Jos haluat nykyisin siirtää kuvan tai videon kännykästä vaikkapa tietokoneeseen tai toiseen matkapuhelimeen, niin vaihtoehtoja on useita: wifi-yhteys, sähköpostin liite tai bluetooth. Tiedostot voidaan myös heittää pilveen tai siirtää jollain fyysisellä tavalla, kuten esimerkiksi muistikortilla tai -tikulla.

Mutta mitä jos vaikkapa sormus tai rakennekynsi olisi tehty sellaiseksi, että ne voisivat toimia tiedon kantajina? VTT on pohtinut asiaa ja kehittänyt juuri näihin perustuvan ratkaisun tietojen vaivattomaan siirtämiseen. Esimerkiksi rakennekynnellä voi koskettaa toisella näytöllä olevaa tiedostoa, jolloin se siirtyy kynteen ja sitä kautta kaverin kännykkään.

Nämä uudet InTouch-käyttöliittymät ovat helppokäyttöisiä, ja ne ovat yhteentoimivia digitaalisten laitteiden ja esineiden maailmassa.

Käyttöliittymä toimii kosketusnäyttöjen kanssa ja on NFC-standardin mukainen. InTouchin avulla voi siirtää tiedostoja suoraan tai pilvipalvelun kautta. Myös turvallisuus ja yksityisyys kyetään säilyttämään integroitavien turvallisuustoimintojen ansiosta.

InTouch-konsepti mahdollistaa myös täysin uudenlaiset, vuorovaikutteiset laite- ja tuotekategoriat ja -sukupolvet sekä samalla uuden liiketoiminnan syntymisen. Sovelluskohteita voivat olla mm. digitaaliset laitteet, autot, teollisuus, logistiikka ja terveysala.

Keksinnöstä on jätetty patenttihakemus ja sille etsitään hyödyntäjiä.

Alla olevassa videossa esitellään tarkemmin InTouch-tekniikkaa. Video, kuten tiedote, mihin tämä juttu perustuu, ovat peräisin VTT:ltä.

Yhdysvaltain siviili-ilmailuhallinto FAA:n neuvoa-antava komitea on päätynyt suosittelemaan elektronisten laitteiden käytön sallimista lentokoneissa myös nousun ja laskeutumisen aikana. Kyseessä olisivat pienet, henkilökohtaiset laitteet, kuten älypuhelimet, tabletit, sähkökirjojen lukijat ja muut sellaiset.

Kyseessä on 28-henkisen ryhmän tekemä suositus, joka on osana ensi viikolla julkistavaa asiantuntijaraporttia. Mikäli (kun) FAA tekee päätöksen aikanaan siitä, että laitteita voidaan käyttää koko lennon ajan, seuraavat muut ilmailumääräyksiä antavat viranomaiset tulevat todennäköisesti perässä. Päätös vaikuttaa siis myös täällä Euroopassa.

Monet lentoyhtiöt ovat ottaneet iPadit ja muut tabletit käyttöön ohjaamoissa, missä niillä on korvattu painavat pilottilaukut ja niiden paksut kartta-, ilmailumääräys- ja käyttöohjepaperipinot. Lentäjät ovat luonnollisesti käyttäneet näitä koko lennon ajan.

Matkustamon puolella sen sijaan elektronisten laitteiden käyttäminen on ollut kiellettyä alle kolmen kilometrin (virallisesti 10 000 jalan) korkeudessa, eli lentoonlähdön, nousun ja laskeutumisen aikana. Syynä tähän on ollut vaara laitteiden aiheuttamasta sähkömagneettisestä häiriöstä, mutta käytännössä riski on ollut jo pitkään hyvin pieni, koska koneet ja niiden systeemit on suunniteltu voimakkaitakin häiriöitä vastaan.

Jo viime maaliskuussa määräyksiä ehdotettiin lievennettäväksi, mutta nyt on todennäköistä, että laitteiden käyttäminen tulee sallituksi varsin pian – kenties jo ensi vuoden alussa, ainakin Yhdysvalloissa.

Matkapuhelimen pitäminen verkkoon kytkettynä tulee olemaan edelleen kiellettyä, mutta laitteiden käyttö lentotilassa tulisi sallituksi. Samoin kaikkien muunlaisten radiolähettimien käyttö olisi kielletyä koko lennon ajan – matkustamon lattialla ei siis saisi ajella esimerkiksi kauko-ohjattavalla autolla.

Aalto-yliopiston ja japanilaisen Nagoyan yliopiston tutkijat ovat onnistuneet valmistamaan maailman ensimmäiset täysin hiilinanoputkista koostuvat integroidut piirit, joissa kanavatransistorit ja signaalireitit perustuvat yksinomaan hiilinanoputkiin.

Professori Esko Kauppisen johtama tutkimysryhmä on käyttänyt hiilinanoputkia myös integroitujen piirien kontakti- ja johdinmateriaalina sekä akryylipohjaista eristemateriaalia kanavaeristeenä tavanomaisen oksidikalvon sijasta.

Kun piirit on vielä tehty kätevälle ja kestävälle muovipinnalle, joka on lisäksi taipuisaa. Muovialusta on myös läpinäkyvä, joten kun hiilinanoputkinen elektroniikka pystyy siirtämään sähköä paljon perinteistä elektroniikkaa paremmin, voivat uudenlaiset integroidut piirit olla taipuisia, läpinäkyviä ja hyvin suorityskykyisiä.

Integroidut hiilinanoputkipiirit voidaan myös lämpömuovata lähes mielivaltaiseen 3-ulotteiseen muotoon, mikä mahdollistaa sähköisten laitteiden sulauttamisen muovisiin tuotteisiin. Näin voidaan valmistaa esimerkiksi sähköisin toiminnallisuuksin varustettuja design-muovituotteita.

Eräs perinteisen elektroniikan hankaluuksista on ollut se, että ne pohjaavat lähes kokonaan piihin ja vastaaviin puolijohdemateriaaleihin, jotka ovat jäykkiä, hauraita ja siten huonosti muovattavissa.

Tutkimusta ovat rahoittaneet Japanin tieteenedistämisseura (JSPS), Japanin tiede- ja teknologiavirasto (JST) sekä Aalto-yliopiston MIDE- ja AEF-ohjelmat sekä Suomen Akatemia.

Suomalais-japanilaisen tutkimuksen tulokset julkaistiin elokuussa Nature Communications -lehdessä ilmestyneessä artikkelissa Mouldable all-carbon integrated circuits. Tämä teksti perustuu Aalto-yliopiston tiedotteeseen.

Muovielektroniikkka oli ehdolla myös vuoden 2010 Millennium-palkinnoksi, kun Cambridgen yliopiston proferssori Richard Friend oli ehdolla palkinnon saajaksi. Asiasta enemmän on hänen työstään kertovassa, alle liitetyssä videossa.

Ihmisten, muiden eläinten ja kasvien soluissa oleva DNA on tapa säilöä perimätietoa biologisesti – ja oikein hyvä sellainen. Kyseessä on evoluution kehittämä erittäin tehokas tiedon tallennustapa. Jos geenien tietotallennuskapasiteetti saataisiin hyötykäyttöön tietotekniikassa, niin muistien koko pienenisi ja luotettavuus paranisi olennaisesti. Lisäksi tiedon kopiointi kävisi erittäin kätevästi. DNA voidaan myös pakata kolmiulotteiseen tilaan piikiekkojen tai metallisten levyjen pintojen sijaan, ja DNA säilyy satoja tuhansia vuosia epämukavissakin olosuhteissa. Se olisi upea tiedon tallennusmedia.

Monet tutkimusryhmät pohtivatkin asiaa ympäri maailman, mutta nyt Harwardin yliopiston Wyss -instituutissa työsketelevät George Church ja Sri Kosuri, bioinsinööri ja geneetikko, ovat onnistuneet ottamaan tässä aimo askeleen eteenpäin. Viime viikon Science -lehdessä julkaistussa artikkelissaan he kertovat, miten he pystyivät parantamaan aikaisempaa ennätystä noin tuhatkertaisesti. Luku on nyt 5,5 petabittiä, eli noin 700 teratavua, tietoa yhdelle grammalle DNA:ta. Tämä vastaa noin 14 000 kappaletta Blue-ray -levyjä.

Koska luku on varsin suuri, kerrataan vielä: yhteen DNA-grammaan voidaan nyt tallentaa noin miljoonan CD-levyn verran tietoa. Jos maailman suurimman yksittäisen massamuistin, Cray-yhtiön Blue Waters -supertietokoneen 500 petatavua olevan tallennuskapasiteetin voisi korvata tällaisella DNA-muistilla, niin sen massa olisi noin 0,7 kiloa.

Luonnollisestikaan tekniikka ei ole ihan vielä käyttökelposta, mutta menetelmä toimii.

Periaate on yksinkertainen: siinä missä perinteisessä kovalevyssä bitit tallennetaan magneettisesti pyörivälle levylle, käytetään nyt DNA:n kaksoiskierteen muodostavia juosteita (kierteen puolikkaita), joiden typpiemäsyksiköitä (T, G, A ja C) koodataan binaarisesti siten, että T ja G vastaavat ykköstä ja A ja C nollaa. Tiedon lukeminen tapahtuu DNA-kartoituksella, eli "yksinkertaisesti" samaan tapaan kuin esimerkiksi ihmisen perimän avaaminen tapahtuu.

Tämä tiedon luku on tällä haavaa suurin pullonkaula DNA-muistin tekemisessä, sillä vielä muutama vuosi sitten geenitiedon kartoittaminen oli hidasta ja kallista. Nykyiset tekniikat ovat tehneet siitä jo niin arkista, että esimerkiksi ihmisen perimän kartoitus onnistuu nyt tunneissa. Tästä on vielä suuri matka siihen, että geenitietoa kartoitettaisiin samalla nopeudella kuin tietokone hakee tietoja massamuistilta.

Tätä päivitellessä kannattaa muistaa millaisia möhkäleitä olivat ensimmäiset kovalevyt ja kuinka muutamassa vuosikymmenessä aiemmin mahdottomalta tuntuneet tiedontallennustavat ovat nyt normaalissa käytössä; kenties 2020-luvulla kannamme mukananamme koko digitaalista arkistoamme, kaikkia ottamiamme kuvia ja videoita sekä kirjoittamiamme tekstejä, vain kuutiosentin muistiyksikössä. Tai sitten muisti, joka toimii myös tietokoneesi kovalevynä, sijaitsee kätevästi päässäsi, mistä myös aivot voivat poimia tietoa suoraan käyttöönsä...

Ja todennäköisesti tulevaisuus on vielä jotain huimempaa.

Alla on Harwardin tuottama video DNA-muistin tekemisestä.

Lytron valmistaja kutsuu sitä vallankumoukselliseksi valokenttäkameraksi. Sitä ei tarvitse tarkentaa lainkaan kuvaa otettaessa, vaan fokuksen voi määrittää jälkikäteen. Vallankumouksellinen se ei ole, mutta jännittävä ja kiinnostava kyllä. 

Kauniin yksinkertaisesta, laatikkomaisesta <a href="https://www.lytro.com">Lytrosta</a> on liikkunut tietoja jo parin vuoden ajan ja niissä kaikissa sitä on markkinoitu aivan uudenlaisena tapana ottaa kuvia. Ei muuta kuin suuntaat kameran ja painat laukaisinta, jolloin se yhden kuvan ottamisen sijaan tallentaa "kaiken kohteesta tulevan valon".

Tämän perustella kameraa on kutsuttu ns. valokenttäkameraksi. Ja tämän vuoksi sen ottamat "kuvat" ovat tiedostokooltaan suuria, vaikka perinteisesti mitattuna kuvan koko on vaivaiset 1024 x 1024 pikseliä. Kuvat ovat siis pieniä; vaatimattomampia kuin ammoisin kännykkäkameroin otetut.

Koska kuvat eivät ole "normaaleita" kuvia, on niiden jakaminen perinteiseen tapaan myös hankalaa. Alla on Lytron kuvia, joka on ladattu Lytron sivuille omaan kansioon, mistä kuvan voi linkittää helposti nettisivuille, lähettää sähköpostina tai julkaista suoraan omalla Facebook-sivulla. Silloin kuvaa voi tarkentaa itse haluttuun paikkaan. Julkaistu kuva on myös hieman todellista pienempi, joten sitä voi zoomata, mikä antaa vaikutelman todellista suuremmasta ja tarkemmasta kuvasta.

Kuvan voi toki tallentaa jpg-muodossa, mutta silloin Lytron ainoa tarjoama etu menetetään. Tavallisten kuvien ottamisessa Lytro nimittäin on varsin onneton - tai ainakin tämä kameran ensimmäinen versio on.

Kaiken lisäksi kameran näyttö on hankala. Sitä ei voi kääntää, vaan sen voi nähdä selvästi vain varsin suoraan sitä takaa katsoessa. Näyttö on myös liian pieni, jotta sen avulla kuvaa voisi kunnolla suunnitella. Käytännössä sillä näkee vain suurin piirtein mitä on kuvaamassa ja millainen kuvasta tuli. Näyttö on kosketusnäyttö ja sitä sormella tökkimällä voi katsoa kuvaa eri paikkoihin fokusoituna.

Akku kuluu nopeasti ja kuvia voi kunnolla katsella ainoastaan Lytron omalla, tietokoneelle asennettavalla ohjelmalla. 

Parhaimmillaan kuvat ovat toki hienoja ja jälkikäteinen tarkennus tekee mahdolliseksi paitsi leikkimisen, niin myös taiteen tekemisen. Lytron ohjelmistolla kuvista saa tehtyä myös kolmiulotteisvaikutelmalla varustettuja "perspektiivikuvia", kun ohjelma irrottaa etualan taustasta ja niitä voidaan siirtää toistensa suhteen.

Käytännössä kuitenkaan kameraa ei voi suositella muille kuin meille laiteintoilijoille, jotka sokeasti menevät ostamaan kaikenlaisia uuden tekniikan leluja. Lytron tekniikka ja kuvan ottamisen periaate sinällään on hyvin kiinnostavaa ja mielelläni käyttäisin sellaista kameraa, jos voisin ottaa isompia kuvia nopeammin, säätää kuvan ottamista enemmän itse ja kamera olisi vähemmän herkkä liikavalolle tai pimeälle. Nyt se ei ole muuta kuin kallis lelu. Tosin kauniisti muotoiltu lelu; sellaisen varmasti aikanaan löytää 2010-luvun kiinnostavien teknisten vempeleiden näyttelystä design-museosta.

Suomalainen aaltovoimalaitostekniikkaa kehittävä AW-Energy on tilannut täysikokoisen koevoimalaitoksen, jonka avulla yhtiö haluaa testata tositoimissa uutta, mullistavaksi mainostamaansa sähköntuotantotekniikkaa.

Yhtiön ideana on muuttaa rantavyöhykkeellä oleva veden edestakainen vellominen sähköenergiaksi eräänlaisella laipalla, joka käyttää hydraulipumppujen avulla generaattoria. WaveRoller -nimiset laitteet on tarkoitus asentaa avomerelle vähintään 300 metrin ja enintään noin kahden kilometrin päähän rannasta 8-20 metrin syvyyteen. Siellä ne ovat meren pohjassa upoksissa, pohjaan tukevasti ankkuroituina, tuottamassa aaltotilanteesta riippuen 500-1000 kW:n teholla virtaa.

Keksinnön isä on sukeltajana enemmän tunnettu Rauno Koivusaari, joka sai ajatuksen hylyn luona sukeltaessaan. Hän huomasi miten laivan runko liikkui edestakaisin pinnan alla olevien aaltojen voimasta. Hän suunnitteli ensimmäiset prototyypit ja testasi konseptiaan laboratoriossa, kunnes tekniikkaa on testattu jo mm. Portugalissa avomeriolosuhteissa.

Hergén kuudestoista Tintti-albumi Objectif Lune (Päämääränä Kuu) ilmestyi vuonna 1953. Jos tarkkoja ollaan, reissusta on jo 63 vuotta, sillä seikkailu julkaistiin ensin jatkosarjana Le journal de Tintin -nimisessä lehdessä maalis–syyskuussa 1950.

Ja jos ollaan vielä tarkempia, kuvitteellisesta lennosta on todellisuudessa (tai no, kuvitteellisessa todellisuudessa) 61 vuotta, sillä sarjakuvassa kuuraketti lähtee matkaan 3. kesäkuuta 1952 kello 1.34. Suomeksi albumi ilmestyi vuonna 1975, kun Kuussa oli käyty jo todellisuudessakin – ja itse asiassa koko Apollo-kuuohjelma oli jo päättynyt.

1950-luvun alussa avaruustutkimus oli vielä lapsenkengissä, joten Hergén tarinaan vaikuttivat taiteellisen vapauden lisäksi vajavaiset tiedot – ja yltiöpäiset suunnitelmat. 50-luvulla ydinvoimaa pidettiin ratkaisuna moneen asiaan, myös avaruusrakettien vauhdittamiseen.

Tarinassa Syldaviasta on löydetty rikas uraaniesiintymä, jonka turvin professori Teophilus Tuhatkauno saattoi suunnitella ydinkäyttöisen kuuraketin – vuosia ennen General Atomicsin Orion-projektia, jonka tavoitteena oli rakentaa planeettainvälisille lennoille soveltuva ydinraketti. Orion-hanke kaatui vuonna 1963 solmittuun kansainväliseen sopimukseen, joka kielsi ydinkokeet myös avaruudessa.

Professori Tuhatkaunolla ei ollut sopimuksellisia ongelmia ydinvoiman käytön suhteen, mutta ulkovaltojen agentit tekevät parhaansa omiakseen vallankumouksellisen tekniikan itselleen. Vihulaiset onnistuvatkin kaappaamaan miehittämättömän X-FLR6-koeraketin, joka oli käynyt kuvaamassa Kuun kääntöpuolta.

Vastoinkäymiset eivät töyhtötukkaista sankariamme hidastaneet, vaan hän lähti yhdessä professori Tuhatkaunon, kirouksia suoltavan kapteeni Haddockin, Milou-koiran ja Tuhatkaunon avustajan Frank Wolffin kanssa kohti Kuuta. Heidän seikkailuistaan Kuun pinnalla kertoi Hergén seuraava tarina On a marché sur la Lune (Tintti kuun kamaralla), joka ilmestyi ensin Le journal de Tintin -lehdessä vuosina 1952–53 ja albumina vuonna 1954.

Eurocopter -yhtiön koekone X³ teki historiaa viime viikon perjantaina: hybridikopterin nopeus saavutti ennätyksellisen 255 solmun, eli 472 km/h:n nopeuden.

Kyseessä on helikoptereiden epävirallinen maailmanennätys. Itse asiassa ennätysvauhti mitattiin vaakalennossa ja suurin kirjattu nopeus eteläisen Ranskan taivaalla Istresin lentotukikohdan luona tehdyissä koelennoissa oli 487 kilometriä tunnissa, eli ilmailussa nopeuden ilmaisuun käytetyissä solmuissa 263. Tämä vauhti saavutettiin loivassa syöksyssä, koneella alaspäin lennettäessä.

Ennätyslennolla ohjaimissa oli X³-hankkeen pääkoelentäjä Hervé Jammayrac ja lentoinsinöörinä toimi Dominique Fournier.