Drolo-projekti on VTT:n johtama tutkimus- ja innovaatiohanke, jonka tarkoitus on tutkia miten miehittämättömät ilma-alukset, kuten droonit ja muut uudenlaiset lentolaitteet, voidaan ottaa mukaan ilmatilaan turvallisti ja tehokkaasti.

Se on osa laajempaa U-Space Finland -aloitetta, joka tukee droonien käyttöä erilaisissa sovelluksissa, kuten logistiikassa, maataloudessa, metsätaloudessa, turvallisuuspalveluissa ja infrastruktuurin tarkastuksissa.

Drolo-projektin tarkoituksena on luoda U-Space-ilmatilan hallintajärjestelmä, joka noudattaa EU:n asetuksia (esim. EU-asetus 2021/664) ja tekee mahdolliseksi droonien laajamittaisen käytön. Projektin toinen vaihe, Drolo 2, keskittyy erityisesti U-Space-palveluiden kehittämiseen ja pilotoimiseen. Tämä sisältää esimerkiksi lentolupien hallinnan, geopaikannustietoisuuden, liikenteenhallinnan ja verkko-identifioinnin.

Tavoitteena on luoda vahva suomalainen innovaatio- ja liiketoimintaekosysteemi, joka kiihdyttää kehitystä ja parantaa Suomen kilpailumahdollisuuksia droonitekniikassa, niiden käytössä ja sovelluksissa.

Sovellusalueita ovat muun muassa logistiikka, maatalous, metsätalous, lentoasema- ja rakennustoiminnot.

Suuri osa toiminnoista tapahtuu Oulun alueella olevassa Living Lab -testiympäristössä, joka tarjoaa monipuolisen ympäristön myös droonien testaamiseen.

Alueella on mm. kansainvälinen lentoasema, satama, asuttu saari, kaupunkikeskusta ja 5G-kehityskeskus – kaikki olennaisia erilaisille droonioperaatioille.

Hanke otti tänään suuren askeleen eteenpäin, kun VTT ilmoitti valinneensa Thales-yhtiön toimittamaan TopSky – AstraUTM -järjestelmän droonien ilmatilan hallintaan. Tämä tukee reaaliaikaista liikenteenhallintaa ja turvallisuusvaatimusten noudattamista.

Thales on alan johtava toimija ja käytännössä kaikki Suomen lennonvalmistus tapahtuu nyt Thalesin laittein. Päätös hyödyntää Thalesin osaamista nyt myös uudenlaisen lentoliikenteen hallintaan on looginen.

Laajasti käytetyn TopSky-järjestemän AstraUTM -laajennuksen avulla liikennettä voidaan hallita reaaliaikaisesti ja ottaa huomioon sääntöjen noudattamisen sekä sääpalvelut. Systeemi on skaalautuva ja pilvipohjainen, ja sen avulla miehittämättömät ja miehitetyt lennot voidaan integroida yhteiseen ilmatilaan turvallisesti.

"Yhteistyö Thalesin kanssa on tärkeä askel Suomen matkalla kohti vahvaa ja tehokasta U-Space-kehystä. Hyödyntämällä Thalesin asiantuntemusta ja teknologiaa pyrimme testaamaan turvallista, skaalautuvaa ja innovatiivista ympäristöä miehittämättömille ilmailutoiminnoille, asettaen Suomen U-Space-omaksumisen ja ilmatilainnovaatioiden eturintamaan," sanoo Timo Lind, VTT:n johtava tutkija ja päädronepilotti Thalesin tiedotteessa.

"Olemme ylpeitä saadessamme tehdä yhteistyötä VTT:n kanssa U-Space-integraation edistämiseksi Suomessa. Tämä sopimus korostaa Thalesin johtajuutta edistyksellisten UTM-ratkaisujen toimittajana, jotka noudattavat tiukimpia turvallisuus- ja sääntelystandardeja. Ratkaisumme antaa Suomen drone-operaattoreille mahdollisuuden hyödyntää UAS-teknologian täysi potentiaali samalla ylläpitäen korkeimpia turvallisuus- ja suojausstandardeja," toteaa puolestaan Jeremy Hooper, Thalesin ilmailunvalvonnan ja digitaalisten ratkaisujen varatoimitusjohtaja samaisessa tiedotteessa.

Ensimmäinen eurooppalainen sääsatelliitti Meteosat 1 laukaisiin avaruuteen marraskuussa 1977, ja siitä alkaen avaruudesta tulleet kuvat ja tiedot ovat olleet olennainen osa sääennustamista myös Suomessa. 

Satelliitti sijaitsi geostationaariradalla noin 36 000 kilometrin korkeudessa nollameridiaanin kohdalla, joten se kiersi maapallon sopivasti 24 tunnissa siten, että Eurooppa ja Afrikka olivat juuri sopivasti sen kameroiden kuvakentässä.

Myöhemmin havaintoja tehtiin myös muualta, kun Euroopan päällä ollut satelliitti korvattiin uudella ja samalla vanhempi satelliitti siirrettiin toiseen paikkaan. Näitä ensimmäisen sukupolven satelliitteja lähetettiin avaruuteen kaikkiaan seitsemän, kunnes 14. kesäkuuta 2006 Meteosat 7 lopetti toimintansa.

Sen tehtävät otti hoitaakseen toisen sukupolven satelliitti, Meteosat-8, joka laukaistiin avaruuteen vuonna 2002. 

Ja viime vuoden joulukuussa kapula siirtyi eteenpäin kolmannen sukupolven Meteosatille, joka on olemukseltaan aivan erilainen kuin aiemmat. Kun aiemmin satelliitit olivat sylinterimäisiä ja kamera pyyhkäisi yli maapallon sitä mukaa kuin satelliitti pyöri, niin nyt kolmiakselistabiloitujen satelliittien instrumentit voivat katsoa pysyvästi kohti Maata.

Lisäksi kamerat ja havaintolaitteet voivat olla parempia.

MTG-I (vasemmalla) ja MTG-S ovat hyvin samanlaisia. Kuva: ESA.

MTG-satelliitit ovat kooltaan 2,3 x 2,8 x 5,2 m. Leveyttä niillä on avaruudessa aurinkopaneelit avattuna noin 12 metriä. Niiden massa on noin 1800 kiloa, tosin laukaisun aikaan mukana on myös pari tonnia ajoainetta.

Kuvantavassa MTG-I -satelliitissa on tarkka kamera ja salamamittalaite, joka pystyy havaitsemaan ukkosmyrskyjen syntymistä ja kehittymistä myös alueilla, joille maanpääliset salamalaskurit eivät yllä. 

Skannerisatelliitissa, hieman yleistäen, tarkka kameralaitteisto on korvattu huipputarkalla infrapunaspektrometrillä, joka pystyy paitsi kuvaamaan tarkasti eri aallonpituusalueilla, niin myös siivuttamaan ilmakehän pystysuunnassa viipaleisiin. Se voi siis muodostaa ikään kuin tarkan kolmiulotteisen kuvan ilmakehästä ja tehdä sen uudelleen ja uudelleen noin puolen tunnin välein.

Kameran sijaan skannerisatelliitissa on nimensä mukaisesti skanneri, IRS-infrapunaskanneri, joka sondaa ilmakehää ja mittaa sen lämpötilaa ja kosteutta. Se toimii tarkkailemalla Maan ilmakehästä heijastuvaa ja säteilevää infrapunasäteilyä eri aallonpituuksilla. Laite siis ikään kuin kuvaa maapalloa hyvin monilla eri aallonpituuskanavilla samanaikaisesti, ja kun eri aallonpituudet kertovat omaa tarinaansa eri korkeudella olevasta vesihöyrystä ja lämpötilasta, saadaan aikaan kuin läpileikkaus ilmakehästä.

Huimaa.

Sentinel-4A on puolestaan laite, joka tutkii Euroopan ilmanlaatua ja kasvihuonekaasuja. 

Yhdessä MTG-I ja MTG-S tuottavat noin 50 kertaa enemmän dataa kuin aiempi toisen sukupolven Meteosat.

”Ilmastonmuutoksen aiheuttaessa yhä useampia ja voimakkaampia sääilmiöitä, on tällainen tarkka ja oikea-aikainen ennustaminen entistäkin tärkeämpää", sanoi Peter Braesicke, Saksan säätieteellisen laitoksen DWD:n tutkimus- ja kehitysjohtaja. 

"Satelliitit tarjoavat suuren osan ennusteidemme taustalla olevasta olennaisesta datasta, ja olemme siksi erityisen innoissamme MTG-S:stä. Sen havainnot mahdollistavat tarkemmat ja oikea-aikaisemmat vakavien säävaroitukset, minkä lisäksi ne tukevat monia muita sovelluksia – ilmastotutkimusten parantamisesta ilmailun ja merenkulun turvallisuuden tehostamiseen.”

MTG-S1 testattavana. Kuva:ESA.

Yhdessä MTG-I ja MTG-S ovat lyömätön parivaljakko. Niiden avulla meteorologit voivat nähdä esimerkiksi voimakkaiden myrskyjen syntyä jo ennen kuin pelkästään kuvia katsomalla näkisi. Salamakamera voi seurata myrskyrintamien syntyä ja niiden kehittymistä voidaan jopa ennakoida. MTG-S:n spektrometri tuottaa jatkuvasti raakamateriaalia lyhyen- ja keskipitkänajan sääennusteille. 

Sentinel-4 on mittalaite, jota Eumetsat operoi Euroopan unionin puolesta. Yhden mittalaitteen lähettäminen geostationaariradalle noin 36 000 kilometrin korkeuteen olisi ollut hankalaa ja kallista, joten on parempi käyttää Meteosatia  apuna. Kyydin lisäksi Sentinel-4 saa sähköä ja tietoliikenneyhteydet Meteosatilta.

Sentinel-4:n tehtävänä on mitata ja kartoittaa Euroopan päällä olevia saasteita ja aerosoleja. Se mittaa esimerkiksi otsonia (O₃), typpidioksidia (NO₂), rikkidioksidia (SO₂) ja hiilimonoksidia (CO). Se tuottaa kartan Euroopan saastetilanteesta kerran tunnissa, ja sen avulla EU-maat voivat reagoida nopeasti esimerkiksi saastepiikkeihin ja antaa terveysvaroituksia.

Myös sääennustajat hyötyvät näistä tiedoista.

Seuraava kuvantava satelliitti, MTG-I2 laukaistaan näillä näkymin ensi vuoden syyskuussa, joten koko kolmikko on toiminnassa parin vuoden päästä. Kuvantavilla satelliiteilla on pieni ero: uusi tulee ottamaan kuvia vieläkin nopeammassa tahdissa, joten säätiedosta tulee silloin lähes reaaliaikaista.

Eumetsatin Jochen Grandell kertoo alla olevalla videolla tarkemmin uusista satelliiteista ja niiden tuomasta avusta meteorologeille.

Päivitys: Heinäkuun alussa löydetty kappale on nyt varmistunut tähtienväliseksi vierailijaksi. Sille on annettu nimi 3I/ATLAS. Se kulkee selkeästi erittäin hyperbolista rataa, joka osoittaa sen olevan läpikulkumatkalla Aurinkokunnan läpi.

IAU:n Minor Planet Center varmisti kohteen luonteen 2.7.2025. 3I/ATLAS on näin kolmas Aurinkokunnasta tunnistettu massiivinen kappale, joka on syntynyt Aurinkokuntamme ulkopuolella. Aiemmat havaitut vierailijat olivat 1I/ʻOumuamua (2017) ja 2I/Borisov (2019). Jännittävää on, että kumpikin niistä oli paljon pienempi kuin tämä kolmas.

3I/ATLAS havaittiin ensimmäisen kerran 1. heinäkuuta 2025 Catalina Sky Survey -projektissa, ja nimettiin tuolloin alustavasti koodilla A11pl3Z. Tuoreen löydön rata saatiin määritettyä varsin hyvin saman tien, sillä se löytyi oitis myös arkistokuvista. Parissa vuorokaudessa havaintoja kertyi jo kymmeniä. Tämä tekee siitä merkittävän havaintokohteen tähtitieteilijöille tulevina kuukausina. Näennäinen magnitudi kappaleella on nyt noin 18,3, eli se näkyy taivaalla hieman kirkkaampana kuin kääpiöplanetta Eris.

Kappaleen on havaittu käyttäytyvän komeetan tavoin: sen ympärillä on himmeä kaasuhuntu ja sen perässä on lyhyt, kolmen kaarisekunnin mittainen pyrstö. Tämän vuoksi sille annettiin myös nimi C/2025 N1. Lisää tietoa sen rakenteesta ja alkuperästä saadaan, kun se lähestyy Aurinkoa.

Kooltaan 3I/ATLAS lienee useita kilometrejä. Sen läpimitta saattaa olla jopa yli 20 km, jos sen pinta vain sattuu olemaan hyvin tumma. Se vaikuttaisi siis olevan huomattavasti suurempi kuin kumpikaan aiempi tähtienvälinen kohde – ʻOumuamuan pisimmän akselin arvioitiin olevan noin 0,1 - 1,0 km ja Borisovin alle 0,5 km.

Tarkka kokoarvio riippuu kahdesta asiasta: albedosta eli pinnan (oletetusta) heijastavuudesta sekä absoluuttisesta magnitudista (H), joka selviää jahka rata saadaan hahlottua kunnolla kohdilleen. Tässä vaiheessa 3I/ATLASin havaintotietojen hajonta on vielä hyvin suurta: NASA:n JPL Scout -järjestelmä  arvioi H = 12,1, kun taas IAU:n Minor Planet Center lantaa H = 14,9.

Toistaiseksi kappaleen muodosta ei ole mitään tietoa. Alla oleva oleva piirros pitkulaisesta ʻOumuamuastakin on vain kuvainnollinen.

Hahmotelma 'Oumuamuasta. Kuva: ESO / M. Kornmesser
 

3I/ATLAS on tällä hetkellä n. 4 au:n päässä Auringosta, eli se on vastikään ohittanut Jupiterin radan.  Lähimpänä Aurinkoa se on lokakuun lopulla, jolloin se käy Marsin radan tällä puolen. Kappaleen nopeus on tuolloin huimat 68 kilometriä sekunnissa. Tuolla nopeudella pääsisi Maasta Kuuhun 1,5 tunnissa. Aurinkokunnasta poistuessaankin sillä on vielä 58 km/s nopeus.

Koska se tulee alle 1 au:n etäisyydelle Maan radasta, 3I/ATLAS luokitellaan automaattisesti NEO:ksi (Near-Earth Object) eli "Maan lähikappaleeksi". Lähiohituksen aikana se kuitenkin on toisella puolen Aurinkoa kuin Maa, matkaa on lähes koko ajan yli 300 miljoonaa kilometriä.

Marsin 3I/ATLAS kuitenkin ohittaa lähempää, alle 30 miljoonan kilometrin etäisyydeltä. Hyvällä tuurilla siitä saadaankin napattua kuvia Marsia kiertävien luotainten kameroilla, kuten Mars Reconnaissance Orbiterin kyydissä olevalla hypertarkalla HiRISEllä.

Lähimmät Aurinkokunnan kappaleiden ohitukset (tiedot päivitetty 5.7.):

• 3.10.2025, Mars (0,19 au = 28 milj. km)
• 29.10.2025, Aurinko (1,35 au = 202 milj. km)
• 19.12.2025, Maa (1,79 au = 268 milj. km)
• 16.3.2026, Jupiter (0,37 au = 55 milj. km)

Tähtienvälisen kappaleen matka Aurinkokunnan läpi kestää pitkään - huimasta nopeudesta huolimatta tyypillisesti satoja vuosia. Borisov on pakomatkallaan 39 au:n etäisyydellä ja 'Oumuamua  on päässyt jo n. 47,5 au:n päähän Auringosta.

Juttua päivitetty: 4.7. muokattu ; 5.7. lisätty tietoa tarkasta kulkureitistä ja planeettojen ohitusetäisyyksistä.

3I/ATLASin rata Aurinkokunnan halki.

Kraatteri sai alkunsa jo 1960-luvulla, tai ehkä vasta 1971 – asiasta liikkuu jonkin verran ristiriitaisia tietoja. 

Neuvostoliittolaiset öljynetsijät kuitenkin porasivat tuolla vahingossa suureen maanalaiseen kaasutaskuun. Tasku romahti ja ilmaan purskahti samassa jättimäinen määrä metaania. Kuoppa sytytettiin tarkoituksella – ilmeisesti siksi, ettei vaarallinen kaasu leviäisi kauemmas. Palon oletettiin sammuvan pian, mutta kaasun määrä aliarvioitiin rankasti.

Sittemmin on käynyt selväksi, että Turkmenistanin alueella on erittäin suuria (kenties maailman 4. tai 5. suurimmat) maakaasuvarat. Vaikka Darvazan kraatteri ei olekaan kaikkein rikkaimmilla kaasukentillä, sinne virtaa silti maan alla koko ajan uutta metaania. 

Palon kajo valaisee tienoon öisinkin lyhdyn lailla, ja tunnetaan lempinimellä "Helvetin portti".

Ja nyt, runsaat 50 vuotta myöhemmin, palo näyttää hiipuvan. Vuotoja on saatu vähennettyä merkittävästi, kun maanalaisissa kerroksissa liikkuvaa kaasua on saatu pumpattua pois ja talteen kraatterin lähelle tehtyjen porakaivojen kautta. 

Valtion energiayhtiö Turkmengazin johtaja Irina Luryeva on ilmoittanut palavan kaasun vähentyneen noin kolmannekseen aiemmasta. Hän puhui asiasta Ašgabatissa vastikään pidetyssä ympäristökonferenssissa.

Vaikka Darvazan kaasukraatteri on näyttävä ja symbolinen esimerkki maailman hallitsemattomista metaanipäästöistä, sen osuus kokonaispäästöistä on varsin mitätön. 

Arvioiden mukaan siellä on palanut koko aikana metaania noin 3,8 miljoonaa tonnia, eli keskimäärin 200 tonnia vuorokaudessa. Samaa tahtia metaania tupruttelevat vaikkapa 500 lehmää tai noin 15 km kanttiinsa oleva rehevä suomalainen suo. 

Darvazan tapauksessa metaani toki palaa ja muuttuu hiilidioksidiksi, jota leviää taivaalle 550 tonnia per vuorokausi. Tuo vastaa jotakuinkin keskisuuren suomalaisen teollisuuslaitoksen tai energiantuottajayhtiön CO2e-päästöjä (esim. Oulun Energian päästöt olivat vuonna 2023 n. 835 tonnia/vrk).

Otsikkokuva: Tormod Sandtorv CC BY-SA 2.0

Useat lähteet raportoivat ammoisen Venus-laskeutujan pudonneen, mutta eri ennusteiden mukaan tehdyt putoamispaikka-arviot menevät eri puolille maapalloa.

Ensimmäisenä arvionsa ennätti ilmoittamaan Roskosmos, Venäjän avaruusviranomainen, jonka mukaan luotain putosi klo 9.24 Suomen aikaa Intian valtamereen. 

Euroopan avaruusjärjestö puolestaan kertoo, että Saksassa oleva tutka havaitsi laskeutujan ylilennoillaan klo 7.30 ja 9.04, mutta ei enää 10.32, jolloin sen olisi pitänyt olla vielä havaittavissa, jos laskeutuja olisi ollut edelleen kiertoradalla. ESAn arvio putoamisajasta on 09.04 - 10.32 Suomen aikaa, ja paikaksi ESA:n asiantuntijat olettivat ensin Australian, mutta sittemmin Keski-Aasian.

Tiedossa ei ole pinnalta tehtyjä havaintoja.

Lisäksi nähtävästi Yhdysvaltain satelliitit eivät onnistuneet havaitsemaan putoamisessa syntynyttä infrapunaväläystä, joten heiltä – kuten yleensä – ei ole tulossa ainakaan heti tietoa paikasta.

Katja Pavlushenkon, Venäläisen avaruustoiminta seuraavan harrastajan, mukaan venäläinen avaruuslentohistorioitsija Pavel Shubin olettaa, että laskuja voisi olla kellumassa meren pinnalla, koska tukevasta rakenteestaan huolimatta titaanikuula on kokonaisuudessaan vettä kevyempi. 

Yllä oleva Deltfin yliopiston ryhmän (Marco Landbroekin) julkaisema kartta näyttää eri paikat, mutta varmistusta odotellaan vielä. 

Alla oleva, hyös heiltä peräisin oleva grafiikka näyttää hyvin, miten putoamisaikaennuste tarkentunui ajan myötä, ja lopulta ennusteet olivat varsin hyviä. 

Tarkkaa putoamispaikan oli kuitenkin käytännössä mahdoton sanoa etukäteen, koska muutama minuutti kiertoratanopeudella tarkoittaa tuhansia kilometrejä Maan pinnalla. Lopullinen putoaminen tapahtuu lähes pystysuoraan, mutta laskeutumiskapseli osui ilmakehään hyvin loivasti, ja myös sen asento sekä mahdollinen pyöriminen vaikutti putoamispaikkaan olennaisesti.

Kartta on vaihdettu jutussa tuoreempaan ja tietoja päivitetty.

Laukaisu tapahtui tänään Ranskan Guyanassa sijaitsevasta Kouroun avaruuskeskuksesta Vega-C-raketilla klo 12.15 Suomen aikaa. Satelliitti irrotettiin onnistuneesti raketin ylimmästä vaiheesta noin tunnin kuluttua laukaisusta ja klo 13.28 Suomen aikaa satelliitista saatiin ensimmäinen signaali – se toimi ja kaikki oli hyvin.

Saksan Darmstadtissa sijaitseva Euroopan avaruusoperaatiokeskus alkaa nyt tarkistaa satelliitin järjestelmiä ja virittää sitä vähitellen havaintotyöhön.

Satelliitin erikoisuus on suuri, 12 metriä halkaisijaltaan oleva antenni, joka on tehty verkosta. Laukaisun aikaan se oli pakattuna, mutta avaruudessa se avataan 7,5 metriä pitkän puomin päässä. Myös puomi oli laukaisun aikaan käännettynä kiinni satelliittiin, jotta se olisi mahtunut Vega-raketin nokkakartion sisään. Puomin avaaminen on myös jännittävä vaihe.

Suuri antenni on osa tutkalaitteistoa, jonka avulla pystytään mittaamaan ja tutkimaan paljon aikaisempia satelliitteja paremmin metsiä ympäri maailman.

Metsillä – niin pohjoisilla havumetsillä, tropiikin sademetsillä kuin autiomaiden käkkäräpuisilla ja kitukasvuisilla metsillä – on suuri osa maapallon hiilikierrossa. Ne sitovat ja varastoivat suuria määriä hiilidioksidia, mikä auttaa osaltaan säätelemään Maan lämpötilaa.

Metsät sitovat noin 8 miljardia tonnia hiilidioksidia vuosittain, mutta metsäkato ja metsien muuttuminen harvemmiksi sekä hiiliköyhemmiksi vapauttaa koko ajan metsiin varastoitunutta hiiltä takaisin ilmakehään. Tämä pahentaa osaltaan ilmastonmuutosta.

Haasteena on tähän saakka ollut se, että emme ole voineet määrittää tarkasti kuinka paljon hiiltä metsät varastoivat ja miten nämä varastot muuttuvat esimerkiksi nousevien lämpötilojen, ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kasvun ja ihmisen aiheuttamien maankäytön muutosten vuoksi.  

Biomass auttaa tässä. Sen tutka on ensimmäinen ns. P-kaistalla, eli taajuusalueella noin 300 MHz – 1 GHz, toimiva kaukokartoitustutka. Biomass-satelliitin tutka toimii 435 megahertsin taajuudella, sen lähettämien radioaaltojen aallonpituus on 69 cm.

Tämä aallonpituus on kätevä siksi, että signaali läpäisee tiheitä metsälatvustoja, pilviä ja jopa osittain maaperää. Se siis ei havaitse vain lehtiä ja latvustoja, vaan pystyy näkemään kirjaimellisesti puut metsältä koska kuvissa ovat myös puiden rungot ja oksat.

Näin voidaan kartoittaa tarkasti maapallon biomassan määrä ja jakautuminen, jotka kertovat suoraan metsien hiilivarastoista.

Lisäksi tämän aallonpituuden avulla voidaan "nähdä" metsättömillä alueilla pinnan alle. Biomass saattaa siis paljastaa myös pinnanalaisia geologisia muodostumia tai esimerkiksi ihmisten tekemiä, hiekkaan peittyneitä rakenteita.

Samoin P-kaistan tutkalla voidaan arvioida tulvariskejä eri alueilla sekä kuvata jääpeitteiden sekä jäätiköiden pinnan alapuolisia maisemia.

Vaikka antenni on suuri, niin satelliitti pystyy tekemään havaintojaan maksimissaan vain 50 metrin resoluutiolla. Se ei siis näe yksittäisiä puita, vaan kartoittaa puumassaa laajemmin.

Biomass-satelliittia kuljettanut Vega-C laukaisualustalla ennen laukaisua. Kuvat: ESA ja ESA / M. Pédoussaut.

Biomass-satelliitin laukaissut Vega-C on uusi, isompi versio alkuperäisestä Vega-raketista, joiden lennot päättyivät viime syyskuussa. Kummallakin raketilla on ollut viime vuosina vastoinkäymisiä, mutta nyt hyvin onnistunut laukaisu saanee Vega-C:n takaisin normaalirutiiniin. 

Tälle vuodelle on suunnitteilla vielä kymmenkunta Vega-C:n laukaisua – seuraava on heinäkuussa. Kaikki virallisessa suunnitelmassa olevat lennot eivät pääse tänä vuonna matkaan, mutta joka tapauksessa lentotahti on nyt nopeutumassa olennaisesti.

Vega-C on 35 metriä korkea ja sen massa laukaisuvalmiina on 210 tonnia. Siinä on kolme kiinteällä polttoaineella toimivaa vaihetta ja neljäs, ylin vaihe, joka käyttää nestemäisiä ajoaineita, jotta sen moottoria voidaan sytyttää ja sammuttaa – kuten tällä lennolla. Näin satelliitit voidaan ohjata tarkasti halutulle kiertoradalle.
 

Jos luotain olisi päässyt suunnitellusti matkaan kohti Venusta, siitä olisi tullut Venera 9. Mutta Neuvostoliiton tavan mukaan, kun lento epäonnistui, se sai vain koodinimen Kosmos 482.

Luotain lähetettiin matkaan Baikonurin kosmodromista Molnija-tyyppisellä raketilla 31. maaliskuuta 1972, vain neljä päivää Venera 8 -luotaimen jälkeen. Sen oli tarkoitus lentää samaan tapaan kohti Venusta ja sen  massaltaan 495 kg olevan laskeutumiskapselin piti syöksyä Venuksen kaasukehän läpi ja laskeutua planeetan pinnalle. 

Luotain asettui normaalisti kiertämään maapalloa, mutta kun raketin ylin vaihe käytti rakettimoottoreitaan sysätäkseennluotaimen planeettainväliselle siirtoradalle kohti Venusta, moottorin poltto kesti lyhyemmän aikaa kuin oli tarkoitus (125 sekuntia 243 sekunnin sijaan). 

Luotain jäi kiertämään toimintakykyisenä Maata, ja myöhemmin kesällä 1972 lennonjohtajat päättivät irrottaa laskeutujan emoaluksestaan. 

Laskeutumiskapseli jäi kiertämään Maataradalle, jonka korkein kohta oli 9800 kilometrin päässä ja matalin 210 kilometrin päässä. Radan inklinaatio oli (ja on) 52°.

Kierrettyään Maata nyt 53 vuoden ajan, luotaimen rata on tullut alemmaksi, ja laskelmien mukaan luotain putoaa Maahan arviolta 10. toukokuuta 2025 aamupäivällä (klo 10.34 Suomen aikaa ± 10,6 tuntia  arvio päivitetty 8. toukokuuta).

Ajankohta tarkentuu mitä lähemmäksi putoaminen tulee.

Koska luotaimen laskeutumiskapseli on suunniteltu selviytymään Venuksen paksun kaasukehän läpi ja toimimaan Venuksen pätsimäisissä olosuhteissa, se ei tule tuhoutumaan Maan ilmakehässä.

Noin 80 cm halkaisijaltaan olevassa kapselissa on myös laskuvarjo, joka nähtävästi on irtaantunut kapselista sen luokse ja palaa todennäköisesti ilmakehään saavuttaessa. 

Vaikka kapselin lämpösuojakin olisi vaurioitunut vuosikymmenten avaruudessa olemisen aikana, on titaanista tehty kapseli sen verran tukeva, että se selvinnee pinnalle saakka. Kapselin nopeus maanpintaan osuessa on noin 250 km/h.

Aivan minne tahansa maapallolla kapseli ei voi pudota: sen rata on kallellaan päiväntasaajaan verrattuna noin 52 astetta, ja se voi pudota vain ratansa alla oleville alueille. Suomeen se ei siis voi pudota. Sen sijaan vaara-alue on leveyspiirien 52°N ja 52°S välillä, eli jotakuinkin Amsterdamin ja Etelä-Amerikan eteläkärjen välisellä alueella ympäri maapallon.

Suurin osa maapallon pinnasta on merta ja harvaan asuttuja alueita, joten kapselin tömähtäminen keskelle kaupunkia on epätodennäköistä – mutta kyllä mahdollista.

Venera 8 onnistui

Kosmos 482:sta olisi tullut Venera 9, jos se olisi päässyt normaalisti matkaan, ja se oli samanlainen kuin Venera 8, joka puolestaan oli lähes samanlainen kuin yllä olevassa kuvassa oleva Venera 7. Kokonaisuudessaan sen massa oli 1 180 kg, ja alla oleva pallomainen osa, laskeutuja, oli massaltaan 495 kg. 

Venera 8 onnistui tehtävässään hyvin, vaikka sen matkakumppani joutuikin vaikeuksiin.

Se saavutti Venuksen 117 päivässä, teki matkallaan mittauksia kosmisista säteistä, aurinkotuulesta ja Auringon ultraviolettisäteilystä.

Laskeutuminen Venukseen tapahtui tapahtui 22. heinäkuuta 1972. Venuksen paksu kaasukehä jarrutti laskeutujaa sen planeettainvälisestä lentonopeudesta 41 696 km/h pian 900 kilometriin tunnissa. Laskuvarjo, jonka halkaisija oli 2,5 metriä, avautui 60 km:n korkeudessa.

Laskeutumisensa jälkeen Venera 8 jatkoi tietojen lähettämistä 50 minuuttia ja 11 sekuntia ennen kuin se sammahti – Venuksen suuri paine ja lämpötila, rikkihapposade ja muutenkin helvetilliset olosuhteet olivat sille liikaa. Luotain itse ennätti mittaamaan kaasukehän paineeksi pinnalla noin 90 Maan ilmakehää ja lämpötilaksi 465 °C.

Venera 8 lähetti tietoja laskeutumisensa aikana. Valaistuksen jyrkkä väheneminen havaittiin 35–30 km:n korkeudessa, missä tuulen nopeus oli yllättäen alle 1 km/s. Kaasukehä oli suhteellisen selkeä tuon korkeuden – missä on pilvikerroksen alaosa – ja pinnan välillä.

Pinnalla ollessaan luotaimen gammaspektrometri mittasi kallioperän uraani/torium/kalium-suhteen, joka oli samankaltainen kuin graniitilla.

Kahdeksikon seuraaja Kosmos 482 on puolestaan pitkäikäisempi, mutta se on ollut tuon koko 53 vuoden ajan mykkänä. 

Pian senkin taivaallinen taival päättyy.

(Juttua on päivitetty ja kohtaa, missä kerrotaan luotaimen jäämisestä nalkkiin Maan lähelle, on korjattu.)

Piirros Venera 5 -luotaimesta, joka oli periaatteeltaan samanlainen kuin seuraavat Venerat. Kuvat: Lavochkin.

Hyvin harva raketti onnistuu täysin ensilennollaan, mutta luonnollisesti olisi ollut toivottavaa, että Isar Aerospacen Spectrum olisi suoriutunut tehtävästään suunnitellusti.

Laukaisua lykättiin yli viikon päivät huonon sään vuoksi, mutta nyt sunnuntaina 30. maaliskuuta taivas laukaisupaikalla Norjan Lofooteilla oli lähes pilvetön ja tuulet sopivissa rajoissa.

Raketin laukaisuvalmistelut sujuivat hyvin ja kello 12.30 paikallista aikaa (13.30 Suomen aikaa) raketin yhdeksän nestehappea ja propaania käyttävää moottoria heräsivät henkiin.

Spectrumin nousu Andøyan uudelta laukaisualustalta upean jylhästä maisemasta näytti sujuvan hyvin ja oli suorastaan runollisen kaunis. 

Kunnes noin 15 sekunnin lennon jälkeen raketti alkoi kallistua sivuun lentoradaltaan. Se putosi alas maalle – ei siis mereen – ja räjähti pintaan osuessaan. Lennon pituus kaikkinensa oli noin 30 sekuntia.

Andøyan rannikolle julistettiin hälytys mahdollisten haitallisten kaasujen vuoksi.

Toistaiseksi ei ole tiedossa, mikä sai aikaan epäonnistumisen. Kaikki rakettimoottorit näyttivät ainakin nettilähetyksessä olleen indikaattorin mukaan toimineen. Todennäköisesti Isarin insinööreillä on jo tarkempaa tietoa, jota käydään jo läpi. 

Laukaisualusta on säilynyt onneksi kunnossa.

Vaikka lopputulos ei ole luonnollisestikaan toivottu, oli täysin uuuden, nuoren avaruusyhtiön itse suunnitteleman ja rakentaman raketin saaminen laukaisukuntoon uudella laukaisualustalla jo suuri saavutus. Laukaisuun saakka pääseminen on tuottanut suuren määrän tietoa ja kokemusta, jonka merkitystä yhtiölle ei voi korostaa liikaa.

Täysin lentovalmiin raketin testit olivat samoin erittäin tärkeitä.

Isar Aerospacen toimitusjohtaja Daniel Metzler totesikin lennon jälkeen, että heidän näkokulmastaan lento täytti odotukset.

"Nousu lentoon tapahtui suunnitellusti, raketti lensi 30 sekunnin ajan ja pääsimme myös testaamaan lennon keskeyttämislaitteistoamme."

Laitteiston tehtävänä on räjäyttää raketti hallitusti, jos se jos jostain syystä lentää pois suunnitellulta lentoradalta. 

Myös Andøyan avaruuskeskukselle suurimman sieltä koskaan laukaistun raketin laukaisuvalmistelut ovat olleet opettavaisia. Lisäksi epäonnistuminen käynnisti myös kaikki onnettomuusvarotoimet, joiden testaaminen käytännössä on tärkeää. Kukaan ei loukkaantunut onnettomuudessa.

Isar kertoo, että heillä on kaksi seuraavaa Spectrum-rakettia on valmistumassa. Niiden laukaisuja valmistellaan jo, mutta silti on todennäköistä, että seuraavana laukaisualustalle saakka pääsee eurooppalaisyhtiöistä Rocket Factory Augsburg. Viime elokuussa RFA:n raketin ensimmäinen vaihe räjähti sitä koekäytettäessä, eikä sen laukaisua ennätetty edes yrittää. Yhtiö aikoo tehdä uuden yrityksen vielä tänä vuonna.

Spectrum-raketti ennen laukaisua. Kuvat: Isar Aerospace.