Milanon maailmannäyttely sulki ovensa eilen oltuaan avoinna kuuden kuukauden ajan. Näiden joka toinen vuosi eri puolilla maapalloa pidettävien maailmannäyttelyjen erikoisuus ovat kansalliset "paviljongit", jotka paitsi esittelevät maatansa yleisesti, niin ovat myös arkkitehtoonisia ilotulituksia, joilla koetetaan sinänsä herättää huomiota.

Suomi ei ollut mukana näyttelyssä tälläkään kerralla, mutta monet muistavat vielä Suomen upean paviljongin Shanghain maailmannäyttelyssä vuonna 2010: Teemu Kurkelan suunnittelema Kirnu oli aivan erinomainen paviljonki, koska se heijasti suomalaista perinnettä modernilla tavalla ja nosti Suomen selvästi esiin.

Nyt Milanossa olleista paviljongeista yksi nousi yli muiden, ja se palkittiinkin eilen koko expon parhaimpana rakennuksena. Iso-Britannian omalaatuinen metalliverkkorakennelma The Hive on monimutkainen, upealta näyttävä teos, joka on palkintonsa arvoinen sekä rakennusteknisesti kuin taiteellisestikin.

Rakennuksen suunnittelijat ovat arkkitehti Wolfgang Buttress ja insinööri Tristan Simmonds, ja rakennuksen tekijä on Stage One -yhtiö.

Milanon näyttelyn teemana (maailmannäyttelyillä on aina jokin teema) oli "Ruokaa planeetalle, energiaa elämälle" (Feeding the Planet, Energy for Life), ja sen puitteissa osallistujamaat esittelivät tietotaitoaan esimerkiksi ruokaan, energiaan, niiden tutkimukseen ja niiden lähellä oleviin aiheisiin liittyen. Niinpä Iso-Britannian 1910 m² kooltaan olevan rakennuksen teemoinakin olivat elintarviketuotanto ja biodiversiteetti.

Data on nykyisin myös taiteen materiaalia. Taiteilijat keräävät ja järjestelevät suuria datavirtoja – Big Dataa – niin, että niistä strukturoituu uutta tietoa. Datataideteoksissa asiat saavat usein kokonaan uusia merkityksiä, estetiikkaa unohtamatta.

Raakamateriaalina on isoja datamassoja, joita muokataan. Suuria datajoukkoja käsitellään tieteessäkin: esimerkiksi tilastollinen päättely on sitä, että laajan aineiston perusteella johdetaan malli ja sen pohjalta laaditaan esimerkiksi ennusteita. 

Taiteessa ei kuitenkaan ole kyse tieteellisestä tutkimuksesta tai tieteen ennusteiden visualisoinnista, vaan taiteilijat päättävät omista lähtökohdistaan, mitä tietoaineistoja ja miten he käyttävät. 

Useimmin kuvataan nykymaailmaa, mutta taiteilijat voivat käsitellä dataa siten, että asiat saadaan näyttämään oudoilta ja epätavanomaisilta, mikä onkin taiteen tarkoitus: näyttää asioita uudessa valossa ja sellaisista näkövinkkeleistä, joita ei aina tule ajatelleeksi.

Päivän kuvana on otos maailman ensimmäisestä tulevaisuusfantasiasta vuodelta 1902. Siinä ensimmäiset kuumatkaajat on juuri laitettu aluksensa (kanuunan ammuksen) sisään ja lähtölaskenta alkaa.

Syynä tähän mustavalkoiseen kuvaan on luonnollisesti se, että tänään kohistaan vuonna 1989 valmistuneesta Paluu tulevaisuuteen -elokuvatrilogian toisesta osasta, missä käydään tulevaisuudessa – ja tuo päivä tulevaisuudessa on juuri tänään 21. lokakuuta 2015.

Koska elokuvat saivat aikanaan hyvin suuren suosion ja ovat nousseet aikamatkustuselokuvien stereotyypiksi, on tänään luonnollisesti media pullollaan juttuja, joissa verrataan silloisia visioita ja todellisuutta. Näissä huomataan taas kerran se, että todella suuria hyppäyksiä kehityksessä eteenpäin on vaikea ennakoida: elokuvan tulevaisuudessa ei ole esimerkiksi internetiä, joka on mullistanut maailman näinä 20 vuotena sitten 80-luvun lopun.

Samalla kannattaa muistaa, että tulevaisuutta käsitteleviä elokuvia on varsin paljon, ja monet niistä ovat jopa parempia kuin Paluu tulevaisuuteen.

Aivan ensimmäinen näistä tulevaisuuselokuvista tehtiin vuonna 1902. Kyseessä on ranskalaisen Georges Méliès'n mykkä, mustavalkoinen elokuva, missä Jules Vernen kuuluisa kuuseikkailu Maasta Kuuhun (De la Terre à la Lune) yhdistyy H. G. Wellsin tarinaan ensimmäisistä ihmisistä Kuussa (The First Men in the Moon). Tämä noin 15 minuuttia kestävä filmi Le Voyage dans la Lune (Matka Kuuhun) julkaistiin syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1902.

Tarinassa professori Barbenfouillis kollegoineen lentää Kuuhun 300 metriä pitkän kanuunan ammuksella, mutta kuusikko joutuu Kuussa seleniittien, Kuun asukkaiden, vangiksi. He joutuvat keksimään keinon vapautua ja palata Maahan, ja yllättäen onnistuvat. Maassa heitä odottaa sankarien vastaanotto.

Ja tämä kaikki siis tapahtui tarinassa vuonna 2002 – sitä, miten todenmukainen tulevaisuuskuva oli, ei kannata edes alkaa pohtia, mutta se heijasteli varsin autenttisesti (hieman huumorimielellä tosin) ajatuksia avaruusmatkailusta vielä satakunta vuotta sitten.

Alla on elokuva YouTubesta upotettuna, mutta sen mainio väritetty ja restauroitu versio on myös katsottavissa netissä: Le Voyage dans la Lune - George Méliès (Version Originale Couleur Restaurée)

Huomenna valkokankaille tulee Mars-tarinan lisäksi toinen avaruusaiheinen elokuva: tanskalaisen Michael Madsenin Vierailu.

Sen aiheena on jännittävä ajatus Maahan saapuvasta vieraan sivilisaation aluksesta ja ennen kaikkea siitä, miten ihmiskunta suhtautuisi asiaan. Siis mitä jos valovuosien takaa saatavan signaalin sijaan ufokki laskeutuisi tänne, ja joutuisimme vastausviestin pohtimisen sijaan lyömään saman tien käsipäivää ET:n kanssa?

Tämän varalta ei ole varsinaisia suunnitelmia, mutta asiaa on toki pohdittu ihan virallisestikin. Keskeinen paikka tässä on Wienissä, Itävallassa sijaitseva YK:n avaruusasioiden toimisto. Sen englanninkielinen nimi "United Nations Office for Outer Space Affairs" saa aina aikaan pientä hämmennystä, ja tässäkin elokuvassa sitä paisutellaan: "Ulkoavaruusasioiden toimisto" ei suinkaan viittaa kaukaiseen avaruuteen konkreettisesti, vaan juontaa 1950-luvulla muodostuneeseen sanontaan, jolloin avaruusajan alussa kaikkea "lähiavaruutta" kauempana Maata kiertämässä – ja kiertoratoja kauempana – olevia asioita nimitettiin "ulkoavaruudeksi".

Nyt miellämme nämä entiset ulkoavaruudet takapihaksemme. 

Mutta yhtä kaikki: UNOOSA ottaisi asiat hoitaakseen, jos ET tulisi kylään. YK:lla ei ole myöskään ohjeita mahdolliseen SETI-signaaliin vastaamisesta. Heillä lienee paljon ajankohtaisempia ja tärkeämpiäkin asioita hoidettavanaan.

Elokuvassa fakta ja fiktio sekoittuvat. Se on periaatteessa dokumenttielokuva, mutta samalla se on täyttä tarinaa, missä rooleissa ovat oikeat tutkijat, poliitikot ja sotilaat. He pohtivat "oikeasti" sitä mitä tilanteessa tehtäisiin, ja lopputulos on toisaalta ymmärrettävä: ensimmäinen ajatus on miten yleisöä rauhoiteltaisiin, ja vasta sen jälkeen mietittäisiin kuinka tulijoiden kanssa kommunikoitaisiin ja mitä heiltä haluttaisiin tietää.

Jännittävintä onkin oikeastaan se, miten asiaa pallotellaan ja kuinka eri maissa asiaan suhtaudutaan. 

Toisaalta asialle ei oikeastaan voisi paljoakaan, mikäli (ja sikäli kun) tulijat ovat teknisesti ja tiedollisesti meitä paljon pitemmällä. Pullistelusta ei olisi hyötyä ja tankkien vieminen saapujia vastaanottamaan ei varmaankaan muuttaisi tilannetta olennaisesti, jos tulijat olisivat vihamielisiä.

Visuaalisesti Vierailu on kaunista, mutta hyvin hidasta katsottavaa. Madsenin kuvat ovat runollisia ja hän selvästi tavoittelee avaruudellista leijumista, mutta kun koko ajan tarina etenee hitaasti ja samankaltaisesti, alkaa se puuduttaa. Todennäköisesti asiasta hieman vähemmän innostuneilla katsojilla pitkästymisraja tulee eteen nopeammin.

Kokonaisuudessaan elokuva on kuitenkin kiinnostava ja ehdottomasti katsomisen arvoinen. Avaruusolioiden ja lentävien lautasten sijaan sen kärki osuu meihin ihmisiin, ja saa meidät pohtimaan hieman uudesta kulmasta arkipäiväistä menoamme tämän pienen sinivihreän planeetan päällä keskellä laajaa avaruutta. Tätä kannattaa myllätä mielessään teatterista poistumisenkin jälkeen.

---

Vierailu (The Visit) on voittanut useita palkintoja ja se on kansainvälistä yhteistyötä (Tanska, Itävalta, Irlanti, Norja ja Suomi). Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Michael Madsen, ja sen kuvaaja on suomalainen Heikki Färm. Pituutta kuvalla on 83 minuuttia.

Alla on elokuvan traileri:

Tiedetuubissa pidetään hyvästä kahvista, joten teimme (ainakin etelässä) harmaahkoa maanantaiaamua piristämään pienen kaavion siitä, mitä yleisimmin eri tyyppisiin erikoiskahveihin laitetaan. Koska erikoiskahvien tekeminen on kuin oma herkullinen tieteenalansa, on sillä tietysti paikkansa myös tiedesivustolla!

Määrät ovat suuntaa-antavia ja useat kahvilat tarjoilevat niistä omia versioitaan. Jos kahvi ei tule koneesta, voi annoksia tietysti versioida juomia toiveiden mukaisesti, jos kahvia laittava henkilö vain osaa ja haluaa.

Aivan tarkkaa kaaviota siitä mitä mihinkin kahviin laitetaan missäkin suhteessa on vaikeaa antaa muun kahvin kuin mustan, yksinkertaisen kahvin tapauksessa – joskin sitäkin voidaan tehdä tummempana ja tiukempana sekä laimeampana se pitempänä. Itse asiassa monet ns. espressot ovat vain tummaa kahvia, ja toisinaan espressona tarjotaan mikroskooppisen pientä tilkkaa, joka muistuttaa enemmänkin tervaa.

Varmuuden vuoksi kannattaa kuitenkin muistaa, että liika on liikaa: kahvin sisältämä kofeiini voi aiheuttaa terveyshaittoja, kuten sydämentykytystä, vatsavaivoja ja unettomuutta. Kahvia satunnaisesti nauttiva huomaa nämä vaikutukset herkemmin kuin säännöllisesti käyttävä, koska sieto kofeiiniin kasvaa säännöllisessä käytössä. Kofeiini lisää myös happaman mahanesteen eritystä, joten kahvi saattaa pahentaa muista syistä johtuvaa närästystä tai muita vatsavaivoja. Kahvi nostaa joskus elimistön tulehdustasoja, mikä puolestaan lisää riskiä sydän- ja verisuonisairauteen.

Toisaalta kofeiinista aiheutuvat haitat ovat yleensä varsin vähäisiä, ja kohtuullisesti nautittuna kahvilla on todettu myös useita hyviä terveysvaikutuksia. Kahvia käyttävät sairastuvat muita harvemmin kakkostyypin diabetekseen ja maksakirroosin (tosin kiittäminen ei ole kofeiinia, vaan muita kahvin sisältämiä aineita). 

Kofeiinin on havaittu parantavan lähimuistia, pienentävän Parkinsonin taudin riskiä ja vähentävän sen oireita. Muutama kupillinen kahvia päivässä näyttää tilastojen perusteella ehkäisevän sydämen vajaatoimintaa.

Yksi kahvikupillinen sisältää 80–100 milligrammaa kofeiinia, tuplaespresso vielä enemmän. Kofeiini estää aivoissamme välittäjäaine adenosiinia vastaanottavien reseptorien toimintaa, minkä ansiosta kahvi piristää. Tutkimuksissa on havaittu parhaan piristävä teho saadaan aikaan ottamalla 1–2 kahvikupillisen jälkeen 15 minuutin nokoset.

Taidehistorian tunnetuin maalaus on kiehtonut ihmismieliä yli 500 vuoden ajan.

Leonardo da Vinci aloitti La Giocondan eli Mona Lisan maalaamisen vuoden 1503 tietämissä, mutta tavoilleen uskollisena ei pitänyt kiirettä sen viimeistelyssä. Kiire olisikin kenties kostautunut, sillä soveltamallaan tekniikalla da Vinci sai aikaan arvoituksen, jota on yritetty ratkoa vuosisatojen ajan.

Kymmenkunta vuotta sitten 39 tutkijaa lähti selvittämään fluoresenssispektrometrian keinoin maalauksen salaisuuksia. Lyhytaaltoisen säteilyn avulla pystyttiin tutkimaan kerros kerrokselta, miten renessanssiajan yleisnero oli mestariteoksensa luonut. Röntgentutkimus on paljastanut, että Leonardo käytti maalausta tehdessään sfumato- eli valohämytekniikkaa poikkeuksellisella kärsivällisyydellä. da Vinci sai Mona Lisan eteerisen olemuksen aikaan 30 maalikerroksella, joista kunkin paksuus on vain noin 40 mikrometriä – eli puolet hiuksen paksuudesta.

Huomio kaikki graffititaiteen ystävät, tekijät ja vihaajat!

Tänään vuonna 1939 amerikkalainen Julius Seth Kahn jätti sisään patenttihakemuksen numero 2.170.531, jonka aiheena oli kertakäyttöinen kaasunpaineen avulla nesteitä suihkuttava laite, eli se mikä nykyisin tunnetaan aerosolipullona. Kahnin kaavailema pääkäyttökohde oli kermavaahdon tekeminen paineistetun kaasun avulla, mihin toki aerosolipulloja ja sifoneita käytetäänkin, mutta käyttökohteita on nykyisin aika paljon enemmän. Lisäksi Kahn ajatteli käyttävänsä lasipulloja, joihin lisättäisiin kaasua ja kertakäyttöinen, edullinen venttiili, jonka avulla sisältö voitaisiin suihkuttaa pullon sisällä olevan paineen ajamana ulos.

Jos kuitenkin ihan tarkkaan katsotaan, niin ajatus kaasun avulla pikku pisaroina – siis aerosoleina – suihkutettavista nesteistä esiteltiin jo vuonna 1927 Oslossa. Erik Rotheim keksi tämän menetelmän ja sai sille myös patentin, mutta vasta Kahn keksi miten käyttää tekniikkaa yksinkertaisesti kertakäyttöpakkauksissa.

Laajempaan käyttöön tämä tekniikka tuli kuitenkin vasta vuonna 1941, kun Lyle Goodhue ja William Sullivan kehittivät nykyisenkaltaisen, metallisen spraypullon. He käyttivät sitä hyönteismyrkyn suihkuttamiseen ja keksintö levisi toisen maailmansodan aikana laajalle, etenkin Tyynen valtameren saarilla, missä sotilaat kaipasivat hyönteismyrkkyjä.

Sen jälkeen aerosolien vyöry alkoi: niitä käytettiin kermavaahdon ja myrkkyjen lisäksi deodorantteihin ja kaikkeen muuhun, mitä katsottiin käteväksi suihkuttaa. Ja siten myös maaleihin.

Edes se, että pulloissa paineaineena laajasti käytettyjen freoninen, eli CFC-yhteisteiden, havaittiin vuonna 1974 olevan erittäin haitallisia Maan otsonikerrokselle, ei vähentänyt aerosolien käyttöä. Freonit eivät helposti reagoi muiden kemikaalien kanssa ja ovat ihmiselle harmittomia, joten niitä käytettiin laajasti; valitettavasti vain samojen ominaisuuksien vuoksi ne säilyvät ilmakehässä hyvin pitkään, keskimäärin sata vuotta, ja ne tuhoavat otsonia. Niinpä freonien sijaan nykyisin yleisin ponnekaasu aerosolipulloissa on propaanin ja butaanin seos, mikä tekee niistä vähemmän haitallisia – mutta samalla erittäin tulenarkoja.

Tänä vuonna on julkaistu kaksi kiinnostavaa kirjaa, jotka linkittävät toisiinsa taiteen ja tieteen. Molempien sanoman ydin on, etteivät asiat ole sitä miltä ne näyttävät, eikä näkeminen ole mikään yksinkertainen asia vaan taito, joka täytyy opetella. Ja se pitää opetella aina uudestaan, sillä eri aikoina erilaiset kulttuuriset, poliittiset, aatteelliset ja teknologiset tekijät vaikuttavat paitsi siihen, mitä katsotaan, myös siihen miten nähdään ja miten nähtyä kuvataan. 

Johanna Vakkarin toimittama Perspektiivi kuvataiteen historiassa (Gaudeamus 2015) tarkastelee erilaisia tapoja luoda tilaa ja käsitellä aikaa taiteessa. Kun taiteessa puhutaan perspektiivistä, monen mieleen tulee ensimmäisenä renessanssin keskeisperspektiivi, joka on matemaattinen konstruktio. Kun katsoo yhdellä silmällä, asiat katoavat samassa linjassa yhteen pakopisteeseen. Ongelma vain on, että kun siirtyy piirunkaan verran siitä yhdestä näkökulmasta – tai avaa molemmat silmät – koko kuva muuttuu. 

Perspektiiviproblematiikkaa pohdittiin paljon jo antiikissa ja keskiajalla optiikan tutkimus tuotti tuloksia, joilla oli suuri merkitys äärettömyyden ja avaruuden käsitteiden ja siinä mielessä myös keskeisperspektiivin kehittymiselle. Roger Bacon kirjoitti 1200-luvulla joukon tutkimuksia, jotka hän lähetti paaaville yhdessä optisen linssin kanssa. 

Yhdessä kirjoituksessa Bacon vaati, että taiteilijat tulisi perehdyttää geometriaan, jotta heidän uskonnolliset maalauksensa olisivat paremmin jäsennettyjä. Baconille matematiikka oli keino hankkia tietoa maailmasta ja taiteilijoiden piti hänen mielestään kuvata luomakuntaa mahdollisimman selkeästi.

Edes renessanssin aikana 1400-luvulla taiteilijat eivät kuitenkaan käyttäneet keskeisperspektiiviä maalauksissaan johdonmukaisesti. Kun he pyrkivät luonnonmukaisen havaintotodellisuuden toistamiseen, he poikkesivat keskeisperspektiivistä kokonaisvaltaisen katsojakokemuksen hyväksi. Matematiikan tärkeyttä näkökokemuksen ymmärtämisessä saatettiin korostaa, mutta käytännössä taiteilijat tukeutuivat aistihavaintoon ja erilaisiin tapoihin kuvata tilaa.

Niin kutsuttu renessanssiperspektiivi onkin ollut vain yksi kuvataiteen tapa luoda tilaa ja kertoa tarinoita. Vakkarin toimittamassa kirjassa kuvataan myös monipuolisesti empiiristä perspektiiviä, käänteisperspektiiviä, arvoperspektiiviä, väriperspektiiviä, ilmaperspektiiviä, epäeuklidiseen matematiikkaan perustuvia perspektiivinäkemyksiä, kaarevaa perspektiiviä, simultaanisuutta ja taiteilijoiden näkemyksiä neljännestä ulottuvuudesta.

Näkeminen on fysiologisen ja psykologisen yhteistoimintaa. Kiinnitämme huomion johonkin, mutta kyse on myös kommunikatiivisuudesta: haemme näkemästämme kokonaisuuksia, pyrimme selkeyteen ja tartumme tuttuun. Jo filosofi John Locken mukaan havainto on yhtä lailla tottumuksen tuottamaa kuin kerätyn tiedon soveltamista. Sittemmin on oivallettu, että myös käyttämämme havaintoväline, olipa se kaukoputki tai mikroskooppi, vaikuttaa katsomiskokemukseen. 

Siksi perspektiivi-kirjan luettuaan onkin hyvä tarttua Laura J. Snyderin kirjaan Eye of the Beholder. Johannes Vermeer, Antoni van Leeuwenhoek, and the Reinvention of Seeing (Head of Zeus 2015), joka käsittelee muun muassa sitä, kun nähdään jotakin uutta, eikä katsoja tiedä mitä näkee. 

Äkkiseltään voisi ajatella, että camera obscuran, linssien ja peilien tuottama perspektiivikuva, Johannes Vermeerin taiteellinen toiminta ja Antoni van Leeuwenhoekin mikroskooppikokeilut eivät liity toisiinsa juuri muuten kuin, että Leeuwenhoek ja Vermeer asuivat samaan aikaan 1600-luvun puolimaissa samassa kaupungissa, torin vastakkaisilla puolilla. Snyderin mukaan on todennäköistä, että he tunsivat toisensa, vaikka siitä ei suoria historiallisia todisteita olekaan. Miehiä yhdisti kuitenkin kiinnostus linsseihin. 

1600-luvun taiteilijat käyttivät paljon optisia välineitä: linssejä ja peilejä. Niiden avulla he tekivät perspektiivisiä ja optisia kokeiluja. Perspektiivin saattoi luoda kuvaan ilman työlästä matematiikkaa. Esimerkiksi koveran linssin avulla taiteilija saattoi tutkia korostuneita värejä ja yksityiskohtia sekä esineiden ulottuvuutta suhteessa ympäristöön. 

Monet taiteilijat käyttivät koveria linssejä myös laajentaakseen kaupunkinäkymien kuva-alaa. Esimerkiksi Carel Fabritius käytti todennäköisesti kaksoiskoveraa linssiä maalatessaan Näkymää Delftissä 1652, mikä selittäisi perspektiivin vääristymät kuvan laidoilla.

Vermeer käytti joko kuperaa peiliä tai kaksoiskoveraa linssiä maalatessaan Nukkuvaa palvelijatarta (n. 1656–57) ja eräitä muita teoksia 1650-luvulla. Mutta kuten keskeisperspektiiviä käyttäneet renessanssitaiteilijat, ei Vermeerkään toistanut orjallisesti optisten välineitten läpi näkemäänsä, vaan teki maalauksiin muutoksia, jos ne paransivat esteettistä vaikutelmaa. Vermeerin sommitelmat ovat myös hyvin geometrisia ja on arveltu, että hänen mestarillista ja intensiivistä värien ja sävyjen käyttöään avitti myös camera obscura.

Samoihin aikoihin kun Vermeer maalasi koverien linssien kanssa, hänen naapurinsa, kangaskauppias van Leeuwenhoek kiinnostui myös linsseistä, joita hän valmisti itse. Hän teki pienen herneen kokoisia pisaralinssejä ja valmisti joidenkin laskelmien mukaan elämänsä aikana kaikkiaan 566 mikroskooppia, joista vain yhdeksän on säilynyt. 

Jos erilaisten perspektiivien avulla taiteessa voitiin kuvata asioiden välisiä suhteita ja luoda erilaisia tiloja, niin 1600-luvulla kehitetyt teleskooppi ja mikroskooppi mullistivat asioiden mittakaavan. Taivaalla oli enemmän tähtiä kuin oltiin laskettu ja mikroskooppi paljasti aiemmin kokonaan näkymättömissä olevia maailmoita.

Snyderin kirjaa lukiessa on kiehtovaa yrittää ymmärtää, miltä Lontoossa Royal Societyn herroista tuntui, kun he yrittivät käsittää, miten van Leeuwenhoek näki tuhansia ja taas tuhansia pieniä otuksia yhdessä vesipisarassa. Tarvittiin mielikuvitusta, jotta opittiin tajuamaan mitä oikeastaan nähtiin ja mitä ei. 

Vielä pitkään monet tutkijat tuijottivat mikroskooppiin yrittäen löytää jotakin, mitä he tiesivät olevan, kuten Nicolaas Hartsoeker, joka "löysi" 1690-luvulla siittiön sisältä valmiin pikkuihmisen, homunculuksen; sitä myös Leeuwenhoek etsi, muttei koskaan väittänyt löytäneensä.

Leeuwenhoekia kiinnosti myös näkemisen fysiologia: hän tutki toistuvasti mikroskoopeillaan yhtä lailla mehiläisen kuin lehmänkin silmiä: näköhermostoa, iiristä, sarveiskalvoa ja verkkokalvoa.

Vermeerin ja Leeuwenhoekin tekemisten yhdistäminen samoin kuin tieteenhistorialliset viittaukset Perspektiivi-kirjassa konkretisoivat sekä tieteen että taiteen tutkimuksellista luonnetta. Molemmilla alueilla mielikuvitus on tärkeä tekijä sekä näkemään oppimisen että nähdyn tulkitsemisen kannalta. 

Kumpikin kirja kuvaa lisäksi sitä kuinka kansainvälisesti ideat ja ajatukset levisivät Euroopan eri kolkkiin ja miten niitä kehitettiin. Ei ole ollenkaan yllättävää, että tiedettä ja taidetta yhdistäviä kirjoja julkaistaan juuri nyt, kun mikroskooppi on myös taiteen tekemisen väline, solu- ja nanotaso taiteen materiaaleja ja kun esimerkiksi avaruustutkimuksen löytöjen ymmärtämiseksi niitä täytyy jäsennellä visuaalisesti eri tavoin.

Chloe Giordanon ällistyttävän tarkat kirjontatyöt ihastuttavat yksityiskohdillaan. Luonnollisen näköiset ketut, jänikset ja unikeot näyttävät ikään kuin vain nukkuvan kankaalla.

Oxfordissa asuva Giordano on opiskellut kuvittajaksi, mutta kirjonnan hän on opetellut itse. Hän suosii ompelutöissään eläinaiheita ja käyttää mahdollisimman luonnollisia sävyjä. Työ lähtee liikkeelle hahmon tutkimisesta ja paperille suunnittelusta ja sommittelusta. Yhden työn tekemiseen kestää käsin päiviä tai viikkoja.

Kirjonnassa vaatteita ja muita kankaita koristellaan ompelemalla niiden päälle erilaisia kuvioita. Yleensä siinä käytetään värikkäitä lankoja, mutta mukana voi olla myös helmiä ja paljetteja. Taidemuoto on ollut suosittu jo vuosituhansia, ja useat kansallispuvut ovat yhä käsin kirjailtuja. Taitavat kirjontatyöt ovat arvossaan -- vanhoista töistä maksetaan jopa miljoonia, ja uusienkin kankaiden hinta voi nousta tuhansiin euroihin metriltä.

Jutussa näytetyt kuvat ovat kiertäneet ympäri nettiä jo kauan, suureksi osaksi luvatta. Tiedetuubissa ne julkaistaan Chloe Giordano Illustrationsin luvalla. Lisää kuvia löytyy Giordanon www-sivuilta sekä Facebook-, Thumblr- ja Society6-tileiltä.