eläintiede

Tutkimuksen kohteena oli Yhdysvaltain Idahossa sijaitseva Snake River, 1740 kilometriä pitkä Columbiajoen suurin ja pisin sivujoki.

Joki on tunnettu lohikaloistaan, mutta ihmisen toiminta muuttaa joessa elävien Chinook-lohien vaellusreittejä olennaisesti. Näiden reittien muutosten ymmärtämiseksi tutkijat keräävät yksityiskohtaista tietoa lohien liikkumismalleista laajalta alueelta ja lyhyissä aikajaksoissa.

Yksi keino jäljittää lohien vaellusta on tutkia lohen tasapaino- ja kuuloelimen kemiaa.

Olennaisessa osassa on otoliitiksi kutsuttu sisäkorvan tasapainokivi, jonka toiminnasta kertovat nauhoitukset sisältävät tietoa siitä, missä kala on liikkunut ja kuinka kauan pysynyt aloillaan.

Erikoisen näköinen siivekäs aiheutti tutkijoille päänsärkyä.

Pieni perhonen ei muistuttanut mitään eurooppalaista perhosta, joten sen lähimpiä sukulaisia ei pystytty tunnistamaan. Lajinmääritystä taas hankaloitti se, että lajista tunnettiin pitkään vain yksi koiras.

Yli kymmenen vuotta jatkuneiden kenttätöiden jälkeen Lissabonin eteläpuolelta lopulta löydettiin kolme naarasta, nekin valopyydyksistä, joiden epäiltiin olevan kyseisen lajin naaraita.

"Löydetyt naaraat olivat kuitenkin selvästi pienempiä ja niiden siipien kuviot ja väritys olivat erilaisia kuin aiemmin löydetyn koiraan", kertoo tutkija Pasi Sihvonen Luonnontieteellisestä keskusmuseosta Luomuksesta, joka on osa Helsingin yliopistoa.

"Sukupuolien yhdistäminen toisiinsa pelkkien ulkoisten tuntomerkkien pohjalta ei ollut mahdollista."

DNA-viivakoodi auttoi mysteerin ratkaisussa

Vuonna 2015 kahdelle yksilölle, yhdelle koiraalle ja yhdelle naaraalle, tehtiin DNA-viivakoodi eli tälle aiemmin tuntemattomalle perhoslajille tehtiin yksilöllinen geneettinen henkilötunnus, joka perustuu lajin perimään.

Henkilötunnusta verrattiin valtavaan lajien henkilötunnusten arkistoon – Barcode of Life Data Systems -tietokantaan. Näin pystyttiin osoittamaan, että koiras ja naaras kuuluvat samaan, aiemmin tuntemattomaan lajiin.

Jatkotutkimukset keskittyivät rakenteellisiin tuntomerkkeihin. Erojen ja yhtäläisyyksien perusteella tutkijaryhmä pystyi luotettavasti sijoittamaan lajin mittariperhosten heimoon – siihen samaan, johon ”mittarimadotkin” kuuluvat.

Uusi laji sijoitettiin Ekboarmia-sukuun, jonka kaikki lajit elävät Välimeren alueella. Muut suvun lajit ovat isompia ja erinäköisiä, joten mysteerilajin sukulaisuutta ei pysty päättelemään vain siipikuvioita tarkastelemalla.

"Suurperhosen löytäminen Euroopasta on nykypäivänä harvinainen tapaus, sillä maanosamme on tarkasti tutkittu ja lajisto tunnetaan hyvin. Yli kaksikymmentä vuotta jatkuneiden etsintöjen jälkeen nyt kuvattua Ekboarmia miniaria -perhosta on löydetty yhteensä vain 11 yksilöä."

Tutkija toivoo lisälöytöjä

Sihvonen toivoo julkaisun johtavan uusiin löytöihin, sillä lajista ei tiedetä käytännössä mitään. Paitsi, että sen toukat syövät mahdollisesti suvun muiden lajien tapaan katajan neulasia. Vaikka kaikki uuden lajin yksilöt on löydetty hyvin pieneltä alueelta Lissabonin eteläpuolelta, oletettu ravintokasvi tuskin on lajin levinneisyyttä rajoittava tekijä.

Lajista tiedetään niin vähän, ettei toistaiseksi ole mitään toivoa arvioida sen kannan kokoa esimerkiksi suojelunäkökulmasta. Useimmat yksilöt on löydetty hiekkapohjaisesta mäntymetsästä Atlantin rannalta, joka saattaa olla lajin elinympäristö.

Kukaan ei ole vielä nähnyt uuden lajin toukkaa, tai ylipäätään itse perhosta lennossa, joten selvitettävää riittää ja voi viedä toiset 20 vuotta ennen kuin edes lajin perusbiologia tunnetaan. Joskus tutkimus vaatii paljon työtä ja kärsivällisyyttä.

Teksti on Luonnontieteellisen keskusmuseon tiedote.

Uusia, tieteelle tuntemattomia eläin- ja kasvilajeja löytyy erityisesti valtameristä ja lähellä päiväntasaajaa sijaitsevista sademetsistä. Joka vuosi niistä löytyy noin 18 000 aiemmin nimeämätöntä eliölajia. 

Turun yliopiston biodiversiteettiyksikön tutkijat ovat hyvin aktiivisia uusien lajien löytäjiä. He huhkivat muun muassa Amazoniassa sekä Papua-Uuden-Guinean ja Ugandan sademetsissä ja kuvaavat vuosittain jopa kymmeniä tieteelle uusia eläinlajeja.

Vaikka suurin osa uusista lajilöydöistä jää vain akateemisen maailman tietoisuuteen, ovat tuoreimmat turkulaisten uudet löydöt ovat herättäneet laajempaakin huomiota.

Tällaisia ovat esimerkiksi Papua Uuden Guinean syrjäisiltä saarilta löytyneet Rattus detentus -rotta ja Varanus semotus -varaani, sekä Perun Amazoniasta löytynyt Clistopyga caramba -pistiäinen.

Uuden rottalajin löytyminen valittiin alkuvuodesta yhdysvaltalaisessa Discover-lehdessä vuoden 2016 sadan parhaimman tiedeuutisen joukkoon.

Pistiäislöytö nostettiin esiin lukuisten blogien lisäksi esimerkiksi The Daily Mail-lehden jutussa.

Varaanista ja rotasta raportoitiin puolestaan muun muassa Washington Postissa, The Guardianissa, The Telegraphissa ja El Mundossa.

"Tieteelle uusien lajien löytäminen ja nimeämien ovat pitkiä prosesseja", kertovat löydöt tehneet Valter Weijola ja Ilari E. Sääksjärvi Turun yliopistosta. 

"Uusien lajilöytöjen takana saattaa olla esimerkiksi pitkiä tutkimusjaksoja maastossa, jolloin lajeja etsitään kaukana kotimaasta. Maastotöiden jälkeen alkaa muu tieteellinen työ, jonka aikana laji tutkitaan laboratoriossa, kuvataan, nimetään, luokitellaan ja julkaistaan kansainvälisissä tiedesarjoissa. Kovasta työstä huolimatta valtaosa uusista lajeista jää usein vain tiedeyhteisön tietoon." 

Silloin tällöin uudet eläin- ja kasvilajit nousevat suosituiksi. Usein suosion takana ovat esimerkiksi uuden lajin erikoinen ulkonäkö, mielenkiintoinen käyttäytyminen tai merkityksellisyys ihmisen kannalta.

Perinteisesti suuren yleisön suosioon ovat nousseet esimerkiksi sukupuuttoon kuolleet ihmis- ja dinosauruslajit. Lisäksi huomiota ovat saaneet lajit, jotka on nimetty presidenttien, laulajien tai urheilutähtien mukaan. 

Erikoisia eläinlajeja löytyy myös Suomesta.

Viime vuonna biodiversiteettiyksikön tutkijat Niclas Fritzén ja Sääksjärvi tutkivat suomalaista loispistiäislajia ja osoittivat sen huovuttavan hämähäkinseittiä huovutusneulaksi kehittyneen munanasettimensa avulla.

Erikoinen eläinlöytö nousi nopeasti esille kansainvälisessä mediassa ja uutisoitiin esimerkiksi Science-tiedelehden ja BBC:n nettisivuilla sekä The Scientist- ja The Atlantic- lehdissä.

"On hienoa, että lajilöydöt herättävät kiinnostusta myös suuressa yleisössä", Weijola ja Sääksjärvi sanovat.

"Se kiinnittää lukijoiden huomion siihen tosiasiaan, että tunnemme oman kotiplaneettamme vielä todella huonosti. Samanaikaisesti lajeja häviää ihmisen toimesta yhä kiihtyvällä vauhdilla. Kiinnostus erikoisia lajilöytöjä kohtaan lisää toivottavasti ihmisten intoa suojella uhanalaisia ekosysteemejä ja niiden asukkaita. Meille tutkijoille se on ehkä suurin toive pitkäkestoisen työpanoksen jälkeen."

Rattus detentus

Rattus detentus elää ainoastaan Papua-Uuden-Guinean syrjäisellä Manus-saarella.

Saareen eristäytyneestä rotasta on kehittynyt Uudessa-Guineassa ja Australiassa eläviä sukulaisiaan isompi, ja se onkin suurikokoisimpia Rattus-suvun edustajia maailmassa. Lajin elintavoista tiedetään hyvin vähän. Laji esiintyy harvalukuisena saaren sademetsissä. 

Clistopyga caramba

Caramba-pistiäisen (Clistopyga caramba) takaruumiin kärki muistuttaa muurahaista – sillä on eräällä tavalla kaksi päätä.

Pistiäinen käyttää sitä todennäköisesti pelotellakseen pois muniaan suojelevia hämähäkkiemoja. Valkoinen takaruumiin tyvi ”irrottaa” muurahaista muistuttavan osan visuaalisesti muusta pistiäisestä. Hämähäkin lähdettyä pakoon, caramba-pistiäinen loisii sen munat.

Laji tunnetaan ainoastaan Perun Amazonian ja Andien väliseltä vuorovaikutusvyöhykkeeltä.

Lajinimi caramba viittaa espanjankieliseen huudahdukseen ”Ay caramba!”. Se kuvaa hyvin tutkijoiden tunteita lajin löytöhetkellä.

Varanus semotus

Mussau-saarella kotoperäinen sinihäntävaraani (Varanus semotus) on isokokoinen, älykäs ja aktiivinen lisko joka toimii syrjäisen saaren huippupetona.

Laji kuuluu Tyynenmeren varaaneihin, jotka ovat huonoimmin tunnettuja maalla eläviä suurikokoisia selkärankaisia. Useimmat lajit ovat hyvin salaperäisiä ja elävät vaikeakulkuisilla alueilla Uudessa-Guineassa, Molukeissa ja Salomonsaarilla.

Juttu perustuu Turun yliopiston tiedotteeseen. Eläinkuvat: Ilari E. Sääksjärvi ja Valter Weijola​

Tässä tapauksessa on vaikea sanoa onko Kalifornian yliopiston tutkijan Vazrick Nazarin nimeämistemppu itse asiassa vain julkisuustemppu, mutta joka tapauksessa tämä koiperhonen näyttää enemmän kuin vähän Yhdysvaltain tulevalta presidentiltä ja tuo tutkijalle, presidentille ja entomologialle kuuluisuutta.

Sekä koilla (otsikkokuvassa vasemmalla) kuin tulevalla presidentillä (oikealla) on komea, kultakutrinen otsakoriste, joka Trumpilla on (todennäköisesti) hiuksia, kun taas koiperhosella kyse on otsan kellertävistä suomuista.

Varaanit (Varanidae) ovat suuria tropiikissa eläviä liskoja, jotka ovat eräänlaisia eläviä muinaismuistoja: ne ovat sukua dinosaurusten aikaan eläneille mossaureille, jotka kuolivat lähes sukupuuttoon samaan aikaan kun dinosauruksetkin, eli noin 65 miljoonaa vuotta sitten.

Samoin kuin kymmenmetriset mossaurit, ovat varaanitkin maalla eläviä liskoja, joista osa viihtyy myös vedessä ja pystyy vaanimaan saalistaan pitkänkin aikaa pinnan alla. 

Varaanilajeja on kolmisenkymmentä, ja niistä pienimmät ovat noin 20 senttimetriä pitkiä ja suurimmat kolmimetrisiä.

Lajeihin lisätään nyt vielä yksi, ​Valter Weijolan löytämä Varanus semotus. Lajinimi viittaa tuliperäisen Mussaun kaukaiseen sijaintiin. Lähimmät naapurisaaret ovat satojen kilometrien päässä.

Löydöstä kerrotaan tuoreimmassa ZooKeys-julkaisun numerossa.

Weijola löysi tämän uuden varaanilajin selvittäessään Papua-Uuden-Guinean saarien lajistoa osana väitöskirjatyötään, joka käsittelee Tyynenmeren alueen eliömaantiedettä.

"Papua-Uuden-Guinean alueelta löytyi tieteelle tuntematon varaanilaji edellisen kerran yli kaksikymmentä vuotta sitten", sanoo Weijola Turun yliopiston tiedotteessa.

"Nyt löytynyt laji on kotoperäinen Mussaun saarelle, jonka ekosysteemiä se hallitsee huippupedon asemassa. Tyynenmeren saarilla elää vain vähän nisäkäspetoja, joten muita eläimiä saalistavat, raatoja syövät, suurikokoiset ja älykkäät varaaniliskot ovat nousseet niissä ravintoketjun huipulle."

Weijola löysi kaikkiaan 16 uuden lajin yksilöä Nain kylän luota Mussaun saaren kaakkoisosasta rantamaastosta, joka on kuivahkoa ja missä kasvaa kookos- ja kairapalmuja sekä muita vastaavia varjostavia puita. 

Kun varaanit huomasivat ihmisiä, ne kipusivat nopeasti puihin. Kiinni otettaessa ne olivat varsin aggressiivisia – kuten monet varaanit – ja koettivat purra.

Kolmen kuolleen varaanin mahasta löytyi viisi liskon munaa, kaivajalisko sekä jäänteitä ravuista; varaanit olivat siis syöneet toisia liskoeläimiä sekä herkutelleet ravuilla.

Simpanssit ovat eläinmaailmassa meille ihmisille kaikkein lähimmät sukulaiset. Meillä on paljon yhteistä, ja tuoreen tutkimuksen mukaan yhteisten asioiden listaan voidaan nyt laittaa mukaan yksi asia lisää: kuten mekin, myös simpanssit ymmärtävät kuumennetun ruoan olevan parempaa.

Tähän ovat päätyneet Yalen yliopiston tutkija Alexandra Rosati ja Harwardin yliopiston professori Felix Warneken​, jotka ovat tutkineet  simpansseja Kongossa olevassa Tchimpoungan rauhoitusalueella. He tekivät yhdeksän erilaista koetta 24-päisellä villeinä syntyneellä simpanssilaumalla.

Ensimmäisessä kokeessa tutkijat antoivat kuumalla pannulla ilman voita tai öljyä lämmitettyjä bataattiviipaleita sekä samanlaisia raakoina, ilman kypsennystä, ja simpanssit pitivät huomattavasti enemmän kypsennetyistä.

Seuraavaksi he yrittivät selvittää miten simpanssit ymmärsivät ruokien eron ja sen, miten ero saatiin aikaan.

Tutkijakaksikko hämäsi simpansseja muovipurkilla, mihin laitettiin raaka bataattipalanen, ja mistä (valepohjan alta) paljastuikin kypsennetty bataatti. Näytti siis siltä, että boksi sai aikaan paremman makuisia bataattipalasia. 

Lisäksi oli toisia, selvästi merkittyjä purkkeja, joissa bataatti ei "kypsentynytkään", vaan säilyi samanlaisena.

Simpanssit valitsivat hyvin nopeasti palasia purkista, missä bataattipalaset näyttivät kypsentyvän.

Seuraavaksi simpansseille annettiin bataattipalasia, jotka ne saattoivat syödä saman tien tai käydä kypsentämässä ne neljän metrin päässä selvästi sivustalla olevassa muovipurkissa, jonka simpanssit huomasivat parantavan bataatteja.

Eikä kyseessä ollut vain yksi välkky yksilö, vaan puolet simpansseista halusi käydä kypsentämässä bataattipalasiaan.

Koejärjestely jatkui siten, että simpansseille annettiin raakoja porkkanoita. Simpanssit lähtivät välittömästi laittamaan niitä "kypsennyslaatikoihin", eli ne olisivat halunneet porkkanansakin parempimakuisina.

Lopulta tutkijat antoivat simpansseille raakoja perunoita ja puunpalasia, ja simpanssit osasivat laittaa niistä vain perunat kypsennettäväksi. 

Vaikka simpanssit siis ymmärtävät ruoan käsittelyn ja paremman maun kuuluvan yhteen, ne eivät kuitenkaan varsinaisesti osaa kokata, koska simpanssien ei tiedetä hallitsevan tulta. Simpanssit eivät myöskään varastoi ruokaa, eikä niiden ruokavalio ole samankaltainen kuin meidän. 

Vaikka tutkimus vaikuttaa yksinkertaiselta, se osoittaa selvästi, että simpanssit ymmärtävät ruoan valmistamisen merkityksen. Voi hyvinkin olla, että esimerkiksi metsäpalojen jälkeen ne ovat myös herkutelleet "kypsennetyllä" lihalla, juureksilla tai hedelmillä.

Tutkijat heittävät ilmaan myös mahdollisuuden, että ruoan valmistaminen olisi ollut aikanaan ihmisille hyvä syy opetella hallitsemaan tulta. Nykyisin vallalla olevan teorian mukaan ihmisen edeltäjät oppivat ensin säilyttämään ja tekemään tulta puolustamista ja lämmittelyä varten, ja vasta sen jälkeen keksivät käyttää sitä ruoan valmistamiseen.

Joka tapauksessa ruoan kuumentaminen oli ihmiskunnan kehityksessä käänteentekevä keksintö, sillä lihan ja mukulakasvien lämpökäsittely teki niistä helpommin syötäviä ja laajensi osaltaan ihmisen ruokavalikoimaa. Kun ruoasta sai aiempaa enemmän energiaa, saattoivat aivot kasvaa suuremmiksi ja siten ihmisten älykkyys otti askeleita eteenpäin.

Mutta milloin ja miten ihminen keksi tämän ruoan kuumentamisen, on sitten toinen asia. Se tapahtui kuitenkin selvästi sen jälkeen, kun meidän ja simpanssien suvut erosivat geneettisesti toisistaan myöhäisen mioseenin aikaan, siis noin 13 miljoonaa vuotta sitten.

Jokainen koiran tai kissan elämää seurannut saattaa ajatella tässä vaiheessa, että tässä ei ole mitään uutta. Myös lemmikit ymmärtävät hyvän ruoan päälle ja valitsevat nirsosti parempimakuisen tai helpommin syötävän; se pitääkin paikkansa, mutta ne eivät osaa yhdistää raakaa ruokaa ja sen kypsentämistä toisiinsa. Tutkijat todennäköisesti olisivat hyvin kiinnostuneita kuulemaan muistakin eläimistä, jotka osaisivat yrittää kypsentää itse ruokaansa samaan tapaan kuin simpanssit koettivat feikkimuovilaatikoiden avulla.

Tutkimus ilmestyi perjantaina Royal Societyn Proceedings B -julkaisusarjassa.

Idästä leviävän taigapunkin asuinalueet Suomessa kartoitetaan. Turun yliopiston tutkijat kaipaavat työssä yleisön apua. Löydetty puutiainen pyydetään lähettämään (ohjeet jutun lopussa) eläinmuseoon, jossa tutkitaan onko kyseessä yleinen puutiainen vai taigapunkki. Taigapunkin löytäneille lähetetään tieto lajista, ja kaikki taigapunkkilöydöt esitellään puutiaiset.fi -sivustolla.

Suomessa esiintyy kaksi ihmiselle haitallista puutiaislajia: yleinen puutiainen (Ixodes ricinus) ja taigapunkki eli Siperian puutiainen (Ixodes persulcatus). Taigapunkki ja yleinen puutiainen pystyvät elämään luonnossa samoilla alueilla. Molemmilla on samat isäntäeläimet: luonnonvaraiset nisäkkäät, lemmikki- ja kotieläimet sekä ihminen.

Taigapunkki on levinnyt Suomeen idästä

"Tähänastisen tiedon mukaan sitä on löydetty kuudelta eri paikkakunnalta: Lempäälästä, Simosta, Kokkolasta, Närpiöstä, Kuhmosta ja Ilomantsin Mekrijärveltä", kertoo puutiaistutkimusta johtava amanuenssi Ritva Penttinen.

"Laikuittaiset esiintymistiedot maan eri puolilta viittaavat siihen, että taigapunkkia esiintyy muuallakin. Nyt me haluamme selvittää lajin levinneisyyden."

Sekä tavallinen puutiainen että taigapunkki levittävät borrelioosia aiheuttavia bakteereja, mutta virolaisten tutkijoiden mukaan taigapunkilla on todettu borreliabakteerien esiintyvyyden olevan muutamia prosenttiyksiköitä korkeampi kuin tavallisella puutiaisella. Taigapunkin on todettu myös kantavan puutiaisaivokuumeen (TBE) aiheuttajan, flaviviruksen ns. siperialaista alatyyppiä, joka on osoittautunut yleisen puutiaisen kantamaa eurooppalaista alatyyppiä ärhäkkäämmäksi.

Kirjekuoressa yliopistolle

Turun yliopiston tutkijat pyytävät nyt yleisöltä puutiaisnäytteitä, joiden avulla taigapunkin esiintymisalueet pystyttäisiin paremmin selvittämään.  Omalta iholta tai eläimestä tavoitettu puutiainen pakataan esimerkiksi folion sisälle. Noin 10 x 10 senttimetriä oleva folio taitetaan kahtia ja puutiainen nostetaan taitoksen keskelle. Sen jälkeen avoimina olevat kolme reunaa taitetaan kiinni.

"Puutiaisen lisäksi on tärkeää liittää tiedot siitä, löytyikö puutiainen ihmisestä vai eläimestä, ja jos eläimestä niin mistä eläinlajista, arvioitu tarttumispaikka niin tarkasti kuin sen voi määritellä sekä päivämäärä", jatkaa Penttinen.

"Tarvitsemme myös lähettäjän yhteystiedot, mielellään myös sähköposti tai puhelinnumero, niitä käsitellään luottamuksellisesti eikä niitä käytetä markkinointiin."

Jokainen yliopistolle saapunut puutiaisnäyte määritetään lajilleen. Lajin määritys onnistuu, vaikka puutiainen olisi ennättänyt jo jonkin verran imeä verta. Herneen kokoiseksi paisunutta puutiaista ei kannata lähettää. Näytteistä voidaan myöhemmin määrittää myös puutiaisten kantamia taudinaiheuttajia. Puutiaisia otetaan vastaan touko-syyskuun ajan.

Tutkijat lupaavat ilmoittaa jokaiselle taigapunkin löytäneelle henkilökohtaisesti tiedon lajista. Ne, jotka eivät vastausviestiä saa, tietävät, että heidän löytämänsä laji oli tavallinen puutiainen. Uusista taigapunkkiesiintymistä tutkijat tiedottavat tutkimuksen kotisivulla www.puutiaiset.fi.

Eläinmuseo arpoo kaikkien puutiaisia lähettäneiden kesken kuukausittain Turun yliopiston UTUShopin tuotteita.

Nytpä tiedetään tämäkin: kissojen mielestä ihmisten musiikki on epämiellyttävää.

Wisconsinin ja Marylandin yliopistojen tutkijat keksivät tarkkailla tieteen nimissä sitä, miten kissat reagoivat musiikkiin – ja kehittivät samalla soitantaa, mistä kissat näyttävät oikeasti pitävän. Tutkijoiden mukaan musiikki vaikuttaa myös kissoihin rentouttavasti ja rauhoittavasti.

“Selvitimme mikä on kissojen ääntelyn normaali taajuusalue ja sovitimme omaa musiikkiamme siten, että se sopii kissataajuuksiin”, selittää Applied Animal Behaviour Science -julkaisussa ilmestyneen tutkimuksen pääkirjoittaja Charles Snowdon.

“Kissat pitävät noin oktaavia korkeammasta äänestä kuin ihmiset.” Ihmisten musiikissa rumpujen rytmi on usein verrannollinen sydämen sykkeeseen. Kissat puolestaan näyttävät pitävän musiikista, jonka tempo vastaa kehräystä. Kissat myös liukuvia taajuuksia, muuttuvia maukumaisia äännähdyksiä, joten on luonnollista, että kissaystäviemme mielimusiikissa on myös sellaisia.

Snowdonin vetämä Wisconsinin yliopiston tutkimusryhmä loi Marylandin yliopistossa olevan säveltäjä David Teien kanssa musiikkia, jonka oletettiin olevan kissoja miellyttävää. He eivät halunneet matkia kissojen omia ääniä, vaan luoda jotain uutta  – musiikkia mistä kissat pitävät, mutta mikä ei olisi vastenmielistä myöskään ihmisille. Näin kissojen omistajat voisivat soitaa kotonaan musiikkia, mikä olisi miellyttävää kaikkien mielestä.

Tuloksena oli kappale nimeltä Cozmo’s Air, jonka rytmi on kehräystä vastaava 1380 iskua minuutissa.

Toisessa kappaleessa, nimeltään Rusty’s Ballad, rytmi on vain 250 iskua minuutissa. Tämän on tarkoitus vastata nuolemista, eli kissojen tapaa puhdistaa itseään kielellään.

Näitä kappaleita soitettiin 47 kotikissasta muodostetulle koe-eläinjoukolle. Vertailun vuoksi kissoille soitettiin myös ihmismusiikkia: kaksi klassisen musiikin klassista kappaletta, Johann Sebastian Bachin orkesterisarjassa nro. 3 oleva alkusoiton jälkeinen Air-viuluosa ja Gabriel Fauré’n Elegia.

Yllättäen kissat eivät reagoineet juuri lainkaan ihmismusiikkiin, mutta kissamusiikin soidessa kaiuttimista, alkoivat kehrääjät innostua sekä liikkua kohti ämyreitä. Kissat kiehnäsivät kaiutinkaappien vieressä ja koittivat tartuttaa niihin tuoksuaan, eli näin “merkitä” niitä omikseen.

Kissamusiikki siis toimi jopa yllättävän hyvin ja auttaa ymmärtämään eläinten psykologiaa.

David Teie on aiemmin tutkinut myös apinoita sekä tehnyt musiikkia niille. Akateemisen kiinnostuksen lisäksi musiikille odotetaan käyttöä muun muassa eläinlääkäriasemilla sekä paikoissa, joissa kissoja pitää rauhoittaa – kenties siis myös kodeissakin, ainakin toisinaan.