Tämä on maailman ensimmäinen korkean paikan observatorio – ja siellä voi käydä Jari Mäkinen Pe, 12/08/2016 - 10:57
Pic du Midin kupoleita
Pic du Midin kupoleita
Pic du Midillä

Pyreneiden huipulla, Ranskan eteläosassa lähellä Espanjan rajaa sijaitsee Pic du Midi. Se on eräs vuorijonon korkeimmista huipuista ja ensimmäinen, jolle aikanaan rakennettiin tähtitieteellinen observatorio. Nyt paikka elää uutta elämää turistikeskuksena, missä on edelleen tilaa myös tutkijoille.

”KesälläPyreneet eivät ole yhtä kuuluisat kuin Alpit ja suomalaiset eksyvät näille vuorille kovin harvoin, mutta se ei vähennä Pyreneiden kauneutta. Kun niitä lähestyy, ne nousevat jylhänä rintamana esiin horisontista ja muuttuvat lähemmäksi ajaessa yhä upeammiksi.

Ne ovat horisontista toiseen kurottava vuorenhuippujen ketju. Ja huipuista yksi on kuuluisin: Pic du Midi.

Tämä 2876 metrin korkeuteen nouseva huippu erottuu selvästi vuorijonon länsipuolella, Tarbesin kaupungin luota vuorille tullessa. Huippu ei ole selvästi korkein, mutta pienen pohdinnan jälkeen sen huomaa kyllä olevan viereisiä korkeamman. Lisäksi sen laella oleva möhkäle ja pitkä piikki tekevät siitä helposti erottuvan.

Möhkäle on tähtitieteellinen observatorio ja piikki on korkea TV- ja tietoliikennemasto.

310 vuotta historiaa

Pic du Midin tieteellinen tarina alkaa vuodesta 1706, jolloin François de Plantade, eräs ensimmäisistä tähtitieteilijöistä, kipusi sinne havaitsemaan täydellistä auringonpimennystä.

Paikka osoittautui mainioksi myös muihin tutkimuksiin, joten sinne noustiin tekemään tähtitieteellisten havaintojen lisäksi muun muassa ilmanpaineen mittauksia.

Varsinaista observatoriota huipulle alettiin rakentaa 1800-luvun lopussa: ensimmäinen havaintotasanne valmistui vuonna 1875 ja ensimmäiset pysyvät rakennukset vuonna 1882. Projektista vastasivat kenraali Charles du Bois de Nansouty ja insinööri Célestin-Xavier Vaussenat, joiden pienoispatsaat koristavat nykyisin vanhinta observatorion rakennusta (joka nyt on ravintolana).

Aluksi havaintolaitteet tuotiin paikalle kutakin havaintokertaa varten erikseen ja niitä käytettiin tasanteen päällä. Tähän tuli parannus vuonna 1907, jolloin Benjamin Baillaud asennutti vuorelle sen ensimmäisen kupolin ja sen sisälle teleskoopin. Kyseessä oli eräs aikansa suurimmista tähtitieteellisistä havaintolaitteista, 50-senttisellä linssillä varustetun kaukoputken.

Sen ensimmäinen kuuluisa havainto oli kuitenkin hieman kyseenalainen, sillä putkella otettiin vuonna 1909 aikansa parhaat kuvat Mars-planeetasta ja "varmistettiin" Marsin kanavien olemassaolo. Ne tosin ymmärrettiin myöhemmin Marsin pinnan värivaihteluiksi, jotka – etenkin vilkkaan mielikuvituksen kanssa – näyttivät kanavilta.

1900-luvun alussa observatorio laajeni, sinne tuotiin lisää teleskooppeja, rakennettiin useampia kupoleita ja havaintotasanteita, sekä asuintiloja laajennettiin.

Sähkö observatorioon vedettiin vuonna 1949, tosin jo sitä ennen käytössä oli pieni generaattori.

Vanhojen kivirakennusten lisäksi observatorio sai 1960-luvun alussa uuden, vaalean "yhteiskäyttörakennuksen". Nimi tulee siitä, että tähtitieteilijöiden lisäksi sitä käyttivät säätieteilijät, televisioantennin hoitajat sekä lentosuunnistukseen käytettyjen radiolaitteiden operaattorit.

Observatorion kulta-aikaa oli 1960-luku, jolloin sinne tuotiin useita uusia kaukoputkia. Ensinnä sinne asennettiin tykkiä muistuttava aurinkoteleskooppi, joka on edelleen (tosin paljon paranneltuna) käytössä.

Sitten, vuonna 1963 NASA rahoitti Pic du Midille uuden, 106-senttisellä peilillä varustetun teleskoopin, jonka tärkein tehtävä aluksi oli kartoittaa Kuu Apollo-lentoja varten. Sittemmin sitä on käytetty parhaimpien maapallon pinnalta otettujen planeettakuvien ottamiseen.

Atlantilta tuleva tasainen ilmavirtaus ja observatorion korkea sijainti tekivät siitä 1960-luvun parhaan paikan etenkin valokuvien ottamiseen, ja yhä edelleenkin muutamana päivänä vuodessa paikka kykenee luonnonmenetelmin samaan kuvanlaatuun kuin adaptiivisella optiikalla varustetut nykyaikaiset huipputeleskoopit.

Pic du Midin suurin kupoli rakennettiin 1980-luvulla ja sen sisälle laitettiin kaksimetrinen peiliteleskooppi. Kupoli oli aikanaan eräs ensimmäisistä ilman turbulenssia vähentämään suunniteltu kupoli, sillä sen aukko on vain putken suun kohdalla oleva reikä.

Hyvästä konseptistaan huolimatta teleskooppi ei kuitenkaan enää pärjännyt uudemmille Chilen, Havaijin ja Kanarian saarten kaukoputkille, joten mielenkiinto jo ikääntynyttä Pyreneiden observatoriota kohtaan hiipui. Lopulta, vuonna 1994 tehtiin päätös observatorion lopettamisesta.

Midi-Pyrénéen aluehallinto asettui kuitenkin päätöstä vastaan ja käynnisti suuren hankkeen observatorion pelastamiseksi sekä muuttamiseksi turistinähtävyydeksi. Tämä onnistui, observatoriota kunnostettiin ja muutettiin vuosien 1996 ja 2000 välisenä aikana, ja sen jälkeen Pic du Midistä on tullut alueen eräs vetovoimaisimmista nähtävyyksistä.

Ja mikä parasta, siellä tehdään edelleen tutkimusta. Etenkin aurinkoteleskoopit ovat voimissaan, kuten myös harrastajien operoima 60-senttinen kaukoputki.

Tervetuloa Pic du Midille!

Legendaarinen observatorio on siis nyt avoinna turisteille, ja paikalle pääsee kätevästi köysiradalta La Mongien hiihtokeskuksesta. Ylös vaijerin varassa kiikkuessa voi katsella muun muassa alla kiemurtelevaa tietä ylös Tourmalet-huippua, joka on eräs Tour de Francen klassikkonousuista.

Itse asiassa Tourmalet'n luota vie Pic du Midin luokse myös tie, mutta tie on tarkoitettu vain huoltoajoon, ja sen päässä olevalta tasanteelta täytyy nousta kävellen vielä noin 600 metriä ylös observatoriolle. Tie ja loppuvousu ovat kuitenkin erittäin hyviä patikointiin.

Köysiratoja on itse asiassa kaksi: ensimmäinen on suurempi hiihtokauden aikaan väkeä lähimmälle huipulle kuljettava hissi, ja sen jälkeen täytyy ottaa toinen, hieman pienempi kondoli, joka kulkee huimasti korkealla ylös observatoriolle. Korkeanpaikankammoisten kannattaa pitää silmät kiinni – ja lohduttautua sillä, että tätä uutta hissiä aiemmin ylös mentiin 1960-luvulla rakennetulla puhelinkopin kokoisella hissillä.

Hissillä, jonka sisällä kirjoittaja jäi havaintomatkallaan 1990-luvun alussa jumiin radan korkeimmalle kohdalle. Siinä ennätti katsoa maisemia!

Saapuminen hissillä observatoriolle on todella upea, sillä linnamaisesti kivestä tehty rakennelma piirtyy kauniisti sinistä taivasta vasten. Talvella se on lumipeitteinen ja sen reunoilla on jättimäisiä jääpuikkoja.

Pic du Midillä

Paikalla voi kierrellä nyt varsin vapaasti ja ammoiselta havaintotasanteelta voi katsella eri puolille vuoristoon. Osa teleskoopeista on hyvällä säällä auki. Ravintolassa voi syödä ja juoda, ja museokaupassa voi ostella kaikkea sellaista tavaraa, mitä museokaupoista yleensä voi ostaa.

Ja museo-osa itse on varsin mainiosti tehty. Se erittelee paitsi tähtitiedettä ja avaruutta yleensä, niin myös mutkittelee observatorion sisällä kertoen sen historiasta. Sisäänkäynti museoon tapahtuu jännästi hissillä, joka on kuin aikakone avaruusmatkalle.

Kenties vaikuttavin museossa olevista oikeista, vanhoista havaintolaitteista on 1939 käyttöön otettu koronagrafi. Kyseessä on Bernard Lyot'n kehittämä kaukoputki, jonka avulla voitiin ensimmäisen kerran tutkia Auringon ympärillä olevaa kuumaa kaasukehää muulloinkin kuin vain täydellisten auringonpimennysten aikaan. 

Pic du Midillä voi myös yöpyä, ja jos siihen riittää suinkin aikaa, kannattaa niin tehdä: tähtitaivas on paikalta erinomainen. Tässä auttaa se, että koko lähiseutu on eräs maailman harvoista virallisesti määritellyistä pimeän taivaan reservaateista. Kaikkien lähikylien katulamput ja muu valaistus on suunniteltu siten, ettei taivaalle hohda yhtään ylimääräistä valoa.

Myös huonolla säällä Pic du Midi on erittäin vaikuttava! Tähtiä tai taivasta ei silloin juuri näy, mutta myrskyn kokeminen vuorenhuipulla (turvallisissa oloissa) auttaa kunnioittamaan luonnonvoimia – ja ennen kaikkea oikullista vuoristosäätä.

Lisätietoja museosta ja mahdollisuus yöpymisen varaamiseen on Pic du Midin nettisivuilla osoitteessa picdumidi.com. Nettisivusto on valitettavasti vain ranskaksi, mutta observatorion matkapuhelinapplikaatio (joka toimii myös museo-oppaana) on myös englanniksi ja tietoa paikasta on muillakin kielillä Pyreneiden turistioppaassa.

Paikka on avoinna ympäri vuoden. Vierailua paikalle suunnitellessa kattaa ottaa huomioon se, että kovalla tuulella köysiradat eivät toimi.

Tiedetuubin esittelemiä tiedekeskuksia ja muita kiinnostavia kohteita

Äärimmäistä laskiaista: 252,632 km/h

Llancatin ramppi
Llancatin ramppi


Tänään vietetään laskiaista ja se tarkoittaa monille mäenlaskua. Pulkkamäessä kiitäessä kannattaa ajatella myös italialaista Simone Origonea, joka pitää hallussaan tällä haavaa syöksylaskun nopeusennätystä. Päivän kuvana on tämän vuoden nopeuslaskun maailmanmestaruuskilpailujen radan alussa oleva 10 metriä korkea ramppi, mistä katsottuna näkymä alas radalle on tällainen.


Päivän kuvaOrigonen nopeusennätys on viime vuodelta, huhtikuun 3. päivältä, jolloin hän kiisi parhaimmillaan 252,632 kilometrin tuntinopeudella Alpeilla varta vasten nopeuslaskua varten tehdyllä radalla.

Tänä vuonna nopeuslaskun maailmanmestaruuskilpailut pidetään Andorrassa, Pyreneillä, Grandvaliran hiihtokeskuksessa radalla, missä on tehty aikanaan useita nopeusennätyksiä. Rata sijaitsee noin 2500 metrin korkeudessa, sillä nopeuslaskuradat pyritään rakentamaan korkealle, missä on vähemmän ilmaa ja siksi hieman alempia korkeuksia pienempi ilmanvastus. 

Rata on 900 metriä pitkä ja sen gradientti on parhaimmillaan (tai pahimmillaan) 74%. Korkeuseroa lähtöpaikan ja lopun välillä on vain noin 200 metriä, mutta silti nopeudet nousevat helposti yli 200 km/h:n

Maailmanennätyksistä kisataan radalla maaliskuun puolivälissä ja eliittiluokan laskut tehdään 12. ja 13. maaliskuuta.

Kuten alla olevasta kuvasta, missä Origone on ennätyslaskussaan, näkyy, käyttävät kilpailijat erityisvalmisteisia kypäriä ja monoja, minkä lisäksi ihonmyötäisissä ilmanvastukseltaan hyvin pienissä puvuissa on ilmanohjaimia sekä vahvisteita, jotka suojaavat mahdollisissa kaatumisissa ... esimerkiksi palovammoilta, joita kitka saa aikaan.

Sukset ovat yli kaksi metriä pitkät ja leveät.

Nopeuslaskun historiassa on pieni suomalaisittain kiinnostava ajanjakso, sillä 1960-luvulla kisoissa oli mukana Kalevi "Häkä" Häkkinen, joka teki aikanaan vuonna 1968 Cerviniassa maailmanennätyksen 172,4 kilometriä tunnissa. Häkkinen kilpaili 1950-luvulta alkaen alppiyhdistetyssä, mutta siirtyi sen jälkeen nopeuslaskuun ja aktiiviuransa jälkeen valmensi mm. Suomen alppihiihtojoukkuetta kuusi vuotta.

Hänen oma ennätyksensä on 205,011 km/h, jonka hän teki 60-vuotiaana Les Arcsissa Ranskassa.

Tiettävästi ensimmäiset nopeuslaskukilpailut käytiin vuonna 1859 Kaliforniassa. Vuonna 1884 epävirallinen maailmanennätys oli 79 kilometriä tunnissa.

Euroopassa ensimmäinen kilpailu järjestettiin vuonna 1930, jolloin  itävaltalainen Guzzi Lanstshner saavutti 101,8 kilometrin tuntinopeuden. Toisen maailmansodan jälkeen rakennettiin Italiaan, Cerviniaan, erityisesti ennätysnopeuksia varten Kilometro Lanciato -rata, jossa Zeno Colo kiisi vuonna 1947 159,2 kilometrin tuntinopeudella.

1960-luvulla laji alkoi jälleen saada osakseen kansainvälistä suosiota ja lajin synnyinmaassa Yhdysvalloissa ryhdyttiin jälleen harrastamaan lajia. Vuonna 1963 rakennettiin Portilloon, Chileen uusi rata, jossa Dick Dorwort laski uudeksi maailmanennätysnopeudeksi 171,4 kilometriä tunnissa.

Nyttemmin painopiste on jälleen Euroopassa ja etenkin Alppien ja Pyreneiden ennätysradoilla.

Appien, Varsin radalla, tehtiin viime vuonna nopeuslaskun lisäksi polkupyörien nopeusennätys, kuten kerroimme tässä jutussamme: Hirmuista haipakkaa polkupyörällä.