Datalähtöinen talous on jo nyt tuntuvaa bisnestä ja data-analytiikka, big data sekä tekoäly ovat keskeisiä keinoja kilpailukyvyn parantamiseen. Yrityksille kertyy paljon dataa esimerkiksi teknisistä prosesseista, antureista, tietojärjestelmistä ja asiakasrajapinnasta, ja tämän kaiken tiedon analysointi auttaa ymmärtämään ja ennakoimaan taustalla olevia ilmiöitä sekä riippuvuuksia.

Uudessa CSC:n ja Kajaanin ammattikorkeakoulun Data-analytiikan kiihdyttämö -hankkeessa innostetaan kainuulaisia yrityksiä ja yhteisöjä ottamaan käyttöön data-analytiikkaa.

CSC:n osaaminen perustuu pitkäaikaiseen kansalliseen toimintaan data-analytiikan parissa sekä laajaan kansainväliseen yhteistyöhön. Kajaanin ammattikorkeakoulu on puolestaan laajasti verkostoitunut paikallisten toimijoiden kanssa. KAMK auttaa CSC:tä löytämään oikeat paikalliset toimijat ja CSC auttaa KAMK:ia löytämään oikeat data-analytiikan ratkaisut.

Syypää lentäjä-ässien arvonalennuksen on Cincinnatin yliopiston tohtorikoulutettava Nick Ernest, joka on kehittänyt perustamansa Psibernetix -yhtiön ja Yhdysvaltain ilmavoimien tutkimuslaitoksen yhteistyönä tekoälyyn perustuvan systeemin nimeltä ALPHA.

Nyttemmin kokenut hävittäjälentäjä, ilmataisteluekspertti Gene "Geno" Lee on taistellut systeemiä vastaan simulaattorissa useita kertoja, ja tekoäly on voittanut hänet joka ikinen kerta. Leen mukaan ALPHA pystyi ennakoimaan hänen tekemisiään uskomattoman tarkasti ja muuttamaan omaa taistelustrategiaansa salamannopeasti puolustukselliseen ja hyökkäävän välillä. 

Leen kannalta nöyryyttävät tutkimustulokset julkaistiin uusimmassa Journal of Defense Management -lehdessä.

Systeemi perustuu sumean logiikkaan ja tutkii kokonaisuutta osina. Se laskee suurella nopeudella jatkuvasti erilaisia toimintavaihtoehtoja ja valitsee niistä parhaimman. Päinvastoin kuin ihminen, kone pystyy seuraamaan koko ajan uupumatta monia eri lentämiseen ja vastustajan käyttäytymiseen liittyviä havaintoja, joten sillä on myös aina parempi kokonaiskuva taistelutilanteesta.

Otsikkokuvassa on Punaisen paronin käyttämä Fokker Dr.1 ja robotti kuvituskuvia; kumpikaan ei liity tähän tutkimukseen.

Päivän kuvassa on 1980-luvun alusta erilaisia hiiriä PARC-tutkimuskeskuksesta.

PARC eli Palo Alto Research Center, oli ja on nykyisin ennen kaikkea kopiokoneistaan tunnetun Xerox-yhtiön tutkimusyksikkö, missä pohdittiin 1970-luvun lopussa innokkaasti sitä, miten tietokoneita voitaisiin käyttää helpommin. Tietokoneet olivat normaalisti jumppasalin kokoisia monstereita, joita käytettiin päätteillä tekstimuotoisia käskyjä ja ohjelmia kirjoittaen; se oli kaikkea muuta kuin kätevää ja nopeaa.

PARCin tutkijat kehittivät ensimmäiset graafiset käyttöliittymät, eli ohjelmistot, joiden avulla tietokoneita pystyttiinkin käyttämään kuvaruudulla olevia kuvia, ikoneita ja tekstejä osoittaen.

Käyttöliittymän suunnittelussa oli taustalla paljon ihmisen käyttäytymiseen ja fysiologiaan liittyvää tutkimustietoa, ja eräs olennaisimmista oli Ohion yliopiston psykologian professorin Paul Fittsin vuonna 1954 julkaisema tutkimus siitä, kuinka vaikeaa ihmiselle on osoittaa haluamaansa kohdetta annetussa tilassa.

Kyse ei ole vain siitä, kuinka kaukana kaksi perättäisissä tehtävissä tarvittavaa kohdetta on, vaan kokonaisuudesta, mihin vaikuttaa se miten osoitettavat kohteet on sijoiteltu, kuinka paljon niissä on tietoa ja kuinka helposti ne on hahmoteltavissa. Fitts kehitti eräänlaisen suorituskykyindeksin, jonka perusteella toimia voitiin mitata tarkasti, ja kun tätä sovellettiin tietojen osoittamiseen kuvaruudulla, niin tehokkaimmaksi tavaksi yrityksen ja erehdyksen kautta osoittautui kuvaruudulla oleva kursori, jota ohjattiin pöydän pinnalla eteen, taakse ja sivusuunnassa liikkuvalla kohdistinlaitteella, jossa oli valintanäppäimiä.

Luonnollisesti tärkeä osa käyttöliittymää oli myös se, miten tieto aseteltiin ja esiteltiin kuvaruudulla, mutta tämän tarinan kannalta olennaisinta oli se, että tavaksi osoitella kohteita valittiin nykyisen hiiren edeltäjä.

Xerox-PARCin kannalta hiiri oli kuitenkin vain oheislaite, joka vähän kuin varastettiin ARC-tutkimusyhtiön jäämistöstä. ARC oli perustajansa Douglas Engelbartin vetämänä tutkinut 1950-luvun lopulta alkaen pääosin Yhdysvaltain puolustushallinnon rahoituksella erilaisten asejärjestelmien ohjauskeskusten ergonomiaa ja soveltanut sitä mm. tietokonepäätteiden käytettävyyteen. Muun muassa NASA käytti yhtiötä avaruuslentojen ohjauskeskusten ja niissä olleiden tietokonepäätteiden suunnittelussa.

Osana tätä työtä kehitettiin erilaisia osoitinlaitteita. Eräs oli yksinkertaisesti pallo, joka pyöriteltiin kädellä, ja tietokone rekisteröi pallon liikkeet eri suunnissa. ARC ei suinkaan keksinyt tätä, vaan tällaisia oli käytössä ja kokeiltu eri puolilla jo aikaisemmin. Sen sijaan Engelbartin idea oli kääntää laite ikään kuin ylösalaisin ja korvata pallo kahdella rullalla, jotka pyöriessään mittasivat kuinka paljon osoitinta siirrettiin eri suunnissa. Päällä rullat sisältävässä laatikossa oli kytkin, jota painamalla käyttäjä saattoi valita kohteen kuvaruudulla. Pian hankalat rullat korvattiin pallolla ja laatikko muuttui pienemmäksi ja hieman käteen sopivammaksi.

Engelbart esitteli ”X–Y-asemaosoitin näyttöjärjestelmälle” -nimisen laitteensa vuonna 1968 ja sai sille patentin vuonna 1970. Tosin jo tuolloin laitetta kutsuttiin "hiireksi", koska se johtoineen ja painonappeineen toi mieleen eittämättä hiiren.

ARC:n graafisen käyttöliittymän ja "asemaosoittimen" tutkimusohjelma kuitenkin loppui lyhyeen, kun yhtiön rahoitus päättyi (osana Apollo-lentojen budjettileikkauksia) ja se myytiin yhtiölle, joka fuusioitiin pian McDonnell Douglas -ilmailuyhtiöön.

Ja samalla hiiri jäi unholaan, kunnes PARCin tutkija Stuart Card 1970-luvun lopulla keksi, että hiiri oli tietokoneen käytössä aivan yhtä tehokas kuin ihmisen käsi. Hänen johdollaan hiiren toimintaa kehitettiin paremmaksi ja käyttöliittymä sovellettiin hiirellä käytettäväksi.

Myös PARCissä graafisen käyttöliittymän kehittäminen jätettiin kesken vuoden 1981 jälkeen, koska sille ei tuntunut olevan kysyntää kankeassa ja insinöörivetoisessa suurtietokonemaailmassa. Uusi aika oli kuitenkin orastamassa jo tuolloin, sillä henkilökohtaiset tietokoneet kasvattivat suosiotaan. Ensin niitä tekivät vain harrastajat rakennussarjoista, jolloin koodaamaan tottuneet ja siitä nauttivat nörtit eivät osanneet kaivata hiirtä tai graafista käyttöliittymää, mutta kun tietokoneet tulivat muidenkin kuin harrastajien työkaluiksi, oli hiirestä suurta iloa.

Ensimmäisenä hiiren otti kaupalliseen käyttöön Apple Computer Lisa-mikrotietokoneessa vuonna 1983. Steve Jobs oli nähnyt hiiren sekä graafisen käyttöliittymän jo niiden ollessa tekeillä Xeroxilla ja ymmärsi heti, että ne olivat oikea tapa tehdä tietokoneista helppokäyttöisiä. Niinpä ne otettiin ensin kaupallisesti flopanneeseen Lisaan ja sen jälkeen vuonna 1984 tulleeseen, vallankumoukselliseen Macintoshiiin.

Microsoft puolestaan kopioi ideat vuonna 1985 esiteltyyn Windows-käyttöjärjestelmään, joka yhdessä IBM PC -tietokoneiden sekä niiden kloonien kanssa tekivät viimeistään hiirestä täysin arkipäiväisen kapineen, jota ilman ei (pöytä)tietokonetta oikein voi kuvitellakaan.

Ai niin, kuten tekniikan historiassa usein, on nyttemmin paljastunut myös muita, varhaisempiakin ajatuksia tietokonehiirestä: kanadalaiset Tom Cranston, Fred Longstaff ja Kenyon Taylor tekivät 1950-luvun alussa eräänlaisen hiiren, ja myös saksalainen Telefunken oli kehittänyt hiiren kaltaisen osoitinlaitteen 1960-luvulla.

Alla on kuitenkin vielä kuva Engelbertin ensimmäisestä, sympaattisesti puurakenteisesta hiirestä.

Tänään 27 vuotta sitten, 2. marraskuuta 1988, Cornellin yliopiston opiskelija Robert Morris latasi nettiin ensimmäisen tiedossa olevan "madoista". Siksi päivän kuvassa on Kaliforniassa olevassa tietokonemuseossa (Computer History Museum) esillä oleva disketti, jolla Morris teki tämän yllättävän käänteen saaneen viattoman kokeilunsa.

Morrisin matona tunnetun virusohjelman ei ollut siis tarkoitus aiheuttaa vahinkoa, mutta se alkoi verkkoon kytkettyihin tietokoneisiin päästyään "vahingossa" kopioida itseään yhä uudelleen, kunnes jumiutti koko koneen. Morrisin madon arvioitiin saastuttaneen kuusituhatta UNIX-tietokonetta ja aiheuttaneen jopa kymmenien miljoonien dollarien vahingot.

Luvut eivät kuitenkaan ole luotettavia ja joidenkin asiantuntijoiden mukaan ne ovat lähinnä arvauksia. Morris tuomittiin silti kolttosestaan kolmen vuoden ehdonalaiseen, 400 tunnin yhdyskuntapalveluun ja 10 000 dollarin sakkoihin.

Vuosi 1988 oli myös Suomen kannalta kiinnostava vuosi, koska silloin Suomen yliopistomaailma liittyi Internetiin. Yhdysvaltain tiedesäätiö hallinnoi tuolloin nettiä ja tuolloinen internet, NSFNET laajennettiin Suomen lisäksi Kanadaan, Ruotsiin, Tanskaan, Islantiin, Norjaan ja Ranskaan – maihin, jotka olivat tietoverkkojen käytössä edistyneitä, mutta jotka eivät uhanneet NSFNETin turvallisuutta. Tosin Neuvostoliiton etupiiriin kuulunut Suomi herätti paljon kysymyksiä ja epäilyksiä. 

Paitsi että netin ensimmäinen kunnollinen virus tuli sitten lähes välittömästi laajentumisen jälkeen ... Suomesta. Mutta se on sitten oma tarinansa.

Kiertelin viime syyskuussa Moskovan tiedepiirejä ja eräs vierailukohteista oli Moskovan valtionyliopiston kampuksella sijainnut Lomonosov-supertietokone. Upea laite, mistä venäläiset isännät olivat syystäkin ylpeitä. 

Tosin venäläisen T-Platform -yhtiön koneen tekemisessä käyttämät prosessorit ovat läntistä tekoa: koneen aivoina on yli 12000 kappaletta Intelin Xeon X5570 ja X5670 -sirua sekä NVIDIA X2070 -grafiikkaprosessoreita. Pian nämäkin voidaan (ainakin periaatteessa) korvata venäläisillä tuotteilla, sillä itänaapurin kokenut prosessorintekijä Moscow Center of SPARC Technologies (MCST) -yhtiö ilmoitti perjantaina alkavansa valmistamaan itse suunnittelemiaan ja kehittämiään Xeonia vastaavia mikroprosessoreita käyttäviä tietokoneita ja klusterikomponentteja. 

Prosessori on nimeltään Elbrus-4C ja yhtiön tiedotteen mukaan (linkki venäjäksi) kyseessä on tehokkain Venäjällä tehty prosessori. Se vastaa teholtaan Intelin Core i3- ja Core i5 -suorittimia, ja sitä voidaan käyttää niin yksittäisissä tietokoneissa, servereissä ja Lomonosovin kaltaisissa tietokoneklustereissa.

Yhtiö julkisti samalla oman prosessoria käyttävän mikrotietokoneen, Elbrus ARM-401:n. Toistaiseksi konetta ei myydä yksityishenkilöille, vaan se on tarkoitettu ennen kaikkea viranomaisten, hallinnon, tutkimuslaitosten ja yritysten käyttöön.

Elbrus-4C:ssä on neljä ydintä ja sen viivaleveys on 65 nanometriä. Se on siis tässä suhteessa huomattavasti läntisiä jäljessä, sillä nykyiset esimerkiksi Intelin valmistamat prosessorit ovat 14 nanometrin arkkitehtuuria. Niissä on siis paljon tiiviimmässä komponentteja.

MCST sai prosessorinsa suunnittelun valmiiksi jo vuosi sitten keväällä ja prosessorin massatuotanto alkoi syksyllä 2014. 

Vaikka prosessorin ja sitä käyttävien laitteiden tekemisen voi nähdä osana kehitystä, missä Venäjällä halutaan kehittää “länsimaista” riippumatonta tekniikkaa, on se myös samalla looginen kehitys MCST:n tekemässä työssä; yhtiön juuret ulottuvat Neuvostoliiton ajalle ja sen tekemä työ oli sen verran hyvää, että Intel palkkasi 500 sen työntekijää Moskovan toimipisteeseensä vuonna 2004. 

Elbrus-4C on saamassa jo myös seuraajan. Elbrus-8C:ssä on kahdeksan ydintä, sen viivaleveys on 28 nm ja normaali kellotaajuus 3,3 GHz. Kehitystyö aloitettiin viime vuonna ja se edennee tuotantoon vielä tänä vuonna – olettaen, että Venäjälle saadaan näin tarkkaan tekemiseen tarvittavat tuotantolinjat.

Kuten tiedämme, liiallinen tietokoneen kuvaruudun tuijottaminen ei ole hyväksi. Niinpä tuomme perjantain iloksi esille erään tavan, millä tietokoneen katsomisesta saa miellyttävämpää ja terveellisempää: muuta tietokoneesi akvaarioksi!

Tempun on tehnyt ensimmäisenä (ainakin Wikipedian mukaan) Chicago Sun-Times -sanomalehden tekniikka-aiheiden toimittaja Andy Ihnatko 1990-luvun alussa, joka halusi tehdä “ehdottomasti viimeisen päivityksen” ikääntyneeseen Macintosh 512K -tietokoneeseensa.

Hän totesi, että näin hän saisi kätevästi mustavalkoisella näytöllä varustetun koneen väriversioksi, ja että muutostyön jälkeen koneessa olisi “varmasti hyvä näytönsäästäjä.”

Ihnatkon jälkeen monet muutkin ovat tehneet näin ja akvarisoituja tietokoneita näytettiin runsaasti tietokonealan messuilla 1990-luvulla.

Periaatteessa tietokoneen muuttaminen akvaarioksi on helppoa, sillä koneen sisustat pitää poistaa ja niiden paikalle laittaa pieni akvaario. Mitä paremmin koneen kopan saa paikalleen työn jälkeen ja mitä paremmin lasipinnan kiinni näyttöruudun reikään, sitä parempi.

Nykyisten litteänäyttöisten koneiden muuttaminen on jo hankalampaa, mutta toisaalta nyt vanhoja kuvaputkinäyttöjä sekä niillä varustettuja koneita on saatavissa jopa ilmaiseksi.

Huhujen mukaan jo nyt ohuesta Applen MacBook Air -tietokoneesta on tulossa ensi vuoden alussa – tai jo joulumarkkinoille – uusi, entistä ohuempi versio. Olennaista tässä tietokoneessa on se, että sen suoritin on sen verran vähän virtaa vaativa, että se ei lämpene siinä määrin, että sitä täytyisi jäähdyttää pienillä tuulettimilla. Näiden jättäminen pois tietokoneesta saa siitä heti ohuemman – vähän kuin tablettitietokoneen.

Applen käyttämä suoritin on Intel-yhtiön tekemä Core M, mistä on tulossa useita versioita. Ensimmäinen näistä ns. Broadwell-sarjan suorittimista on jo käytössäkin myynnissä olevassa tietokoneessa, joka tosin ei ole Applen: se on Lenovon Yoga 3 Pro.

Tietokoneesta on ilmestynyt muutamia arvioita, ja ne antavat varsin synkän kuvan suorittimen tehosta.

Itse tietokone on ohut, kevyt ja sen näyttö on erinomainen, mutta akun kesto ei vastaa odotuksia ja sen suorituskyky on heikko. Siihen tosin vaikuttanee myös se, että Lenovo on päätynyt käyttämään hyvin tarkkaa (ja siten paljon laskentatehoa vaativaa) 3800 × 1800 -pikselistä näyttöä ja samalla kellottamaan suorittimen grafiikkapuolta vain 100 MHz:n taajuuteen. Monissa muissa tietokoneissa kellotaajuus on 200 MHz.

Yoga 3 Pron saamat arviot ovat muutenkin varsin heikkoja, mutta suuri osa kritiikistä osuu muualle kuin prosessoriin. Akun kesto on esimerkiksi vaikuttaa se, miten suuren akun valmistaja on koneeseensa laittanut, ja koko tietokoneen suorituskykyyn vaikuttaa moni muukin asia kuin suoritin. Itse asiassa Lenovo ei ole vakuuttanut viime vuosina systeemisuunnittelullaan.

Näyttää myös siltä, että Lenovo on tietoisesti painottanut koneessaan keveyttä ja hyvää näyttöä; kone olisi siis tarkoituksellisesti kuin ”tietokonemainen tabletti”. Koneen näyttöhän voi kääntyä moneen suuntaan ja tässä mielessä laite on aivan erinomainen. Tästä tablettitietokoneajattelusta yksi merkki on myös se, että tietokoneessa suoritin on rajoitettu toimimaan 3,5 W:n teholla sen sijaan että se hyrräisi suunnitellulla 4,5 W:n teholla. Hetkellisesti Yoga voi tosin spurtata 12 W:n tehollakin.

Voi tosin myös olla, että Intelin uusi Core M/Broadwell-Y -suoritin ei ole niin hyvä kuin on annettu ymmärtää. Tämän 14 nm:n viivanleveyteen puristetun, uuden sukupolven suorittimen tekeminen on lähes vuoden myöhässä verrattuna alkuperäiseen aikatauluun ja kaikki testit, mitä itse suorittimelle on toistaiseksi tehty julkisesti, on tehty Intelin varmasti suotuisiksi järjestämissä olosuhteissa.

Todennäköisesti näistä syistä johtuen pitkään jo huhuttu Applen uusi superohut tietokone on myös myöhässä. Apple tosin ei ole julkisesti kertonut tapansa mukaan mitään koneesta, eikä se siten ole virallisesti myöhässä, mutta jo useita vuosia ulkoisesti muuttumattomalle MacBook Air -perheelle on odotettu jo jonkin aikaa pienempää seuraajaa.

Syyskuussa 1956 esitelty IBM 305 RAMAC oli ensimmäinen tietokone, jossa käytettiin nykyisen kaltaista magneettista kovalevyä. Sen avulla tietojen tallennus ja uudelleen käyttöön ottaminen tuli paljon aikaisempaa helpommaksi, ja sen vuoksi kone sai myös lyhennenimensä RAMAC: Random Access Memory Accounting Machine. Vaikka muistiyksikkö olikin uusi, oli koneen "prosessoriosa" jo uutena vanhentunut, sillä se käytti tyhjöputkia transistorien sijaan. Kone tuotti toimiessaan siten varsin paljon lämpöä ja putkia piti jatkuvasti vaihtaa uusiin.

350:n kovalevy oli kapasiteetiltaan noin 5 MB. Tarkalleen ottaen se pystyi tallentamaan 5 miljoonaa 7-bittistä alfanumeerista merkkiä viidellekymmenelle 61 cm halkaisijaltaan olleelle, päällekkäin saman akselin ympärille sijoitetuille metallipäällysteiselle kiekolle. Kaksi servomoottoin voimalla liikkuvaa vartta liikkuivat ylös ja alas sekä levyjen suunnassa vieden lukupään oikealle paikalle halutun levyn pinnalla. Keskimääräinen tiedon hakemiseen kulunut aika oli 600 millisekuntia, eli 0,6 sekuntia. IBM mainosti kovalevyn olevan niin suuri kapasiteetiltaan, että se vastaa peräti 64 000 reikäkorttia!

Koko tietokonesysteemi maksoi silloisessa rahassa noin 160 000 dollaria, joten harva osti koneen itselleen. Sen sijaan IBM vuokrasi koneita monille asiakkaille 3200 dollarin kuukausihintaan. Nykyrahassa tämä on noin 20 000 euroa. Ensimmäinen RAMAC-tietokone asennettiin autovalmistaja Chryslerin tutkimusosastolle Detroitiin vuonna 1957. Kooltaan se oli niin suuri, että se vaati 9 x 15 metriä kooltaan olleen salin. Jotakuinkin tonnin painoinen kovalevy vei tästä noin 1,5 neliömetriä.

Viereisen kuvan tietokone on Yhdysvaltain armeijan käytössä ollut, ohjusten ratojen laskentaan käytetty laitteisto.

Intel-yhtiön suosittu mikroprosessori Pentium viettää 20-vuotispäiväänsä. P5-arkkitehtuuriin perustuva, kreikan kielen numeroa viisi tarkoittavasta pentestä nimensä saanut Pentium 60 esiteltiin 22. maaliskuuta 1993 ja se on edelleen pohjana monissa tuotannossa olevissa Intelin prosessoreissa.

Alkuperäisessä Pentiumissa oli 3,1 miljoonaa transistoria ja sen pienimmät yksityskohdat olivat kooltaan 800 nanometriä. Se oli aikanaan huima askel eteenpäin, mutta kalpenee nyt tuotannossa olevalle Ivy Bridge -arkkitehtuurin prosessorille, missä transistorien koko on 22 nm ja niitä on neljässä prosessoritytimessä noin 1,5 miljardia. Ivy Bridgenkin juuret ovat Pentiumissa kahden vuosikymmenen takana.

Kuva: Intel