoden lupaava ura tohtorin tutkinnon jälkeen. Tuoreimmat apurahan saaneet tutkijat julkistettiin joulukuussa 2016; rahaa haettiin yhteensä 2274 tutkimushankkeeseen, joista 304 sai rahoituksen.
Heille tutkimusryhmineen on luvassa rahoitusta seuraavalle viisivuotiskaudelle. Koko rahoituspotti on yhteensä 605 miljoonaa euroa.
Helsingin yliopistosta rahoituksen tällä hakukierroksella saivat Mikko Niemi, Anna-Liisa Laine ja Jaan-Olle Andersoo. Lisäksi Robin Ras ja Paula Hohti Aalto-yliopistosta sai apurahan.
Uutinen perustuu Helsingin yliopiston tiedotteeseen. Otsikkokuva: SOHO (ESA / NASA)
On perihelin hetki. Tuo ei ole tomclancymäinen actionkirjan nimi, vaan todellinen ilmiö. Tänään nimittäin taivaalla näkyi "superaurinko". (Siis siellä, missä se näkyi. Kaamosalueella juttua lukevat joutuvat nyt vain uskomaan asiaan. Sori siitä.)
"Superkuusta" vouhotetaan silloin tällöin. Tänään sattui kuitenkin jotain vieläkin harvinaisempaa, nimittäin "superaurinko". Moinen sattuu vain kerran vuodessa. Kyllä, tiedämme, että kumpikin termi on typerä.
Maapallo on tämän jutun julkaisuhetkellä (4.1.2017 kello 16.17 Suomen aikaa) Aurinkoa lähimmässä pisteessään. Tätä pistettä radalla kutsutaan periheliksi.
Meiltä on tuon mukavasti lämmittävän plasmapallon pinnalle juuri nyt matkaa 147 094 627 kilometriä. Auringon pinta tosin ei ole millään muotoa tasainen tai edes selvästi määritettävissä.
Vieläkin lähemmäs Aurinkoa päästään silloin tällöin. Lähivuosien ennätys sattuu 5.1.2020: tuolloin ollaan vielä 10 000 kilometriä kuumemmassa pisteessä. Periheli sattuu nykyisin aina tammikuun alkupäiville, mutta vuosisatojen mittaan se liukuu hieman eteenpäin.
Perihelissä ollessaan Maa saa tietystikin myös hieman keskimääräistä enemmän säteilyä Auringosta. Silti planeettamme lämpötila, tai siis oikeammin ilman lämpötila lähellä maanpintaa, on keskimääräisesti normaalia alhaisempi. Lämpimimmillään koko pallo on heinäkuussa – eli yllättävästi juuri kun Maa on kauimmassa pisteessään, eli aphelissä.
Syynä tähän outouteen on mannerten nykyinen keskittyminen pohjoiselle pallonpuoliskolle. Maa-alueet sitovat lämpöenergiaa huonommin kuin meret, joten ilman lämpötila niiden päällä vaihtelee enemmän. Nykyisen perihelin hetkellä pohjoiset alueet ovat kääntyneet poispäin Auringosta. Auringon säteily sitoutuu helposti mereen, joka lämpenee, muttei toisaalta lämmitä yllään liikkuvia ilmamassoja kovin voimakkaasti. Heinäkuun aphelissä Aurinko on viitisen miljoonaa kilometriä kauempana ja lämmittää hieman heikommin, mutta ilman lämpötila nousee, koska mantereet eivät onnistu pidättämään energiaa merten tavoin.
Entäpä huomaako sitä "superaurinkoa" taivaalle katsoessa? Ei. Moista muutosta ei huomaisi, vaikka liikkuisimme silmänräpäyksessä Auringosta tuon viisi miljoonaa kilometriä kauemmas. Aurinko näkyy perihelissä vain 1,7 % keskimääräistä (tai 3,4 % apheli-Aurinkoa) suurempana. Kyse on tismalleen samasta ilmiöstä kuin "superkuunkin" kanssa: Kyse on laskennallisesta asiasta, jonka huomaisi oikeasti ainoastaan tarkkojen mittausten avulla.
Jos taivaan ilmiöt kiinnostavat, kannattaa katsoa Tiedetuubin taivaskalenteria. Alkuvuodesta 2017 on esimerkiksi näkyvissä kolme kirkasta planeettaa.
Päivitys klo 16.40: Tekstiä muokattu sujuvammaksi.
Otsikkokuva: Yval Y / Flickr
Vuodenaikojen kierto johtuu Maan akselin kaltevuudesta, ei etäisyydestä Aurinkoon. Olemme itse asiassa keskitalvella lähempänä Aurinkoa kuin kesällä.
Talvipäivänseisaus on tunnetusti vuoden lyhin päivä. Aurinko on nyt Kauriin kääntöpiirin yläpuolella, eli niin etelässä kuin mahdollista. Se porottaa suoraan yläpuolelta vuorokauden kuluessa Australiassa, Etelä-Afrikassa ja Chilessä.
Talvipäivänseisaus sattuu joka vuosittain 21.-22.12. välisenä aikana:
| Vuosi | Talvipäivänseisaus |
|---|---|
| 2020 | 21.12. klo 12.02 |
| 2019 | 22.12. klo 06.19 |
| 2018 | 22.12. klo 00.23 |
| 2017 | 21.12. klo 18.28 |
| 2016 | 21.12. klo 12.44 |
| 2015 | 22.12. klo 06.48 |
| 2014 | 22.12. klo 01.03 |
| 2013 | 21.12. klo 19.11 |
Meillä Pohjolan perukoilla taas saadaan mahdollisimman vähän elintärkeää valoa. Ja sekin vähä saapuu pinnalle hyvin loivassa kulmassa, joten lämmitys- ja valaistusvaikutus on minimissään. On kaamoksen aika.
Yllä Maan valaistusolosuhteet talvipäivänseisauksen aikaan. Puolen vuoden kuluttua Maa on siirtynyt Auringon toiselle puolelle (tässä kuvassa valo tulisi oikealta).
Maapallo pyörii akselinsa ympäri vuodesta toiseen erittäin vakaan hyrrän lailla. Vaikka planeetta kiertää samalla myös radallaan Auringon ympäri, "hyrrän tikun" suunta ei muutu. Sen Suomea lähinnä oleva pää (eli pohjoisnapa) osoittaa aina Pohjantähteen. Koska talvipäivänseisauksen aikaan Pohjantähti on hieman poispäin Auringosta, me täällä hyrrän yläosissa saamme vain vähän valoa. Vastapainoksi Australiassa on paraikaa menossa varsin lämmin kesä.
Planeetta kuitenkin jatkaa lähes lähes pyöreällä radallaan eteenpäin. Hyrrän akseli alkaa näennäisesti hivuttautua takaisin kohti Aurinkoa. Päivät pitenevät pohjolassa ja lyhenevät päiväntasaajan tuolla puolen. Neljännesvuoden kuluttua akseli osoittaa radan suuntaisesti, ja päivä ja yö ovat joka puolella planeettaa täsmälleen yhtä pitkät. Kolmen lisäkuukauden päästä on juhannus, ja pohjoisnapa osoittaa mahdollisimman lähelle Aurinkoa. Australialaisille on tullut talvi.
Maan akselin suunta ei itse asiassa ole täysin vakio. Tällä hetkellä pienenee 0,013 astetta sadassa vuodessa, kiitos muiden planeettojen rataa epätasapainoittavan vaikutuksen. Vuosituhansien aikana akselin kaltevuus vaihtelee edestakaisin 22 ja 24,5 asteen välillä. Hyrrän tikun suuntakin muuttuu hitaasti: Vajaan tuhannen vuoden kuluttua se osoittaa jo lähemmäs Kefeuksen tähtikuvion Alraita kuin Pohjantähteä.
Myös etäisyytemme Aurinkoon vaihtelee. Sillä ei kuitenkaan ole juuri vaikutusta vuodenaikoihin tai lämpötiloihin.
Keskitalvisin Maa on itse asiassa viitisen miljoonaa kilometriä lähempänä Aurinkoa kuin kesäisin. Tarkka aika lähimpään pisteeseen eli periheliin vaihtelee hieman, mutta sattuu aina tammikuun kolmannen päivän tienoille.
Aurinko siis lämmittää planeettaa enemmän talvemme aikaan kuin kesäisin. Akselin kaltevuus ja sitä kautta Auringon valon suunta vaikuttaa kuitenkin huomattavasti enemmän paikallisiin olosuhteisiin. Talvi täällä on, vaikka planeetta saakin enemmän energiaa.
Valomäärän eroja vuodenaikojen välillä voi ihastella vaikkapa allakin olevalta nopeutetulta videolta.
Juttu on alunperin julkaistu vuonna 2013, mutta se on ajankohtainen joka vuosi. Seisauksen päivämäärät on lisätty kullekin vuodelle erikseen.
Avaruus, kuten tiedetään, on aika iso paikka.
Ja siellä on varsin suuria kappaleita, joihin verrattuna sinänsä suurelta vaikuttava maapallo on ällistyttävän pieni.
Mutta kuinka pieni? Tai siis kuinka suuria ovat avaruudessa olevat muut taivaankappaleet ja kohteet? Tämä ESOn animaation näyttää.
Video alkaa maapallosta, jonka läpimitta on jotakuinkin 12,6 miljoonaa metriä, ja päättyy tähteen nimeltä VY Canis Majoris. Se on yksi suurimmista tunnetuista tähdistä: sen halkaisija on noin 1420 kertaa suurempi kuin oman Aurinkomme – joka sinällään on maapalloon verrattuna valtava.
Tämä video on osa ESOn uuteen yleisökeskukseen, Supernovaan tulevista visualisoinneista. Näitä pääsee katsomaan Münchenin luona Garschingissa olevassa keskuksessa ensi vuoden lopulta alkaen.
Video: ESO / M. Kornmesser / L. Calçada
Juuri nyt mittarit eivät näytä vielä mitään ihmeellisempää, mutta Auringosta puhaltavan aurinkotuulen nopea rintama on saavuttamassa huomenna maapallon. Auringossa oleva korona-aukko loimottaa parhaillaan kaasua suoraan Maata kohden.
Auringon aktiivisuus on tällä haavaa kohtalaisen matalalla, eikä sen pinnalla ole suuria pilkkuryhmiä. Kaikkein komeimmat revontulimyrskyt tulevat yleensä juuri suurista pilkkuryhmistä tulleista kaasupurkauksista, mutta tylsältäkin näyttävä Aurinko saattaa tuottaa kivoja reposia.
Salaisuus on Aurinkoa ympäröivässä kuuman kaasun kehässä, koronassa, olevat aukot, joiden kautta Auringosta poispäin virtaava hiukkasten ja kaasun vuo, aurinkotuuli, pääsee vapaasti puhaltamaan ulos avaruuteen. Se tuottaa nopeasti etenevän kaasun alueen, ja kun se osuu maapalloon, voi hyvissä magneettisissa olosuhteissa tuloksena olla näyttävää katsottavaa taivaalla.
Nyt tilanne näyttää lupaavalta: hiukkasvirta osunee maapalloon ensi yön aikana, ja ennusteiden mukaan tuloksena voi olla 30 % todennäköisyydellä G1-luokan geomagneettinen myrsky.
Ilmatieteen laitoksen revontuliennuste toteaa, että myrsky voi olla hieman suurempikin, G2 (mikä sinällään on vielä pieni myrsky, mutta myrsky kuitenkin) ja se voi tuottaa revontulia myös Lappia etelämpänä. Nopea virtaus ja siten myös geomagneettinen aktiivisuus jatkunee keskiviikkoon.
On hyvin todennäköistä, että ainakin Lapissa näkyykin revontulia nyt lähi-iltoina.
Siis: jos taivas näkyy, niin sitä kannattaa tarkkailla!
Otsikkokuvassa on SDO-luotaimen ottama kuva varustettuna kaasun virtausnuolilla.
Yhteys Aurinkoa havaitsevaan STEREO-B -satelliittiin katkesi lokakuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2014. Toivo sen saamisesta jälleen radiolinkin päähän ehti jo lähes hiipua, kunnes nyt hukassa ollut aurinkotutkija puhui jälleen lennonjohdolle. Syy häiriöön on edelleen epäselvä, mutta satelliitti saadaan todennäköisesti takaisin normaalitoimintaan.
Kuten satelliitin nimi antaa olettaa, on kyseessä kaksikko. Kaksi käytännössä samanlaista STEREO-satelliitti laukaistiin avaruuteen lokakuussa 2006, ja ne ohjattiin kiertämään Aurinkoa hieman maapallon rataa sisempänä: STEREO-A (missä kirjain A tulee sanasta Ahead) kiertää Aurinkoa maapallon etupuolella ja STEREO-B (Behind) puolestaan etääntyy maapallosta meidän jäljessämme, kun asiaa katsotaan Maan radan mukaan.
Koska satelliitit ovat hieman lähempänä Aurinkoa kuin Maa, ne kiertävät Auringon hieman maapalloa nopeammin: tarkalleen ottaen A kiertää Auringon 347 vuorokaudessa ja B 387 vuorokaudessa. Näin ollen ne ovat kiertäneet jo useampaan kertaan Auringon sitten vuoden 2006.
Kuva näyttää missä STEREOt ovat juuri nyt: lähes Auringon toisella puolella. Mukana kuvassa ovat Maan lisäksi Venuksen ja Merkuriuksen sijainnit.
Nimi STEREO viittaa myös siihen, että kaksikon tarkoituksena oli saada ensimmäistä kertaa kuvia Auringosta sen eri puolilta samaan aikaan. Auringon ja sen ilmiöiden havaitsemisessa suuri ongelma on se, että voimme havaita sitä vain samasta suunnasta kuin maapallo. Näin esimerkiksi Auringon "takapuolella" olevat ilmiöt jäävät näkemättä – paitsi kun jompi kumpi STEREO-satelliitti oli siellä havaitsemassa.
Parhaimmillaan ne lähettivät koko ajan kuvia Auringosta juuri päinvastaisilta puolilta, jolloin tutkijat tiesivät jatkuvasti millainen on Auringon pinta kauttaaltaan.
Siinä missä STEREO-A on toiminut oikeastaan koko ajan normaalisti, yhteys sen sisaralukseen menetettiin 22 kuukautta sitten. Sen jälkeen yhteyttä on koetettu saada ensin tavallisin, pienin antennein, ja lopulta NASAn planeettainväliseen tietoliikenteeseen erikoistuneen Deep Space Networkin isojen antennien avulla.
Kaikki yrityksen tähän päivään saakka olivat tuloksettomia. Eilen illansuussa Yhdysvaltain itärannikon aikaa, myöhään illalla Suomen aikaa, yhteys saatiin yllättäen: satelliitin tietolinkkiä voitiin kuunnella tuntien ajan, jolloin sen systeemien tilasta ja itse satelliitin asennosta saatiin paljon tietoja.
Näiden telemetriatietojen avulla on nyt mahdollista tehdä suunnitelma siitä, miten STEREO-B saadaan jälleen normaalitoimintaan.
Tilanne ei siis ole vielä normaali, mutta nyt kun yhteys on saatu jälleen aikaiseksi, ovat toiveet jälleen korkealla.
Viime päivinä Aurinko on ollut täysin pilkuton ja se on näyttänyt varsin vaisulta, mutta totuus on täysin päinvastainen: korona-aukoista puhaltanut aurinkotuuli on pitänyt avaruussään myrskyisänä ja näkyviin on tulossa suurelta vaikuttava pilkkuryhmä.
Yllä oleva video on Aurinkoa koko ajan tarkkailevan Solar Dynamics Obervatory -satelliitin kuvaama. Lauantaina Auringon Maahan näkymättömältä puolelta roihahti näkyviin suuri purkaus, joka on kääntynyt tuoreimmissa kuvissa jo pilkistämään Auringon itäreunalle (kuvissa vasemmalle puolelle). Aurinko pyörii koko ajan akselinsa ympäri, ja siten nyt "takana" olevat aktiivisuusalueet tulevat vähitellen näkyviin myös Maasta katsottuna, ja kiertyvät vähitellen kohti länttä (oikeaa puolta) kadoten noin kahden viikon kuluttua.
Samalla aktiivisuusalueet kehittyvät. Ne saattavat olla vielä kasvamassa, jolloin ne laajenevat ja muuttuvat aktiivisemmiksi, niihin tulee pilkkuja ja niistä roiskuu kaasua avaruuteen magneettisten voimaviivojen ohjaamana. Tai ryhmät ovat jo vanhoja ja hiipuvat. Tästä tulossa olevasta ryhmästä on vaikea mennä vielä sanomaan mitään, mutta se vaikuttaa aktiiviselta.
Siitä saattaa tulla myös sellaisia purkauksia, jotka saavat aikaan maapallolla revontulia. Täällä pohjoisessa kesäyöt ovat niin valoisia, ettei revontulia voi havaita silmin, mutta eteläisellä pallonpuolella on nyt erinomainen aika nähdä revontulia.
Aurinko tänään SDO:n kuvaamana. Tulossa oleva pilkkuryhmä näkyy vasemmalla.
Maata kiertävät satelliitit tuntevat avaruusmyrskyt joka tapauksessa. Avaruussäässä olevat häiriöt eivät vaadi myöskään suuria ja näyttäviä auringonpurkauksia, sillä viime päivinä avaruussää on ollut "huono" ja geomagneettinen aktiivisuus on ollut koholla, vaikka Auringon Maahan näkyvä puoli on ollut pilkuton. Syynä ovat olleet niin sanotut korona-aukot, eli alueet, joiden kohdalla magneettikenttä on sellainen, että Auringosta tuleva hiukkasvirta pääsee puhaltamaan suoraan avaruuteen.
Tuo nopea aurinkotuuli on osunut Maahan nyt juhannuksen tienoilla ja saanut aikaan myös geomagneettisia myrskyjä. Aurinkotuulen tiheys ja magneettikenttä viittaavat myös siihen, että tilanne jatkuu vielä lähipäivinä – ellei nyt esiin kääntyvä pilkkuryhmä vaikuta osaltaan tilanteeseen.
Muun muassa satelliittioperaattorit seuraavat koko ajan avaruussään kehittymistä, koska avaruusmyrskyt voivat olla vaarallisia satelliiteille. Tulevaisuudessa avaruussääennusteet ovat yhä merkittävämpiä myös maanpäällisille toimille.
Video ja kuva: NASA / SDO
Viime talvena kohistiin Planeetta 9:stä, joka Konstantin Batyginin ja Michael Brownin tekemän mallinnuksen mukaan saattaa kiertää Aurinkoa hyvin kaukana, satoja kertoja Maata etäämpänä.
Huolimatta median hehkutuksesta planeettaa ei ollut tuolloin löydetty eikä sitä ole löydetty vieläkään. Lundin yliopistossa on kuitenkin laadittu tietokonesimulaatio, jonka mukaan Planeetta 9 – sikäli kuin se on olemassa – saattaa olla Auringon kaappaama eksoplaneetta.
"On vähän ironista, että samaan aikaan kun tähtitieteilijät löytävät eksoplaneettoja satojen valovuosien etäisyydellä sijaitsevista järjestelmistä, yksi saattaa piileskellä omalla takapihallamme", toteaa Alexander Mustill Lundin yliopistosta.
Rikoksena kidnappaus on jo vanhentunut, sillä se olisi tapahtunut pian Auringon syntymän jälkeen, noin 4,5 miljardia vuotta sitten.
Auringon lähimmätkin naapuritähdet ovat nykyisin niin kaukana, että kaappaus ei enää onnistuisi. Aurinko on kuitenkin muinoin syntynyt osana tähtijoukkoa ja sen nuoruudessa tähtiä oli näillä nurkilla paljon tiheämmässä. Silloin planeetat saattoivat siirtyä helpommin tähdeltä toiselle.
Alkuperäisen tähden muut planeetat ovat voineet vaikuttaa Planeetta 9:n rataan siten, että se ajautui hyvin kauas omasta tähdestään. Silloin Aurinko on voinut siepata planeetan kiertämään itseään.
"Kun Aurinko myöhemmin karkasi tähtijoukosta, jossa se oli syntynyt, Planeetta 9 jäi sitä kiertävälle radalle", arvioi Mustill.
Kaappausskenaario on yhtä lailla mallinnus kuin koko Planeetta 9:n olemassaolo: mikään ei ole varmaa. Jos simulaatio vastaa todellisuutta, Aurinkokunnan historian ja erityisesti varhaisvaiheiden tuntemus kasvaa kertaheitolla huimasti. Samalla saataisiin tietoa muista planeettakunnista ja niiden kehityksestä.
"Se olisi käytännössä ainoa eksoplaneetta, jota voisimme tutkia luotaimen avulla", Mustill sanoo.
Simulaatiosta kerrottiin Lundin yliopiston tiedotteessa ja tutkimus on julkaistu Royal Astronomical Societyn Monthly Notices -tiedelehden Letters-osiossa (maksullinen).
Kuva: Caltech/R. Hurt (IPAC)
Tiedetuubi © 2012-2024