Kaksi tärkeää asiaa unohdettiin ihan kokonaan
* Punaisen planeetan painovoima on runsas kolmannes Maan vastaavasta (3,7 vs. 9,8 m/s2). Pölyn pitäisi siksi laskeutua hitaammin ja askelten täytyisi näyttää enemmän Kuussa (1,6 m/s2) pomppimiselta kuin Maassa tallustelulta. Asiaa ei kuitenkaan noteerata Yksin Marsissa -elokuvassa mitenkään. Painepuvun massan tuoma lisätaakkakaan ei riitä tekemään kävelystä normaalin näköistä (Apollo-astronauttien puvut painoivat lähes 100 kg, ja siltikin he pomppivat pitkiä matkoja). Erhe ei ole anteeksiannettava edes teknisten vaikeuksien vuoksi – suuren budjetin leffassa tietokonegrafiikka tai kuvaustekniikan tuunaus olisi voinut pelastaa jo paljon.
* Toinen elokuvassa täysin huomiotta jäävä tosiasia on säteily-ympäristö. Tuoreet mittaukset osoittivat, että Marsissa 500 päivää lomaileva astronautti saisi reissullaan pyöreästi 1 Sv (sievertin) ylimääräisen säteilyannoksen ja planeettojenvälisessä avaruudessa vastaava ajan viettävä sitäkin enemmän. Määrä vastaa NASAn standardeissa rajaa yhden astronautin koko urallaan saamalle ylimääräiselle säteilyannokselle, nostaen tilastollista syöpäriskiä muutamalla prosentilla. Todellisessa elämässä Marsiin menijät joutuisivatkin viettämään suuren osan ajastaan säteilysuojassa niin matkalla kuin perilläkin. Elokuvan maailmassa on siis joko keksitty uusia suojamateriaaleja, tai sitten kriteerejä on vain höllennetty että päästään käymään perillä...
Marsin yleiset olosuhteet (tai vähän sinnepäin)
Elokuvan ehdoton ”pääpahis” on punaisen planeetan kaasukehä, jota vastaan Mark Watney (Matt Damon) joutuu alituiseen taistelemaan. Alhainen paine pakottaa pitämään painepukua ulkona liikkuessa. Kylmä tappaa potut ja myrkyllinen ympäristö on täysin elinkelvoton. Kuinka siellä voi kukaan selvitä?
Käytännön vastaus on yllättävä: muutetaan ympäristöä ohjaajan mielen mukaan. Tuntuu nimittäin, että elokuvassa kaasukehän vaikutuksia vuoroin liioitellaan, vuoroin väheksytään.
* Marsissa toki on pölymyrskyjä, ja niistä on havaittu salamointiakin. Aivan kuin elokuvassa, paitsi että siinä myrsky on vain aivan liian tehokas. Vaikka Marsin tuuli todella nostaa isompia hiukkasia mukaansa kuin Maassa (kiitos sikäläisen painovoiman), ei sielläkään kovalla tuulella ikkunaan ropise sentään mitään soraa kuten leffassa. Kyse on pölymyrskystä, jossa tuuli onnistuu kuljettamaan vain mikrometrien tai millin kokoisia kappaleita. Kun kaasu on lisäksi hyvin ohutta, sellaisen puhurin pahin vaikutus on kolojen ja saumojen tukkiminen, pidemmän päälle kenties myös pintojen hiominen. Ja siltikin robotilaskeutujat ovat selvinneet pinnalla toimivina vuosikausia, pölystä ja myrskyistä huolimatta.
Ja vaikka myrskyllä olisikin vaikutusta, ei oikeita Mars-astronautteja lähetettäisi pakosalle myrskyn tullen. Planeetan olosuhteet osattaisiin ottaa huomioon jo etukäteen, ja paikat vain suojattaisiin myrskyltä.
Mikään marsilainen tuuli ei oikeasti pukkaa tonnien painoista rakettia kumolleen, tai edes lennätä ihmistä metrien päähän. Sellainen on silkkaa Hollywood-liioittelua.
* Muutamia kaasukehän asioita hoidetaan elokuvassa oikein komeasti oikein. Pölypyörteet ja pilvet näyttävät aivan sellaisilta kuin pitääkin.
Myöhemmässä kohtauksessa Watney paikkaa ilmastointiteipillä (sekä kiristysliinoilla ja ilmeisesti jollain äärimmäisen kestävällä muovipressulla) asumuksensa seinään repeytyneen parimetrisen reiän. Tuulensuojana yhdistelmä voisi ehkä toimia. Mutta sitten homma menee överiksi: Watney paineistaa huoneen uudelleen hengityskelpoisella ilmalla. Ja paikka pitää – vaikka paine huoneessa nousee satakertaiseksi ulko”ilmaan” verratuna. Ja lisäksi ulkona puhisevan tuulen voima (joka ei nyt ole edes myrskytasoa) riittää elokuvassa lepattamaan paineistettua pressua edestakaisin kuin löysää muovipussia! Vaikea uskoa, kuten sitäkään, että teippi-pressu -yhdistelmä pitäisi painetta niin hyvin, että elintärkeän hapen vuoto pysyisi siedettävänä, ja että kukaan uskaltaisi oleskella asumuksessa ilman painepukua. Hyvää ratkaisussa on vain se, että niin kauan kun paine-ero on noin valtava, vuodosta huolimatta ulkoa ei varmaankaan pääsee tilalle myrkyllistä hiilidioksidia.
Ilmastointiteipillä voi kuitenkin tunnetusti tehdä lähes mitä vain. Sillä todella saattaisi hyvinkin paikata haljenneen ja happea vuotavan kypärän hätäratkaisuna, aivan kuten elokuvassa. Paikkauksen jopa ehtisi hyvin tehdä, jos happisäiliössä vain olisi riittävästi painetta eikä reikä olisi liian suuri. Näin siis, mikäli teipin tarrapinta nyt yleensäkin tarttuu Antarktiksen talven lämpötiloissa mihinkään, ja sulkeutuu tiiviisti huolimatta joka paikassa koko ajan leijuvasta pölystä.
Entäpä elokuvassa nähdyt pinnanmuodot? Nehän ovat ensi silmäyksellä karun lumoavia ja varsin ”marsilaisia”. Kanjonit, kalliot ja vuoret ovat kerroksineen ja kuoppineen tosiaan erittäin vakuuttavia. Pinnalta löytyvät pienet aaltoilevat hiekkakasat ja kivet näyttävät pitkälti siltä kuin ne oikeastikin Marsissa ovat. Löytyy aavikkoa, kallioita, hiekkaa, pölyä ja tomua. Kyllä sen Marsiksi tunnistaa.
Mutta. Acidalia Planitia, Watneyn väitetty asunpaikka Marsissa, on suuressa mittakaavassa eräs niitä kaikkein tasaisimpia seutuja Marsissa. Sieltä ei löydy yhden yhtä sellaista jylhää kallioseutua, jotka ympäröivät tukikohtaa elokuvassa. Ja toisaalta Marsin pinnalla on paljon enemmän vaihtelua pienessä mittakaavassa (eli kiviä, dyynejä, mäkiä, kuoppia, kumpuja ja pieniä kraattereita) kuin elokuvan tasaisilla lakeuksilla.
Eivätkä maisemat juuri muutu elokuvassa, vaikka paikka vaihtuu.
Watney käy tekemässä mutkan vanhan Mars Pathfinder -laskeutujan luona, ja löytää sen moukan tuurilla hiekkaan hautautuneena. Mutta todellisissa kuvissa seutu on kuitenkin varsin kivikkoista. Ei sieltä löydy tuulen liikuteltavissa olevaa hiekkaa läheskään tuollaisia määriä.
Toisessa vaiheessa Watney ajalee kohti itäkaakkoa ja 3500 kilometrin päässä olevaa Schiaparellin kraatteria. Reitille mahtuisi paljon hulppeita näkymiä jokiuomista jättimäisiin louhikkoihin, mutta päähenkilö vain mennä jurruuttaa autollaan länkkäreistä tai Mad Maxista tutun näköistä tasaista aavikkoa korkeiden kallioiden välissä. Itse Schiaparelliin siirtyminenkin jää leffassa ikävästi huomiotta, vaikka sen reunavuoristo olisi ollut komeaa katsottavaa. Matalimmankin kohdan ylitys kun vaatii satojen metrien nousua vain muutamien kilometrien matkalla.
* Ja Schiaparellin pohja on tietysti aivan toisenlainen kuin elokuvassa.
