Islannin pohjoisrannikolla on jo viikon ajan tärissyt tuntuvasti. Maanjäristyksiä sattuu jopa tuhansia päivässä. Säätila haittaa tilanteen seuraamista.
Islannin pohjoisrannalla järisee juuri nyt harvinaisen paljon. Alueelta on mitattu noin viikon ajan satoja, ajoittain tuhatkin maanjäristystä vuorokaudessa. Todelliset määrät lienevät kuitenkin useita kertoja suurempia, sillä pienimmät tärinät jäävät havaitsematta.
Suurimmat järistykset ovat tuntuneet yli sadan kilometrin päässä.
Yllä: Järistystahti kiihtyi noin viikko sitten. Alla: Järistysten syvyydet kahden viime vuorokauden aikana.
Järistyskeskus sijaitsee merenpohjassa 10 kilometriä Grimseyn saarelta. Grimsey on maan pohjoisin asuttu osa noin 40 kilometrin päässä Islannin rannikolta. 5-kilometrinen saari on Islannin ainoa maa-alue, jonka poikki napapiiri kulkee.
Tähänastinen järistyshuippu sattui aikaisin maanantaiaamuuna. Tuolloin mitattiin myös parven voimakkain, magnitudin 5,2 maanjäristys. Se havaittiin selvästi Islannin toiseksi suurimmassa kaupungissa Akureyrissä, joka sijaitsee noin sadan kilometrin päässä järistysalueelta.
Vaikka järistystahti on jo selvästi hiipunut maanantaisesta, on tilanteen kehittymistä vaikea ennustaa. Alue on ainutlaatuisen monimutkainen, eikä sen tulivuoritoiminnan kommervenkkejä tunneta kovin hyvin. Merenpohjan rakenteita on vaikea tutkia.
Myös säätilanne haittaa järistysten havainnointia. Islannissa riehuu tällä hetkellä puuskittain myrskyksin yltävä tuuli, joka tärisyttää myös maanpintaa lisäten seismometrien kohinaa. Siksipä suurin osa maanjäristyksistä, etenkin pienimmistä, jää havaitsematta.
Alueella sattuu maanjäristyksiä varsin usein sekä helposti liikkuvien tektonisten sivuttaissiirrosten että tulivuoritoiminnan vuoksi. Nykyisenlainen tuhansien järistysten parvi on kuitenkin erittäin poikkeuksellinen.
Seutu kuuluu monimutkaiseen Tjörnesin halkeamavyöhykkeeseen. Se yhdistää Islannin itäisen vulkaanisen alueen Atlantin keskiselänteeseen.
Alustavan tulkinnan mukaan järistykset johtuvat vähintään kolmen halkeaman (kenties juonen) aukeamisesta. Ne alkavat noin 15 kilometrin syvyydellä eivätkä luultavasti ulotu vielä pinnalle (eli merenpohjalle) asti. Niiden kehitys alkoi jo muutama viikko sitten, mutta kiihtyi huomattavasti noin viikko sitten keskiviikkona (14.2.). Halkeamien tarkat mitat ovat yhä tuntemattomia.
Halkeamista saa oivan käsityksen alla olevalla videolla. Siinä pyöritellään 17.2. mennessä sattuneiden maanjäristysten keskuksia. Ne järjestäytyvät kauniisti tasomaisten halkeamien muotoon. Kuution pinnan punertava polygoni vastaa Grimseyn saarta.
Vielä ei myöskään tiedetä, onko magma nousemassa rakoja pitkin ylöspäin. Jos on, jää nähtäväksi, riittääkö paine työntämään laavaa pinnalle asti. Vaikka tilanne etenisi tulivuorenpurkaukseen asti, ei siitä aiheutuisi juurikaan haittaa alueella liikkuville. Purkauskohdan päällä olisi satoja metrejä vettä.
Tsunamivaaraa alueella ei ole.
Pääasiallinen järistysalue on 20–30 kilometrin pituinen. Suomessa samalla leveysasteella se yltäisi Rovaniemen keskustasta Tapionkylään. Suurimmat järistykset tuntuisivat tuolloin selvästi Kemissä asti.
Suomessa asiasta uutisoi ensimmäisenä Tiedetuubi.
Lähteet: Islannin ilmatieteen laitos, VolcanoCafe
Kuvat: Islannin ilmatieteen laitos / Jarmo Korteniemi
Lukijamme Antti Saxlund lähetti tänään illalla upeita kuvia, jotka hän otti Levillä hiihdellessään. Niissä ei näy mitään ihmeellistä – paitsi että upeat halot ovat mahtavia näkyjä!
Näinä pakkaspäivinä kannattaa todellakin katsella taivaalle, koska siellä saattaa näkyä haloja.
Halot syntyvät yksinkertaisesti Auringosta tulevan valon heijastuessa ja sirotessa ilmassa olevista jääkiteistä. Pakkasen aikaan ilmassa on paljon juuri halojen kannalta sopivia kiteitä, ja erityisen paljon niitä on hiihtokeskuksissa, missä lunta – ja jääkiteitä – on tehty keinotekoisesti.
Antti kertoo, että tänään Levillä haloja oli erityisen paljon ja että ne olivat hyvin kirkkaita.
Tämä johtunee kauniista, kirkkaasta päivästä, sekä erityisesti tuulenvireen ilmaan hangelta ja puista nostamista lumetuksen tuottamista jääkiteistä, jotka ovat aivan upeita halojen kannalta.
Tavallisten halojen, eli sivuaurinkojen ja pilareiden lisäksi nämä kiteet tuottavat sopivissa olosuhteissa myös alasivuaurinkoja ja alapilareita, joita näkyy hyvin kuvissa.
Lisäksi Antti mainitsi juuri täsmälleen Auringosta vastapuolella taivasta olleesta omituisesta kaaresta, joka näytti tältä:
Kuvassa se ei pääse oikeuksiinsa, mutta se lienee niin sanottu Greenlerin vasta-aurinkokaari, tai yksinkertaisesti diffuusi vasta-aurinkokaari.
Se on normaalisti varsin harvinainen halomuoto, joka näkyy vasta-aurinkopisteestä lähtevänä viuhkana, ristinä, pilarina tai vain vasta-aurinkona. Niitä näkyy luontaisesti Suomessa keskimäärin noin kerran kymmenessä vuodessa, mutta lumitykkien jääsumuissa useamminkin. Tässä tapauksessa kyseessä on varmastikin lumitykin synnyttämien, päivällä ilmaan nousseiden kiteiden aikaansaama ilmiö.
Näinä päivinä kannattaa tosiaankin pitää silmiä auki ja katsella upeita taivaalla näkyviä kaaria ja värejä. Niitä kannattaa myös raportoida Ursan Taivaanvahtiin, missä onkin näiltä päiviltä paljon jänniä havaintoja!
Kuvat: Antti Saxlund
Vuonna 2014 Oregonin yliopiston paleontologi Greg Retallack törmäsi oppilaidensa kanssa kenttäretkellä jalanjälkiin, jotka eivät olleet ihan tuoreita.
Pari vuotta myöhemmin Retallack palasi kollegoidensa kanssa löytöpaikalle jatkaakseen tutkimuksia. Silloin paljastui, että jäljet eivät olleet satunnaisia painaumia, vaan muodostivat muinaisten mammuttien kulkureitin.
Alueella oli tehty kaivauksia jo 1870-luvulla, mutta sukupuuttoon kuolleiden jättiläisten luontopolku pysyi silloin piilossa. Nyt on saatu esiin kaikkiaan 117 jalanjälkeä, joita ovat jättäneet niin aikuiset, nuoret kuin kolumbianmammutin poikasetkin.
Pohjois-Amerikassa oli aikoinaan sekä villamammutteja, joiden elinalueet keskittyivät Alaskaan ja Kanadaan, että etelämpänä, nykyisen Washingtonin osavaltion alueelta Etelä-Dakotaan ja Meksikoon saakka laiduntaneita kolumbianmammutteja.
Valtavat eläimet katosivat yli 11 000 vuotta sitten, mutta Oregonista Fossil Laken alueelta löytyneet jalanjäljet ovat vielä kauempaa menneisyydestä, tutkijoiden arvion mukaan noin 43 000 vuoden takaa.
Jalanjälkien perusteella on pystytty päättelemään, miten muinaiset mammutit ovat käyttäytyneet laumana.
Parinkymmenen jäljen muodostamassa yksittäisessä jonossa vasemman jalan painaumat ovat matalampia kuin oikean, mikä saattaa johtua siitä, että jäljet jättänyt aikuinen mammutti on ontunut.
Jälkijonon lähettyvillä on kahden pienemmän, mitä ilmeisimmin keskenkasvuisen mammutin jälkiä, jotka välillä tulevat lähemmäs ja välillä etääntyvät nilkuttavan aikuisen jäljistä.
"Nuoret yksilöt ovat ehkä palanneet ontuvan aikuisen naaraan luokse pitkin matkaa, kenties huolissaan sen hitaasta etenemisestä", Retallack arvelee. "Samanlaista käyttäytymistä on havaittu esiintyvän loukkaantuneita aikuisia kohtaan nykyisissä afrikannorsujen laumoissa".
Retallackin mukaan fossiiliset jäljet kertovatkin usein enemmän muinaisista eläimistä kuin niiden luut. Tässä tapauksessa ne paljastavat poikkeuksellisen selvästi, miten kolumbianmammutit ovat toimineet yli 40 000 vuotta sitten.
Mammuttien luontopolusta kerrottiin Oregonin yliopiston tiedotteessa ja tutkimus julkaistaan Palaeogeography, Palaeoclimatology, Palaeoecology -tiedelehdessä (maksullinen).
Kuva: Greg Shine, Bureau of Land Management
Ovatko planeetan vanhimmat fossiilit Grönlannissa? Ja löytyvätkö vanhimmat kivet Australiasta vai Kanadasta? Kukaan ei itse asiassa tiedä, toistuvista ennätyksiä julistavia huolimatta. Avataanpa asiaa hieman, miksi on vaikeaa saada selville kuinka vanha kivi on.
Pudasjärven perukoilta löytyy kallio, jonka kivi tunnetaan Siuruan gneissinä. Mitäänsanomattoman näköinen kivi on Fennoskandian ja koko EU:n alueen vanhinta. Sen iäksi on määritetty 3,5 miljardia vuotta. Joukosta löytyy myös yksittäisiä mineraalikiteitä, joiden ikä on yli 200 miljoonaa vuotta vielä vanhempi.
Miljardien vuosien iät ovat vaikeita (mahdottomia?) hahmottaa. Aikakoneella täytyisi matkustaa yli 50 kertaa pidemmälle kuin dinosaurusten ajan loppuun, jotta pääsisi Siuruan gneissin syntymäaikoihin. Ja ne dinosauruksetkin elivät jo ihan käsittämättömän kauan aikaa sitten.
Vanhempiakin kiviä toki maailmasta löytyy. Heti EU:n naapurista, Ukrainan kilveltä, löytyy hitusen iäkkäämpää, noin 3,8 miljardin vuoden ikäistä kiviainesta. Australian ja Kanadan kallioperästä taas löytyy paikkoja, joiden mineraaleista on mitattu yli 4 miljardin ikiä. Tuollaiset lähestyvät jo planeetan syntyaikoja.
Otsikkokuvaa klikkaamalla näet muutamille maailman vanhimmille määritetyt ikähaitarit. Tummanruskea tarkoittaa itse kiviä, vaaleampi niistä löytyviä mineraaleja. Asioilla on merkittävä ero.
Yli 4 mrd vuoden ikäisiä kiviä Kanadasta: Acasta (vas.), Nuvvuagittuq (oik.).
Kukaan ei kuitenkaan pysty täysin varmasti sanomaan, mistä ne kaikkein vanhimmat kalliot nykyään tarkalleen löytyvät. Yhdelle rakenteelle määritetyt ikäarviot kun saattavat heitellä useilla sadoilla miljoonilla vuosilla.
Vanhimmat elämän jäljet - fossiilit - saattavat olla vieläkin vaikeampia löydettäviä. Niissä kun kyse on "pelkän" iänmäärityksen lisäksi myös rakenteen tulkinnasta. Kädenvääntöä käydään etenkin vanhimmista ja epämääräisimmistä kohteista.
Quebecistä Nuvvuagittuqin alueelta löytyy lähes 4,3 miljardia vuotta vanhoja muodostumia, jotka saattavat olla bakteerien tuotteita. Australian Jack Hillsiltä löytyy aivan yhtä tulkinnanvaraisia, 4,1 miljardin vuoden ikäisiä, kenties joidenkin eliöiden tuottamia kemiallisia markkereita. Kumpikin tarjoaa tilaa tulkinnalle: kenen mukaan kivettynyt piirre on eliöiden ja kenen mukaan elottoman luonnon tekele.
Vanhimmat varmat elämän merkit – Australiasta löytyneet selvät eliöiden fossiilit – ovat noin 3,5 miljardia vuotta vanhoja. Jo silloin elämä oli selvästi varsin monimuotoista. (Suomen vanhimmat fossiilit taas ovat vaivaiset 2,1–2,0 miljardia vuotta nuoria. Ne olivat bakteereita, jotka rakentelivat aikoinaan Tervolassa stromatoliitteja.)
Mediassa hehkutettuihin ikäennätyksiin kannattaa suhtautua aina skeptisen varovaisesti. Epäselvyyksissä ei kuitenkaan ole (ainakaan aina) kyse mistään huonosta työstä. Syynä ikäheittoihin on usein tutkittavien aineiden yllättävän monimutkainen käytös. Vaikka virheitä ei olisi tullut analyysissä, saattavat oletukset olla poskellaan.
Kivet koostuvat mineraaleista, jotka ovat yleensä jonkinlaisia säännöllisiä, toistuvia kiteisiä rakenteita. Niiden koostumus riippuu lähtöaineesta eli sulan magmansopan alkuaineista ja yhdisteistä. Siihen vaikuttaa myös sopan kokeman sekoituksen määrä, valmistuslämpötila ja jäähtymisen nopeus.
Aika ajoin vanhat kivet sulavat, jolloin aineet sekoittuvat. Ne nousevat pintaan, jäähtyvät ja kiteytyvät uudelleen, yleensä erilaisiin kokonaisuuksiin kuin aiemmin. Prosessi jatkuu syklinä niin kauan kuin mannerlaatat jaksavat puskea toisiaan vasten ja sedimentit painavat vanhempia kiviä alleen.
Kivet ovat tavallaan kuin monimutkaisia ruokia tai leivonnaisia. Erona on, etteivät kivireseptit mene ikinä vikaan, vaan aina saadaan aikaan jotain siihen tilanteeseen sopivaa murkinaa. Erilaisia mineraaleja tunnetaan reippaasti yli 5000, ja lisää löytyy koko ajan.
Kiven ikämääritykset tehdään useimmiten radioaktiiviseen hajoamiseen perustuvan alkuaine- tai isotooppikoostumuksen perusteella. Ajoitusmenetelmiä on lukuisia, esim. K–Ar, 40Ar/39Ar, Rb-Sr, U–Pb, U-Th, yms vertailut. Kohdeaineiksi sopivat etenkin vanhoissa materiaaleissa zirkonit, erityisen kestävät mineraalikiteet, joissa on paljon radioaktiivista thoriumia ja uraania.
Hommassa täytyy kuitenkin olla tarkkana. Sulaminen ei läheskään aina ole ollut täydellistä, jolloin osa kiteistä säilyy muuttumattomina. Uudessa kivessä voi siis olla mukana vanhojakin kiteitä, ikään kuin karstaa "edelliseltä kierrokselta". Ja sen analysointi kertoo kyseisen kiteen eikä sen ympärille muodostuneen kiven historiasta.
Pahaksi onneksi vanhimmat kivet ovat lisäksi lähes poikkeuksetta metamorfisia. Ne ovat poimuttuneet, muokkaantuneet ja muuttuneet maankuoressa moneen kertaan, mutta eivät ole merkittävästi sulaneet. Niiden sisältämät mineraalit voivat siksi olla kinkkisiä tulkittavia.
Vaikka sulaminen olisi ollut täydellistäkin, voi lähtömagmakin saattaa olla tavalla tai toisella poikkeuksellista. Esimerkiksi isotooppisuhteet saattavat olla jo lähtökohtaisesti vinksallaan. Näin on saattanut käydä esimerkiksi Maan kaikkein vanhimmiksi määritetyille mineraaleille, 4,4 miljardin vuoden ikäisiksi tulkituille australialaisille zirkoneille. Joidenkin tutkijoiden mielestä mittaustulos ei suinkaan kerro kiteiden iästä yhtään mitään, vaan osoittaa sen sijaan magman ikää, josta zirkonit joskus myöhemmin kiteytyivät.
Täytyy siis tietää mitä mittaa. Ja kuinka.
Kaiken kukkuraksi juuri niiden kaikkein vanhimpien kohtien löytäminen kalliosta voi olla vaikeaa. Geologian perusperiaatteen mukaisesti vanhempi tavara hautautuu nuorempien alle. Tämä tarkoittaa, että mitä syvemmälle kairataan sitä vanhempiin kiviin päästään (periaatteessa) käsiksi. Lisäksi syvällä kalliossa (kuten myös pintakivissä) on aina kyse hieman tuurista: jos sattuu valitsemaan näytteensä tästä eikä tuolta vähän matkan päästä, ero saattaa olla valtava.
PS. Primitiivisistä meteoriiteista on toki löydetty jonkin verran Maatakin vanhempia mineraaleja. Tämän hetken ennätyksenhaltija taitaa olla vasta vuonna 2000 Maan kivien joukkoon pudonnut Tagish Lake -meteoriitti. Joillain sen mineraaleilla on ikää 4,56 miljardia vuotta.
Pävitys 3.2. klo 13.30: Tarkennettu muutamaa kiviä ja mineraaleja käsittelevää virkettä.
Lähteet: GTK (tiedote 2003), O'Neil & kumpp. (Science 2008), Rumble & kumpp. (G3 2013), Mojzis & kumpp. (Nature 2001), Hartmann (Phil.Trans.R.Soc. 2014), Valley & kumpp. (Nat.Geos. 2014), Bell & kumpp. (PNAS 2015), Tashiro & kumpp. (Nature 2017), Schopf & kumpp. (PNAS 2018)
Otsikkokuva: NASA / FUSE / JPL-Caltech / Lynette Cook / T. Pyle (SSC) / Simone Marchi/ Paul Harrison / Jarmo Korteniemi
Kivikuva: PedroAlexandraDe
Interaktiivinen kartta näyttää, kuinka maankäyttö on Euroopassa muuttunut vuosikymmenten aikana. Toisin kuin voisi olettaa, metsiä on lähes kaikkialla aiempaa enemmän.
Suomen ja koko Euroopankin metsät ovat vallanneet runsaasti tilaa viljelysalueilta ja ruohostomailta. Asia käy ilmi hollantilastutkimuksesta, jossa perehdyttiin runsaan sadan vuoden aikana (1900–2010) Euroopassa tapahtuneisiin maankäytön muutoksiin.
Tutkimuksen perusteella Suomen metsien pinta-ala on kasvanut 110 vuodessa noin viidenneksellä. Metsien lisääntyminen on keskittynyt Pohjois- ja Itä-Suomeen, jossa aiemmin aukkoiset metsät ovat kasvaneet tiheämmiksi. Samalla viljelysmaiden ja ruohostoalueiden alat ovat kumpikin vähentyneet noin kolmanneksella. Länsirannikolla ja Etelä-Suomessa entiset viljelysmaat taas ovat muuttuneet ruohostoiksi tai pusikoituneet.
Kartoilta erottaa myös väestön liikkeet. Kaupungit vievät nykyään tuplasti enemmän alaa kuin pitkin maaseutua levittäytyneet pikkupitäjät satakunta vuotta aiemmin. Tuolloin maassamme eli 2,5 miljoonaa asukasta, ylivoimaisesti suurin osa maaseutumaisissa kunnissa. Sadassa vuodessa väkimäärä tuplaantui ja kylät kuihtuivat.
Muutoksia kokeneet alueet löytyvät alta mustalta pohjalta.
Euroopan tasolla trendi on sama, aiemmin hakatut metsien rippeet ovat laajentuneet lähes kaikkialla. Merkittävää vähenemistä näkyy vain harvoissa paikoissa, esimerkiksi Korsikalla.
Tutkijoiden mukaan pelkästään vuoden 1950 jälkeen on jotakuinkin Ranskan kokoisen alueen käyttö muuttunut merkittävästi Euroopassa. Yhteenlaskettu alue on laajuudeltaan lähes 700 000 km2, eli 15 prosenttia koko tutkimusalasta. Muutos on ollut erityisen suurta Etelä-Eurooopassa. Syiden oletetaan piilevän metsien laajamittaisessa istuttamisessa toisen maailmansodan jälkeen, kaupungistumissa, rautaesiripun romahtamisessa, sekä Euroopan unionin yhtenäisen maatalousjärjestelmän käyttöönotossa.
Suomessa merkittävimmät syyt lienevät maa- ja metsätalouden muutokset. Taannoiset pienviljelyalueet ovat nyttemmin korvautuneet tehokkaammalla tuotannolla, jossa samalta alalta saadaan vähemmällä väkimäärällä aiempaa paljon parempi tuotto. Metsien määrää on lisännyt myös aikoinaan suosittu soiden kuivatus, polttopuun korvaaminen muilla energianlähteillä, sekä puurakentamisen huomattava väheneminen.
Metsien laadusta tai esimerkiksi ekosysteemien hyvinvoinnista tutkimus ei kuitenkaan kerro mitään. Puupelloksikin kutsuttu tyypillinen suomalainen talousmetsä ei lajirikkaudellaan päätä huimaa. Sama koskee myös tehotuotannossa olevia peltoja.
Ruohosto- ja viljelysmaiden hupeneminenkin on uhka. Perinteisen maanviljelyksen tarjoamat elinympäristöt ovat Suomessa jo pahasti uhanalaisia. Perinnebiotoopit ovat pitkään olleet maan monipuolisimpia eliöyhteisöjä. Lisää tästä aiheesta aiemmassa jutussamme.
Maankäyttöluokittain eroteltu muutos vuosien 1900 ja 2010 välillä.
Tutkimuksessa käytettiin erityisen monipuolista HILDA-mallia, jolla voidaan yhdistellä monenlaisia historiallisia aineistoja toisiinsa. Mukana on esimerkiksi ilmakuvia, vanhoja karttoja, tietosanakirjoja sekä kansallisia tilastoja. Tuloksena syntyi jotakuinkin Euroopan unionin kattava interaktiivinen kartta, jossa maankäytön muutoksiin voi perehtyä hyvinkin tarkasti.
Maankäyttö jaoteltiin tutkimuksessa kuuteen yleiseen luokkaan: metsiin, ruohostomaihin, viljelyksiin, asutuskeskuksiin, vesistöihin sekä muihin alueisiin. Luokkien sisällä on paljon vaihtelua. Esimerkiksi "ruohostomaat" pitänevät sisällään monenlaisia avoimia ei-viljeltyjä alueita, kuten avosoita, luonnonniittyjä ja jopa tunturikoivikkoa. "Muut alueet" taas käsittävät Suomessa ainoastaan Ylä-Lapin tundran ja paljakan.
Asiasta kertoi Suomessa ensimmäisenä Maaseudun Tulevaisuus.
Artikkelin lähteinä käytetty sivustoa GeoInformatie-sivustoa sekä kolmea tutkimusartikkelia (2013, 2014, 2015, joista kaksi tuoreinta on maksumuurien takana).
Jutussa näkyvät kuvat ovat muokattuja kuvankaappauksia karttapalvelusta.
Uljas hevonen on kavioeläinten lahkoon ja hevoseläinten heimoon kuuluva nisäkäs, jolla on tunnetusti vain yksi sarveiskynnen eli kavion suojaama varvas. Vai onko varpaita sittenkin useampia?
Tutkijoita on pitkään askarruttanut, miten viisivarpaisista kantamuodoista on kehittynyt yksivarpainen nykyhevonen ja missä vaiheessa neljä "ylimääräistä" varvasta katosi. Tuoreen tutkimuksen mukaan ne eivät välttämättä olekaan kadonneet.
Hevosen kavio on kehittynyt evoluution myötä nykyiseen muotoonsa, kun elinolosuhteet muuttuivat ja asuinseuduiksi valikoituivat maapohjaltaan kovat ruohotasangot. Alkuhevosilla varpaiden määrä oli vähentynyt jo neljään ja esimerkiksi 40 miljoonaa vuotta sitten eläneellä Mesohippuksella niitä oli enää kolme.
New York teknillisen korkeakoulun tutkijaryhmä on Nikos Solouniaksen johdolla päätynyt siihen, että kyseessä ei ole surkastuma, jonka seurauksena varpaiden lukumäärä olisi pienentynyt vaan pikemmin sulautuma: kaikki viisi varvasta olisivat edelleen hevosen kaviossa.
Jo aiemmin on arveltu, että hevosen ainoana pidetyn varpaan molemmin puolin on jäänteet kahdesta muinaisesta varpaasta, mutta uuden tutkimuksen mukaan se ei ole koko totuus. Kaksi muutakin varvasta – tai ainakin niiden jäänteet – ovat edelleen havaittavissa kavion harjanteina.
Solounias huomasi viitteitä hevosen kavion todellisesta kehityksestä jo parikymmentä vuotta sitten, kun hän vuonna 1999 tutki kahdeksan miljoonaa vuotta sitten eläneen Hipparionin fossiilisia jalanjälkiä Laetolin alueella Tansaniassa.
Alkeellisella hevosella arveltiin olleen vain kolme varvasta, mutta jalkojen jättämissä painaumissa erottui merkkejä siitä, että varpaita olisikin ollut viisi, mutta laitimmaiset niistä olisivat sulautuneet yhteen.
"Perinteisesti on ajateltu, että hevosen kehitys on kulkenut nelivarpaisesta kolmivarpaiseen ja lopulta yksivarpaiseksi. Uudet löydökset osoittavat, että nykyinen hevonen ei todellisuudessa olekaan yksivarpainen eivätkä sen kantamuodot olleet kolmi- tai nelivarpaisia", toteaa tutkimukseen osallistunut Melinda Danowitz.
Tulokset eivät perustu pelkästään fossiiliaineistoon, vaan myös nykyhevosten tutkimukseen. Hevosen sikiöllä on todettu olevan jaloissa enemmän verisuonia ja hermoja kuin yksivarpaisella eläimellä pitäisi olla.
Jos hevonen olisi aidosti yksivarpainen, kussakin jalassa pitäisi olla vain kaksi valtimoa ja laskimoa sekä kaksi hermokimppua. Danowitzin mukaan niitä on kuitenkin viisi tai seitsemän, mikä viittaa siihen, että jaloissa on viiden varpaan aihiot, jotka eivät kehity "valmiiksi" varpaiksi.
Tutkimuksesta kerrottiin New Yorkin teknillisen korkeakoulun uutissivustolla ja se on julkaistu Royal Societyn Open Science -nettilehdessä.
Kuva: Markus Hotakainen
Suomen suurin lintutapahtuma eli Pihabongaus on jälleen tulevana viikonvaihteena. Siihen voi osallistua kuka tahansa tarkkailemalla tunnin ajan lintuja omalla pihalla tai muulla paikalla.
Tapahtuman järjestävän BirdLifen tiedotteen mukaan "pihabongauksen tavoitteena on innostaa tarkkailemaan talvisia lintulaudan ja kotipihan lintuja sekä kiinnostumaan lähiluonnosta".
Osallistujan ei tarvitse olla lintuharrastaja eikä kyseessä ole kilpailu, joten yhdenkin linnun havaitseminen riittää. Pihabongauksen tavoitteena on kerätä tietoa Suomen talvisesta linnustosta ja sen muutoksista.
Pihabongaukseen osallistuminen on helppoa ja vaivatonta. Tarkkaile lintuja kotipihallasi tai muussa sopivassa paikassa tunnin ajan joko lauantaina tai sunnuntaina. Kirjaa muistiin tunnistamasi lintulajit ja laske montako yksilöä kutakin lajia on enimmillään näkyvissä samaan aikaan (näin vältät laskemasta samoja yksilöitä moneen kertaan).
Havainnot voi ilmoittaa 2. helmikuuta saakka BirdLifen sivuille avattavalla lomakkeella tai postikortilla osoitteeseen BirdLife Suomi, Annankatu 29 A 16, 00100 Helsinki. Postikortissa on lintuhavaintojen lisäksi oltava havainnoijan nimi ja osoite, havaintopaikan osoite, päivämäärä ja kellonaika sekä havainnoijien määrä.
Lintulajien tunnistukseen saa apua omalta sivulta, mistä voi tulostaa talvisia pihalintuja esittelevän julisteen. Sieltä löytyy myös tulostettava havaintolomake sekä tietoa talvilinnuista ja niiden ruokinnasta. Kannattaa tarkistaa, että lintulaudan tarjonta on runsasta ja monipuolista!
Viime vuonna Pihabongaus järjestettiin jo 12. kerran ja osallistujia oli yli 20 000 noin 15 000 paikassa ympäri maan. Osallistujien kesken arvotaan tälläkin kertaa lintuaiheisia palkintoja.
Lisätietoa tapahtumasta löytyy BirdLifen sivuilta.
Kuva: Markus Hotakainen
Suurin osa ihmisistä on oikeakätisiä. Mutta miten on kissojen kanssa? Tutkijoiden mukaan kissojen(kin) tassupreferenssi voi olla merkki stressinsietokyvystä.
Belfastissa, Pohjois-Irlannissa olevan Queen's Universityn tutkijat ovat kiehnänneet kissojen kanssa ihan toden teolla.
Tutkijat Louise McDowell, Deborah Wells ja Peter Hepper tutkivat 44 kissaa ja huomasivat, että ne eivät olleet yhtä tiukasti tottuneita käyttämään ensisijaisesti jompaa kumpaa etutassuaan.
Silti pieni ero löytyi: uroskissoille ei tassulla ollut juuri merkitystä, mutta naaraista selvästi suurempi osa oli oikeatassuisia. Tutkimus ilmestyi juuri Animal Behaviour -julkaisussa.
Merkittävää tutkimuksessa on se, että monissa aikaisemmissa eläimien "kätisyyttä" koskeneissa tutkimuksissa ovat kokeet olleet puolipakotettuja. Eläimille teetettiin siis testejä laboratorio-olosuhteissa tai vastaavissa, ja niiden reaktiot rekisteröitiin. Nyt kissoja tutkittiin kuitenkin niiden normaaleissa kotioloissa.
24 uroskissaa ja 20 naaraskissaa elivät ja tekivät temppujaan siis kuten tavallisesti, mutta huomaamattoman tarkkailun alaisina.
Eläinten luontainen "kätisyys" tulee esiin mm. niiden astuessa portaita alas, kiipeävät esteiden yli tai tavoittelevat jotain asiaa käpälällään.
Kissoille tehtiin kotioloissa myös pieniä "pakotuskokeita" siten, että niiden piti kurottaa ruokaa hankalan tornin sisältä.
Suurin osa kissoista käytti ensisijaisesti toista tassuaan: 73 % ruokaa tavoitellessa, 70 % astuessa alas ja 66 % kiivetessä kohteen yli. Tämä selvä "kätisyys" oli selvä luonteenpiirre, joka tuli esille niin luontaisissa kuin "pakotetuissa" toimissa.
Tulosten mukaan hieman yllättäen uroskissat olivat enemmän vasentassuisia ja naaraat oikeatassuisia.
Deborah Wells olettaa yliopistonsa tiedotteessa, että syy voi olla hormoneissa sekä eri sukupuolten välisissä pienissä hermostoarkkitehtuurin eroissa.
Hänen mukaansa on myös viitteitä siitä, että "kätisyys" kertoo eläimen stressinsietokyvystä. Vasenta raajaansa preferoivat tai ne, joille asialla ei ole merkitystä, ovat mahdollisesti hieman leväperäisempiä ja joutuvat helpommin mieron tielle, kun taas oikeaa raajaansa ennen kaikkea käyttävät ovat säntillisempiä.
Olisi tosin jännää tietää, miten tätä on mitattu kissoilla. Wellsin mukaan kuitenkin koirista on havaittu aiemmin se, että "vasenkätiset" ovat yleensä pessimistisempiä kuin "oikeakätiset".
Otsikkokuva: Flickr / Rachel Hobday
Viime vuoden ilmastotilastot julkistettiin viime viikon lopulla ja ne ovat aika karua luettavaa. Maailmanlaajuisesti lämpötilaennätyksiä ei lyöty, mutta vuosi oli suoraa jatkoa aiemmille ennätysvuosille ja piti sisällään paljon äärisääilmiöitä.
Viime viikkoina eri puolilla planeettaamme on hytisty ja hikoiltu harvinaisen kylmässä ja kuumassa.
Ilmastotieteilijät katsovat maapalloa kuitenkin kokonaisuutena ja jokaista vuotta osana pitkää mittaushistoriaa. Tilastoissa vuosi 2016 on edelleen koko mittaushistorian kuumin, mutta sillä oli taakkanaan lämmittävä El Niño – joka vaikutti myös vuonna 2015. Viime vuonna tämä ilmiö ei ollut enää puskemassa lämpötilaa ylemmäs, ja kun tämä otetaan huomioon, oli 2017 mittaushistorian lämpimin El Niñoton vuosi.
Linja on selvä: maapallo lämpenee ja tekee niin nopeammin kuin tutkijat ovat laskeneet. Maailman ilmatieteellisen järjestön WMO:n mittausten mukaan 2017 oli 1,1°C lämpimämpi kuin keskimääräinen vuosi ennen teollistumista.
Vuoden 2016 luku oli 1,2°C ja 2015 1,1°C. Kaikkiaan kuusi mittaushistorian lämpimintä vuotta ovat olleet vuoden 2010 jälkeen.
"Pitkän ajanjakson lämpötilatrendi on kuitenkin tärkeämpi kuin yksittäisten vuosien lämpötilojen arviointi", sanoo WMO:n pääsihteeri Petteri Taalas järjestön tiedotteessa.
"Lämpenemisen tahti näyttää vain kiihtyvän. Seitsemäntoista kahdeksastatoista kaikkein kuumimmasta vuodesta ovat olleet tällä vuosituhannella ja viimeisen kolmen vuoden aikana lämpötilan kasvu on ollut hyvin erikoista. Erityisesti pohjoiset alueet ovat lämmenneet, millä on laajoja ja pitkäkestoisia vaikutuksia meren pinnan tasoon ja sääilmiöihin muillakin maapallon alueilla."
Kartta näyttää erot keskimääräisiin, pitkäaikaisiin lämpötiloihin. Koko maapallo on hyvin punainen, etenkin pohjoiset alueet. Grönlannin kaakkoispuolen vaalea "normaalilämpötilainen" alue johtuu suurelta osin siitä, että sulavista jäätiköistä valuu alueelle viileää vettä.
Viime vuoden tilastojen mukaan vuonna 2017 maapallon keskimääräinen lämpötila oli 0,46°C ylitse vuosien 1981-2010 keskiarvon 14,3°C.
Merijään määrä oli vuoden aikana myös hyvin vähäistä, sillä jää peitti paljon keskimääräistä pienempiä alueita napojen ympäristössä koko vuoden ajan, siis niin kesällä kuin talvellakin. Etelämantereen ympäristössä jääpeite oli ennätyksellisen pieni, kun taas Arktiksella kyseessä oli toiseksi pienin mitattu jäänpeitto.
Kolme viime vuotta ovat näyttäneet myös selvästi sen, mikä vaikutus Tyynellä valtamerellä olevalla El Niño -ilmiöllä on. Tämä ajoittain syntyvä ilmiö lämmitti selvästi vuosia 2015 ja 2016, mutta ilmiö heikkeni jo vuoden 2016 lopussa.
Yleensä El Niñoa seuraa vastaavanlainen, mutta viilentävä La Niña -ilmiö. Näin tapahtuikin vuonna 2017, jolloin La Niña vaikutti viilentävästi globaaliin säätilaan vuoden alussa ja lopussa. Merkille pantavaa on kuitenkin se, että tällä kerralla La Niña on ollut olennaisesti tavallista heikompi.
Vuosi piti sisällään myös paljon voimakkaita äärisääilmiöitä, kuten hirmumyrskyjä, lämpöaaltoja, kylmiä kausia, kuivuutta ja tulvia.
Vuosien keskimääräiset lämpötilat verrattuna vuosien 1981-2010 keskiarvoon. Punaiset ovat El Niñon lämmittämiä vuosia, siniset La Niñan viilentämiä ja harmaat neutraaleita.
Turun yliopiston tutkijat ovat äkänneet suomalaisesta maastosta uuden, aiemmin tieteelle tuntemattoman maaperämuodostuman lasertekniikan avulla. Löydös on geomorfologisesti merkittävä.
Kun Turun yliopiston maantieteen osaston tutkijat Joni Mäkinen ja Kari Kajuutti kartoittivat Suomen jääkaudella syntyneitä maaperämuodostumia uusista lasertekniikalla saaduista aineistoista, heidän huomionsa kiinnittyi kummallisiin säännöllisen kolmion muotoisiin kumpareisiin.
Ihmetys oli suuri, koska suomalaiset maaperämuodostumat on tunnettu hyvin jo vuosikymmenien ajan.
"Pidimme niitä aluksi lasertekniikan virheinä, mutta kun niitä löytyi lisää ja ne muodostivat järkeviä kokonaisuuksia, alkoi näyttää selvältä, että tekniikan avulla oli löydetty aiemmin tunnistamattomia muodostumia", Kajuutti kertoo.
Uuden merkittävän geologisen löydön takana on laserteknologia. Kun lentämällä saaduista laserkeilausaineistoista opittiin poistamaan puusto, maanpinnasta pystyttiin saamaan erittäin yksityiskohtaisia maastomalleja.
"Siitä huolimatta on hämmentävää, ettei muodostumia ollut keksitty aiemmin. Kun ensimmäisen kerran lähdimme kentälle etsimään kolmioita, emme oikein tienneet, mitä odottaa", Mäkinen sanoo.
Tutkijoiden kenttähavainnot auttoivat ymmärtämään, miksi muodostumien löytäminen oli vaikeaa.
"Kumpareet ovat enimmäkseen matalia ja laaja-alaisia", Kajuutti avaa.
"Niiden korkeus on kahdesta viiteen metriä, pituus 100 – 200 metriä. Koska ne ovat metsän peitossa ja sijaitsevat lähes aina hyvin syrjäisillä seuduilla, vaatisi aikamoisen sattuman, että niihin törmäisi vahingossa ja hahmottaisi niiden kolmiomaisuuden."
Murtoo on vaikeasti havaittavissa oleva pitkänomainen kumpare. Kuva: Kari Kajuutti.
Kun tutkijoille selvisi, ettei vastaavia muodostumia ole aiemmin löydetty, piti niille keksiä nimi. Se osoittautuikin yllättävän vaikeaksi.
Pohdinnan jälkeen päädyttiin nimeen murtoo. Nimen takana on yksi ensimmäisistä muodostumien löytöpaikoista. Murtoo sijaitsee lähellä Nokian ja Vesilahden kuntien rajaa noin 30 km Tampereelta lounaaseen.
"Murtoo on sikäli oiva nimi, että sanahan viittaa murtuneeseen, ja maa kolmioitten esiintymisalueilla on todellakin ”murtunutta”, kivikkoista ja täynnä suuria lohkareita", Kajuutti sanoo.
Maanmittauslaitos ja geologian tutkimuskeskus (GTK) ovat panostaneet Suomen kartoittamiseen laserkeilauksella, jonka tuloksia jokainen voi tarkastella GTK:n verkkopalvelussa.
Lasermallia tarkastellessaan tutkijat löysivät kolmiot, joiden esiintymistä ja syntyprosessia he ovat selvittäneet. He ovat aloittaneet yhteistyön myös ruotsalaisten tutkijoiden kanssa, jotka ovat onnistuneet löytämään samanlaisia muotoja Ruotsista.
"Totta kai murtoita täytyi löytyä Ruotsista", Mäkinen kertoo.
"Samainen jääkausi siellä oli kuin meilläkin. Uusia löytöjä tullaan varmasti vähitellen tekemään kaikkialla, missä on ollut sulava mannerjäätikkö. Ilmaston lämmetessä jäätikkö sulaa ja syntyy valtavia määriä vettä. Vesi hakeutuu jään alle, jolloin jäätikön kuljettama maa-aines sopivissa olosuhteissa kasautuu murtoiksi."
*
Juttu on Turun yliopiston tiedote vain hieman editoituna.
Tiedetuubi © 2012-2024