Yllä ennuste marunatuoksukin siitepölyn kaukokulkeumasta lähipäivinä. Ennustetut määrät vaihtelevat päivän ja kellonajan mukaan. Kartta on tehty SILAM-mallilla (Ilmatieteen laitos, European Aeroallergen Network).

Ennusteesta tai edes jo havaitusta siitepölystä ei voi päätellä että marunatuoksukki olisi syypää mahdollisiin allergisiin oireisiin. Pitoisuudet ovat Suomessa nimittäin hyvin minimaalisia - suurimmillaankin puhutaan vain muutamasta siitepölyhiukkasesta kuutiometrissä ilmaa. Lisäksi Suomen ilmasta on havaittu myös paljon homeitiöitä sekä heinän ja pujon siitepölyn rippeitä, jotka nekin voivat laukaista allergisen reaktion.

Kasvaa jo Suomessakin

Marunatuoksukki on lähtöisin Pohjois-Amerikasta, jossa se on maanosan pahin allergiaa aiheuttava kasvi. Euroopasta sitä löydettiin ensimmäisen kerran vuonna 1863, ja vuodesta 1922 lähtien siitä on tehty havaintoja Suomessakin. Tuoksukkilöytöjä on tuon jälkeen rekisteröity maassamme vajaat 500, kaikki Kemi-Ilomantsi -linjan eteläpuolelta - jos kahta Ivalon löytöä ei lasketa.

Kaikki Suomesta tehdyt havainnot ovat kuitenkin olleet satunnaisia. Tämä tarkoittaa kasvien itäneen muualta tuoduista siemenistä, eikä pysyviä kasvustoja ole ehtinyt syntyä. Marunatuoksukki ei Suomessa ehdi tuottaa aina edes siitepölyä, eikä tiettävästi ole ikinä siementänyt maassamme. Kasvin lähimmät vakiintuneet kasvualueet löytyvät Etelä-Ruotsista, eli vain vähän Suomea etelämpää.

Ilmastonmuutoksen ja mahdollisen sopeutumisen myötä kasvi voi kotiutua meillekin. Tai se on voinut jo kotiutua. Turun yliopiston siitepölytutkijat haluavatkin nyt tietää, onko näin käynyt tai käymässä. Ja siihen tarvitaan yleisön apua.

Marunatuoksukki on helpointa tunnistaa alla listatuilla tunnistuskriteereillä juuri nyt, kukinnan alkaessa alkusyksystä. Kasvia kannattaa etsiä erityisesti puutarhoista, lintujen ruokintapaikoilta sekä joutomailta. Eli sieltä, mihin on tuotu muualla tuotettua siemeniä, kukkasipuleita, tai maata.

Ilmoituksen tekeminen

Ota kasvista kuva, jossa näkyy alla listattuja tunnistuskriteerejä, sekä myös hieman laajempi kuva kasvualueesta. Kirjoita ylös kasvien lukumäärä, epäilemäsi leviämistapa (linnunsiemenet, pihakasvien siemenet, kukkasipulit, juurakko, tms), sekä löytöpaikan osoite (tai GPS-koordinaatit) ja löytäjän yhteystiedot. Näin tutkijat voivat tarvittaessa kysyä lisätietoja.

Ilmoita havaintosi joko sähköpostitse (siitepolytiedotus@utu.fi) tai puhelimitse (050 345 2398).

Huom! Älä tuhoa kasvia, sillä tutkijat haluavat saada selville ehtiikö kasvi siementää ja lisääntyä Suomessa. Jos näin huomataan tapahtuvan, torjuntatoimet voidaan aloittaa hyvissä ajoin.

Marunatuoksukin tunnistus

Marunatuoksukin voi sekoittaa lähinnä pujoon, vaikkeivät ne aivan läheistä sukua olekaan (kasvit kuuluvat samaan heimoon). Yhteistä niille on suuri koko (korkeus 20 - 200 cm) ja usein myös haarova kasvutapa, punertava varsi, sekä voimakkaasti liuskoittuneet lehdet. Myös kukinnot näyttävät pikaisesti vilkaistuna samankaltaisilta. Kumpikin myös kasvaa ihmisen avoimena pitämillä alueilla.

Tunnistus on kuitenkin helppoa etenkin näin syksyllä: pujon varsin on uurteinen ja kukat punertavat. Marunatuoksukin varsi taas on sileä ja karvainen, ja kukat ovat keltaiset. Pujon kukinta alkaa alkusyksystä olla lopuillaan, samalla kun marunatuoksukki vasta aloittelee. Alla on listattu lisää lajien välisiä eroja.

Toukokuussa alkaneen parven järistykset alkamispäivästä laskien. (Ranskan geologinen tutkimuskeskus)

Ranskan geologisen tutkimuskeskuksen BRGM:n mukaan Mayotten itäpuolelle keskittynyt parvi on kuitenkin hiipunut hitaasti heinäkuusta lähtien. Tämän jälkeen saari on liikkunut noin kuusi senttiä itään ja kolme etelään.

Vaikuttaa siltä, että saaren itäpuolelle saattaa paraikaa olla syntymässä uusi tuliperäinen keskus. BRGM:n Nicolas Taillefer kertoo mallien viittaavan siihen, että alueella liikkuisi ylöspäin noin 1,25 kuutiokilometriä magmaa. Taillefer johtaa BRGM:n tektonisista ja vulkaanista riskeistä vastaavaa yksikköä. Hän kuitenkin huomauttaa, että "parven sijainti on aivan [geologisten] karttojemme reunalla, ja on paljon, mitä emme vielä tiedä." Järistysparven keskus sijaitsee noin 50 kilometriä saarilta itään - epätarkkuus tosin on huimat 15 kilometriä. Mayotten ympäristön geologia etenkin merenpohjassa ja sen alla tunnetaan varsin huonosti.

Tällä haavaa oudon monotoniselle aallolle annettu paras - vaikkakin alustava - selitys on magmasäiliön kokema resonanssi ja siihen kenties liittyvä ympäröivän kiven hidas luhistuminen. Jossain Mayotten saaren koillispuolella saattaa olla siis magmasäiliö, jossa oleva sula kivi nousi ja laski nopeassa tahdissa. Tai sitten magma loiskui tai hölskyi, tai ehkäpä säiliön läpi kulki jokin paineaalto. Kyse voi myös olla pelkästään säiliön tyhjenemisestä, tai laajentumisesta.

Yksi vaihtoehto on, että juuri järistyskohdan monimutkainen geologia vain sattuu suodattamaan aallot niin, että läpi pääsevät ainoastaan 17 sekunnin pituiset aallot. Se nimittäin tiedetään, että Mayotten alla sijaitsee vaihettumisvyöhyke mantereisen ja merellisen kuoren välillä. Aluetta myös rikkovat moniin suuntiin kulkevat muinaiset Gondwana-mantereen hajoamisesta johtuvat siirrokset. Mayotte sijaitsee pienen ja vielä epävarman Lwandlen laatan pohjoisreunalla.

Merenalaisesta purkauksesta ei kuitenkaan ole vielä merkkejä. Asian varmistamiseksi BRGM:n tavoite on kuitenkin kartoittaa alueen merenpohjaa tarkemmin.

Mayotte kuuluu maantieteellisesti Komorien vulkaaniseen saariryhmään. Mayotten pääsaari Grande-Terre eli Mahoré on kooltaan 39x22 kilometriä, ja sen muodostanut tulivuori on ilmeisesti uinunut noin 4000 vuoden ajan. Tämän lisäksi saariryhmään kuuluu Petite-Terren eli Pamanzin saari, sekä useita pienempiä saaria, luotoja, kareja ja koralliriuttoja. Saarilta on noin 500 kilometriä Afrikan rannikolle ja 300 km Madagaskariin.

Asiasta kertoi Suomessa ensimmäisenä Tiedetuubi.

Lähteet: Wei-Haas: "Strange waves rippled around the world, and nobody knows why" (National Geographic 2018), "Earthquake swarm in Mayotte: a clearer understanding is emerging" (BRGM 2018).

Otsikkokuvassa Petite-Terren saaren rikkipitoinen Lac Dziani -kraatterijärvi (Sherwood / Flickr)

Tutkimuksessa perehdyttiin noin 2000 lohen perimään. Kalat on pyydetty noin 40 vuoden aikana ja ovat peräisin kahdesta erillisestä populaatiosta: Toisen kotivedet ovat Tenojoen keskivaiheilla Utsjoen keskustasta 10-20 kilometriä ylä- ja alavirtaan, toisen taas kaukana yläjuoksulla Inarijoessa.

Mielenkiintoista on, että valintapaine on nuorentanut lähinnä vain Tenojoen koiraslohia. Saman populaation naaraissa ikämuutos on ollut minimaalista: 1970-luvulla keskivertonaaras nousi kutemaan kolmen merivuoden jälkeen, nyt "vain" 2,7 vuoden jälkeen. Syytä sukupuolten väliselle erolle (tai edes ikärakenteen muutokselle) ei vielä tiedetä, mutta joitain spekulaatioita voidaan kuitenkin esittää.

On vielä epäselvää, mitkä valintapaineet nuorentavat juuri koiraita ja miksi. Syy voisi olla Tenon kalastuksessa, joka poistaa populaatiosta erityisesti suuria ja vanhoja yksilöitä. Ne kun tuppaavat olemaan yleensä koiraita, mutta toisaalta ne voivat hyvinkin olla uudelleen kutijoita. Syy voi kuitenkin olla myös muualla, kuten vaellusalueissa, ruuassa, tai vaikkapa sukupuolten välisissä käyttäytymiseroissa. On myös selvää, että suuresta koosta on hyötyä naaraalle, kun taas nuoruus voi olla edullisempaa koiraalle.

Vanhojen naaraiden suuri koko lienee niille niin suuri lisääntymisvaltti, että nuorena lisääntymisen mahdollisesti tuomat edut jäävät rytäkässä toiseksi. Suuret lohinaaraat ovat vahvempia, niillä on merkittävästi enemmän mätiä, ja siksi ne saavat paljon enemmän jälkeläisiä kuin nuoremmat kanssasisarensa.

Koiraslohille taas on etua nuorempana aikuistumisesta, sillä jokainen merellä vietetty vuosi lisää riskiä kuolla ennen suvunjatkamista. Uhkatekijöitä ovat esimerkiksi kalastus ja ympäristömuutokset. Näin kutuvesille palaaminen vuotta tai paria aiemmin kuin hitaammin kypsyvät kilpailijat onkin selvä valtti. Kutumenestykseen ei koiraan koolla taas liene juuri väliä. Osa koiraista tulee sukukypsiksi hyvin varhain jo joessa, ja välttyvät näin merten vaaroilta.

"Fossiilisen hiilen päästöt ja ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kasvu ei ole taittunut. Mikäli emme tee nopeita toimenpiteitä kaikilla toimialoilla, 1,5 asteen kriittinen raja ylitetään vuosisadan puoleen väliin mennessä, jolloin myös lämpenemisen aiheuttamat vaikutukset ovat vakavampia", sanoo Ilmatieteen laitoksen pääjohtaja ja Suomen IPCC-työryhmän puheenjohtaja Juhani Damski Ilmatieteen laitoksen tiedotteessa.

1,5 asteen tavoitteen saavuttamiseksi tarvittavan muutoksen mittakaava on ennennäkemätön: päästövähennyksiin tähtääviä toimia on tehtävä kaikkialla yhteiskunnassa ripeästi ja kauaskantoisesti.

Päästövähennykset eivät yksin riitä lämpötilan nousun taltuttamiseksi, vaan hiilidioksidia on pystyttävä poistamaan ilmakehästä muun muassa hiilinielujen sekä hiilidioksidin talteenoton keinoin. Hiilidioksidin poistamista ilmakehästä tarvitaan sitä enemmän, mitä hitaammin päästöjä vähennetään. Hiilidioksidin poistokeinoihin liittyy kuitenkin suuria epävarmuuksia ja riskejä.

Vapautuvan hiilidioksidin määrä on noin 20 000 tonnia vuorokaudessa. Sekunnissa sitä siis vapautuu 230 kilogrammaa ja tällä tahdilla vuodessa 7,3 miljoonaa tonnia. Tutkijat havaitsivat myös merkittäviä määriä metaania sekä mädältä kananmunalta haisevaa rikkivetyä. Havainnot tehtiin vuoren yllä kaasujen keräämiseen tarkoitetulla lentokoneella lokakuussa 2016 ja lokakuussa 2017.

Löytö varmistaa viime vuosien uumoilut siitä, että Katla varustautuu merkittävään purkaukseen. Kaasun määrä on niin suuri, etteivät tutkijat usko sen voivan olla peräisin esimerkiksi hydrotermisestä aktiivisuudesta, eikä lähde voi toisaalta olla mikään lähivuorikaan. "Kaasun täytyy olla peräisin juuri vuoren alla hiljalleen sulalla kivellä täyttyvästä magmasäiliöstä", Ilyinskaya kuvailee.

Vuoren alle kerääntyy siis magmaa, johon on sitoutunut merkittäviä määriä erilaisia kaasuja. Nyt ilmoille päässeet määrät ovat tuosta kaasusta kuitenkin vain murto-osa. Loput tuprahtavat ilmaan purkauksen myötä.

Kaasuja voi olla vaarallisen suurina pitoisuuksina myös vuorelta alas valuvissa joissa, erityisesti Emstruá luoteessa ja Múlakvísl kaakossa Vikin kylän itäpuolella. Ihmisiä kehoitetaankin noudattamaan erityisen suurta varovaisuutta vuoren lähettyvillä. Fimmvörðuhálsin suosittu retkeilyreitti kulkee aivan Katlan länsipuolelta. Varovaisuus on tarpeen eritoten Katlaa peittävällä Mýrdalsjökull-jäätiköllä, etenkin sen luolissa seikkaillessaan. Sulavesien kovertamiin luoliin järjestetään joskus vaarallisiakin turistiretkiä, vaikka luolat voivat jopa vuoren lepoaikana täyttyä yllättäen vedestä tai myrkyllisistä kaasuista.

Tutkijat painottavat, että Katlaa täytyy nyt seurata entistä tarkemmin. Vielä ei esimerkiksi tiedetä, onko määrä tasaantunut vai kenties yhä kasvussa. Useiden tulivuorten kaasupäästöjen on havaittu kasvavan hieman ennen purkausta. Aikajänne riippuu vuoresta ja sen kulloisestakin käytöksestä.

Huimista lukemista huolimatta kannattaa muistaa, että Katlan tapauksessa kyse on lopulta varsin lyhytaikaisesta episodista. Purkauksen loputtua se palaa todennäköisesti tapojensa mukaan kymmeniä vuosia kestävään hiljaiseloonsa.

Vertailun vuoksi Suomen kasvihuonekaasupäästöt vastasivat vuonna 2017 noin 56 miljoonaa CO₂-ekvivalenttitonnia. Niiden voi siis katsoa olevan noin kahdeksankertaiset Katlan nykytahtiin verrattuna. Ihmiskunta tuottaa fossiilisten poltollaan noin 60 - 100 kertaa enemmän hiilidioksidia kuin kaikki maailman tulivuoritoiminta yhteensä.

Otsikkokuvan taustalla näkyvä Katla on eräs Islannin suurimmista tulivuorista. Saaren runsaan tuhatvuotisen asutushistorian aikana se on purkautunut tyypillisesti 20 - 50 vuoden välein ja yleensä varsin räjähtävällä tavalla. Pisin väli oli 190 vuoden paussi 960 - 1150, jota edelsivät tuhoisa Eldgjá-purkaus ja sen jälkimainingeissa tapahtuneet pari pienempää purkausta.

Viimeinen kunnon purkaus tapahtui vuonna 1918. Tuolloin vuorelta valuneet muta- ja tuhkavyöryt toivat alangolle niin paljon kiviainesta, että meren rantaviivaa siirtyi viitisen kilometriä kauemmas. Tuota seurannutta hiljaiseloa ovat häirinneet vain maanjäristykset, ajoittaiset jäätikkötulvat sekä kolme mahdollista erittäin pientä purkausta vuosina 1955, 1999 ja 2011. Yksikään niistä ei kuitenkaan onnistunut edes sulattamaan reittiä vuorta peittävän jäätikön läpi.

Katlan seuraava purkaus tapahtunee piakkoin, ja vuori onkin purkausvälejä tuijottaen jo hieman "myöhässä" (vaikkei luonto tasaisesti toimikaan). Purkaus aiheuttaa etelärannikolla hyvin todennäköisesti sekä tulvia että terveydelle vaarallisia kaasu- ja tuhkapäästöjä. Vielä ei kuitenkaan voida sanoa onko siihen aikaa vain viikkoja vai jopa muutamia vuosia.

Lähde: Islannin yleisradio

Otsikkokuva: Inga Vitola / Flickr

Apinat söivät kumpaakin versiota yhtä suurella ruokahalulla.

Tutkijoiden mukaan sokerivälinpitämättömyys johtuu siitä, että lehtiapinat eivät juurikaan syö hedelmiä, joissa on luontaisesti sokeria. Niiden ruoansulatuselimistö on sopeutunut sulattamaan lehtien sisältämää selluloossaa bakteerien avittaman käymisprosessin avulla.

Lehdistäkin apinat valikoivat niukasti tärkkelystä sisältävät, sillä runsas hiilihydraattien nauttiminen aiheuttaa niillä ruoansulatusongelmia.

Tutkimus on julkaistu Primates-tiedelehdessä

Kuva: Yamato Tsuji

Mittaustieto lämpötilaltaan tarkalleen 48,3°C olleesta sateesta paljastui myöhemmin viallisesta sensorista johtuneeksi virheelliseksi havainnoksi, mutta kuumin koskaan oikeasti ja todistetusti mitattu sade ei ole paljoa viileämpi. Needlesissä, samoin Kaliforniassa, Mohaven autiomaan kupeessa, satoi 13. elokuuta 2012 lämpötilaltaan 47,8°C ollutta vettä.

Sade kuumassa ja hyvin kuivassa on harvinainen ilmiö, mutta joskus olosuhteet ovat juuri sopivat sadepisaroiden muodostumiseen. Esimerkiksi Needlesin ennätyssade tapahtui ilman kosteuden ollessa vain 11 % ja tilanteessa, missä tuuli puhalsi varsin nopeasti paikalle kosteampaa ilmaa, joka nousi saman tien ylöspäin ja siitä tiivistyi pisaroita, jotka satoivat alas.

Sade tosin haihtui hyvin nopeasti ja alas maan pinnalle päätyi vain muutamia pisaroita. Mutta ne todellakin paitsi olivat, niin myös tuntuivat kuumilta.

Sitä aikaisempi sateen kuumuusennätys oli kesäkuun 7. päivältä 2012, jolloin Saudi Arabiassa lähellä Mekkaa syntyi mereltä kuumalle aavikolle nopeasti tulleesta meriusvasta ukkosmyrskyjä, jossa sateen lämpötila oli 45°C. Sitä aikaisemmin Marrakechissa, Marokossa satoi 43-asteista vettä heinäkuussa 2010.

Ilmastonmuutos vaikuttaa tähänkin siten, että todella kuumat päivät tulevat yleisemmiksi ja olosuhteita, missä kosteampaa ilmaa pääsee tunkeutumaan kuumaan ja kuivaan paikkaan, syntyy aiempaa useammin.

Suomessa polttavan kuuman sateen mahdollisuus on kuitenkin vielä varsin pieni. Sen sijaan rajuja ukkosia ja rakeita on tiedossa aiempaa useammin.

*

Otsikkokuvassa on pilviä Joshua Treen kansallispuistossa Kaliforniassa hyvin lähellä Imperialia. Kuva on otettu 19. heinäkuuta 2017, jolloin olosuhteet olivat hyvin samanlaiset kuin nyt heinäkuussa: ilma oli hyvin kuivaa ja lämpötila 38°C. Kuva: National Park Service.

”Olen kasvattanut sekä suomalaisia että englantilaisia kiiltomatoja, koska haluan verrata valaistusolosuhteiden vaikutusta kiiltomatojen ominaisuuksiin. Jos kahden eri populaation yksilöillä, jotka kasvatetaan samanlaisissa ympäristöoloissa, on eroja, niin voidaan ehkä vetää johtopäätös, että erot ovat geneettisiä. Jos taas erot johtuvat vain ympäristöolosuhteista, niin kasvatetuissa yksilöissä ei olisi eroja. Tätä lähden pian analysoimaan.”