Vieläkin lähemmäs Aurinkoa päästään silloin tällöin. Lähivuosien ennätys sattuu 5.1.2020: tuolloin ollaan vielä 10 000 kilometriä kuumemmassa pisteessä. Periheli sattuu nykyisin aina tammikuun alkupäiville, mutta vuosisatojen mittaan se liukuu hieman eteenpäin.

Perihelissä ollessaan Maa saa tietystikin myös hieman keskimääräistä enemmän säteilyä Auringosta. Silti planeettamme lämpötila, tai siis oikeammin ilman lämpötila lähellä maanpintaa, on keskimääräisesti normaalia alhaisempi. Lämpimimmillään koko pallo on heinäkuussa – eli yllättävästi juuri kun Maa on kauimmassa pisteessään, eli aphelissä.

Syynä tähän outouteen on mannerten nykyinen keskittyminen pohjoiselle pallonpuoliskolle. Maa-alueet sitovat lämpöenergiaa huonommin kuin meret, joten ilman lämpötila niiden päällä vaihtelee enemmän. Nykyisen perihelin hetkellä pohjoiset alueet ovat kääntyneet poispäin Auringosta. Auringon säteily sitoutuu helposti mereen, joka lämpenee, muttei toisaalta lämmitä yllään liikkuvia ilmamassoja kovin voimakkaasti. Heinäkuun aphelissä Aurinko on viitisen miljoonaa kilometriä kauempana ja lämmittää hieman heikommin, mutta ilman lämpötila nousee, koska mantereet eivät onnistu pidättämään energiaa merten tavoin.

Entäpä huomaako sitä "superaurinkoa" taivaalle katsoessa? Ei. Moista muutosta ei huomaisi, vaikka liikkuisimme silmänräpäyksessä Auringosta tuon viisi miljoonaa kilometriä kauemmas. Aurinko näkyy perihelissä vain 1,7 % keskimääräistä (tai 3,4 % apheli-Aurinkoa) suurempana. Kyse on tismalleen samasta ilmiöstä kuin "superkuunkin" kanssa: Kyse on laskennallisesta asiasta, jonka huomaisi oikeasti ainoastaan tarkkojen mittausten avulla.

Jos taivaan ilmiöt kiinnostavat, kannattaa katsoa Tiedetuubin taivaskalenteria. Alkuvuodesta 2017 on esimerkiksi näkyvissä kolme kirkasta planeettaa.

Päivitys klo 16.40: Tekstiä muokattu sujuvammaksi.

Otsikkokuva: Yval Y / Flickr